Turvallisuuspoliittisia puheita

Vihreän liiton valtuuskunnan kokouksessa 21.9.2002 käytettyjä puheenvuoroja:

Tohtori Tarja Cronberg: Euroopan turvallisuuskehitys – kolme kysymystä ja yksi vastaus

Euroopan Vihreiden puheenjohtaja Pekka Haavisto: YK:n rooli konfliktien jälkeisissä tilanteissa

Euroopan parlamentin jäsen Heidi Hautala: Suurin turvallisuusuhka on yhä selvempi jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin maihin

Kansanedustaja Ulla Anttila: Näkökulmia vihreään turvallisuuspolitiikkaan - Taustamateriaalia Vihreän liiton valtuuskunnan kokousta varten

Kokouksen hyväksymät Vihreän liiton turvallisuuspoliittiset teesit

Euroopan turvallisuuskehitys

- Kolme kysymystä ja yksi vastaus

Euroopan turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulevat riippumaan ratkaisevasti kolmesta kohtalonkysymyksestä. Ne ovat:

• USA:n rooli Euroopan turvallisuuskehityksessä
• EU:n ja Naton välinen suhde
• Venäjän suhde eurooppalaisiin turvallisuusratkaisuihin, ennen kaikkea EU:hun ja Natoon.

Vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin ovat avoimia. Euroopassa vallitsee tällä hetkellä tilanne, jossa turvallisuuspolitiikka on muotoutumassa uudelleen, eri instituutioiden roolit ovat vielä selkeytymättä ja ratkaisuja voidaan koko ajan muokata.

19 + 1 = 20?

Venäjän suhde Eurooppaan on aina ollut ristiriitainen. Eurooppalaisuutta ja länsimaisuutta tukevat voimat ovat halunneet liittää Venäjän aina voimakkaammin länsimaiseen yhteisöön. Sitä vastustavat voimat ovat puolestaan kannattaneet ajatusta Venäjän itsenäisestä roolista maailmassa, sen erityisestä missiosta. Toisaalta Venäjä on ollut Euroopan "toinen", toisaalta venäläiset itse ovat määritelleet itsensä eurooppalaisiksi, joskus jopa "oikeiksi eurooppalaisiksi".

Venäjälle NATO on aina edustanut länsimaista vihollista, se on eräänlainen länsimaisten instituutioiden inkarnaatio, päävihollinen. Siinä missä Venäjän Neuvostoliiton jälkeinen identiteetti on vielä määrittelemättä, Nato on edustanut länsimaisia arvoja ja siihen liittyviä uhkia. Venäjän suhde Euroopan unioniin sitä vastoin on ollut toinen. Tässä Eurooppa ajatuksena on luonut positiivisen yhteyden, huolimatta siitä, että Euroopan yhteisöä kutsuttiin Neuvostoliiton aikana "vääräksi Euroopaksi". Gorbat ovin "yhteinen eurooppalainen koti" on vain yksi esimerkki venäläisten positiivisesta eurooppalaisuudesta.

Suhde niin Natoon kuin EU:hunkin on voimakkaasti muuttunut. EU:n ja Venäjän strateginen kumppanuus ei ole tuottanut toivottuja tuloksia. Kaliningradin suhteen EU:n tiukka kanta on yllättänyt venäläiset. Naton kohdalla tilanne on toinen. Kylmän sodan jälkeiset selkeät vihollislinjat ovat hämärtyneet. Nato laajenee ja vaikka Venäjä vastustaa sitä, on sota terrorismia vastaan luonut uuden tilan keskustella myös siitä, mikä aikaisemmin oli mahdotonta, nimittäin Venäjän Nato-jäsenyydestä.

On helppo perustella, miksi Venäjän Nato-jäsenyys ei ole mahdollista. Venäjä on liian suuri voidakseen tulla täysivaltaiseksi jäseneksi Natossa, se ei voi toteuttaa Naton jäsenyysvaatimuksia, sen omat turvallisuusratkaisut ja lähialueet estävät jäsenyyden. Venäjän veto-oikeus Natossa olisi mahdoton ajatus, samoin artikla 5:n soveltaminen Venäjän rajoilla. Tähän voidaan lisätä, että vielä toukokuussa 2002 tehdyssä gallupissa 54 % venäläisistä katsoi Naton olevan aggressiivinen sotilasliitto.

Toisaalta voidaan esittää perustelut myös sille, miksi Venäjän Nato-jäsenyys olisi juuri nyt sekä mahdollinen että toivottava. Venäjän jäsenyyden myötä Euroopalla olisi yksi turvallisuusjärjestelmä. Tämä turvallisuusjärjestelmä voisi tällöin toimia tehokkaasti globaalia terrorismia vastaan. Myös Venäjän ydinaseista aiheutuvat uhkat sekä ympäristöuhkat voitaisiin Naton kriisinhallintajärjestelmillä torjua tehokkaammin kuin Venäjän ollessa Naton ulkopuolella. Venäjän ollessa Naton jäsen voitaisiin puolustusmenoja supistaa ja Venäjän tuleva jäsenyys vaikuttaisi myös positiivisesti maan demokraattiseen kehitykseen. Jäsenyys tukisi Venäjällä länsimaisesti ajattelevia voimia ja veisi perusteluja niiltä, jotka vastustavat maan liittymistä länsimaiseen yhteisöön. Huolimatta siitä, että venäläiset vielä kokevat Naton aggressiiviseksi, kannatti 62 % heistä (toukokuussa 2002) Naton ja Venäjän välistä yhteistyötä.

Tutkijat mm. Christer Pursiainen ja Sinikukka Saari ovat jakaneet Venäjän poliittisen eliitin kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä, jota tutkija kutsuvat radikaaleiksi uudelleenarvioijiksi ja joka tukeutuu oikeistovoimien liittoon, on asettanut päämääräkseen Venäjän täysjäsenyyden Natossa. Toinen ryhmä, varovaisemmat uudistajat, suhtautuu myönteisesti yhteistyöhön Naton kanssa, vaikka pitääkin sen jäsenyyttä ennenaikaisena. Sen tavoitteena on luoda vahvat ja toimivat institutionaaliset rakenteet yhteistyön tueksi. Kolmatta ryhmää, jota tukevat ennen kaikkea kommunistit ja zhirinovskilaiset, tutkijat kutsuvat vanhan vastakkainasettelun kannattajiksi. He vastustavat hallituksen lähenemistä lännen kanssa ja yhteistyötä Naton kanssa.

Mikä sitten olisi uusi Nato? Venäjän Nato-jäsenyyden skenaariossa Nato muuttuisi enemmän poliittiseksi turvallisuusjärjestöksi, johon myös kuuluisi globaali mm. terrorismia vastustava rooli. Artiklaa 5 tuskin enää voitaisiin soveltaa, kysymys joka jo nyt on ollut esillä suhteessa Naton seuraavaan laajenemisvaiheeseen. Tärkein etu tässä uudessa poliittisessa turvallisuusjärjestelmässä olisi USA:n ja Venäjän istuminen saman pöydän ääressä organisaatiossa, jonka tärkein tehtävä olisi Euroopan turvallisuuden takaaminen.

Paljon ratkeaa ja riippuu lähitulevaisuudessa siitä, miten uusi Nato Venäjä-neuvosto kehittyy. Pystyykö se luomaan luottamuksellinen yhteistyön hengen, joka edesauttaa Naton ja Venäjän lähentymistä myös tulevaisuudessa.

9/11

Kylmän sodan päätyttyä USA on joutunut arvioimaan omia viholliskuviaan uudelleen. Kommunismista siirryttiin roistovaltioihin. Ajatuksena ja tavoitteena oli, että pystyttäisiin käymään rajoitettua sotaa kahdella eri areenalla. Syyskuun 11. päivän tapahtumat toivat sodan terrorismia vastaan, sodan jota käydään kaikkialla maailmassa ja jonka vihollinen on verkottunut, vaikeasti hahmotettavissa, kaikkialla läsnäoleva, poliittisesti organisoidun väkivallan käyttäjä. Yhdysvallat on kuitenkin joutunut määrittelemään uhkan tarkemmin ja terrorismi ja roistovaltiot yhdistyvät nk. pahan akselissa. Samoin valtiot, joiden tiedetään tukevan terroristeja, joutuvat tulilinjalle.

Kaikki tämä on johtanut USA:n vähenevään kiinnostukseen Euroopan turvallisuusjärjestelyjä kohtaan. Euroopalla ei enää ole samaa strategista merkitystä kuin kylmän sodan aikana. Yhä useammat amerikkalaiset ovat sitä mieltä, että Euroopan pitää itse hoitaa turvallisuutensa: ajatus, joka rapauttaa Natoa sisältä päin.

Eurooppa ei ole menettänyt merkitystään vain kylmän sodan tantereena, vaan myös liittolaisena. Huolimatta terrorismin vastaisen sodan laajasta liittoutumasta ja vieläpä siitä, että Naton artikla 5 aktivoitiin, käy Amerikka terrorismin vastaista sotaa tällä hetkellä yhä enemmän yksin. Erityisen selkeästi amerikkalaisten uusi nk. unilateralismi tulee esille Irakiin kohdistuvissa hyökkäyssuunnitelmissa. Käytännöllisesti katsoen kaikki USA:n liittolaiset suhtautuvat asiaan varauksella ja asettavat selkeitä ehtoja esimerkiksi siten, että YK:n tulee hyväksyä mahdollinen hyökkäys.

USA:n ja Euroopan väliset suhteet eivät ole ainoastaan viilentyneet, niissä on myös näkyvissä selkeitä ristiriitoja. Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustaminen, Kioton sopimus tai vaikkapa terästullit ovat aiheuttaneet kitkaa USA:n ja eurooppalaisten välisissä suhteissa. Tämä ei ole mitenkään yllättävää, Euroopan unionin voimistuessa myös kilpailuasetelma suhteessa USA:han tulee selkeämmin sille. Huolimatta siitä, että Eurooppaa ei millään tavalla voida verrata supervaltana USA:han, ja erityisen heikko se on sotilaallisena alueena, on kuitenkin Euroopan unionin laajentuminen ja euron vahvistunut asema selkeästi tuomassa uusia haasteita amerikkalaiselle ulkopolitiikalle.

Euroopan turvallisuusnäkökulmasta ei siksi, että amerikkalaiset olisivat hyökkäämässä Eurooppaan, vaan ennen kaikkea siksi, että maailman ainoa supervalta alkaa voimakkaasti toimia globaalina poliisina ehkä tärkein tehtävä on osoittaa USA:lle liittoutumisen edut. Sen vastapainoksi, että amerikkalaiset katsovat, että eurooppalaiset voivat hoitaa itse oman puolustuksensa, tulisi eurooppalaisten korostaa olemassa olevien yhteistyörakenteiden merkitystä ja kehittää niitä edelleen.

Tässä näkisinkin Naton toisen tehtävän Venäjän uhkan neutraloinnin lisäksi. Nato on tällä hetkellä ainoa toimiva instituutio, jossa amerikkalaiset ja eurooppalaiset keskustelevat turvallisuuskysymyksistä keskenään. Se on organisaatio, joka huolimatta siitä, että käytännössä USA sanelee yhteistyön edellytykset ja johtaa sotilasliittoa on kuitenkin ainoa instituutio, jossa eurooppalaiset voivat tuoda esille omia käsityksiään ja siten yrittää pakottaa USA myös huomioimaan omat liittolaisensa. Naton toiminta ei tosin tässä suhteessa ole ollut erityisen vakuuttavaa terrorismia vastaan käydyn sodan alkuvaiheessa. Sen rooli Afganistanissa oli olematon huolimatta siitä, että useiden jäsenmaiden joukkoja on lähetetty Afganistaniin. Nato voisi kuitenkin, ainakin teoriassa, tulevaisuudessa toimia jonkinnäköisenä multilateralismin takaajana. Edellytykset tähän kasvaisivat, jos eurooppalaisten lisäksi Naton jäsenenä olisi myös Venäjä. Tällöin kaikki kolme Euroopan turvallisuuteen ratkaisevasti vaikuttavaa tahoa olisivat institutionaalisesti sidoksissa toisiinsa.

ESDP?

Entä Euroopan omat turvallisuusratkaisut? Euroopalla ei tällä hetkellä ole selkeitä ulkoisia uhkia. Huolimatta siitä, että esimerkiksi Baltian maat vielä kokevat Venäjän uhkana ja Nato-jäsenyyden turvatakuunaan, on erittäin epätodennäköistä, että Venäjä olisi todellinen uhkatekijä. Myöskään terroristit tai roistovaltiot eivät välittömästi uhkaa Eurooppaa. Onkin todettu, että Euroopan suurin uhka on Eurooppa itse. Euroopan oma historia on täynnä ristiriitoja ja uusia voi syntyä sen halutessa olla suurpoliittinen toimija ja vaikuttaja. Euroopan Unionin taloudellinen ja sosiaalinen kehitys ovat kuitenkin osoittaneet, miten unioni on ollut eräänlainen rauhanprojekti, joka on pystynyt poistamaan Euroopan sisäisiä rajoja ja kehittämään monitasoista yhteistyötä.

Euroopan tulee luonnollisesti pystyä osallistumaan kansainväliseen rauhanpuolustus- ja -rakentamistoimintaan sekä myös kriisien torjuntaan niin alueensa sisällä kuin ulkopuolellakin. Monilla Euroopan mailla, mm. Suomessa, on pitkä historia ja hyvä maine rauhanturvaajina.

Askel tästä oman puolustusjärjestelmän kehittämiseen on kuitenkin suuri. Euroopan unionilla ei ole instituutiona minkäänlaisia perinteitä. Se merkitsisi voimakasta puolustusmenojen korotusta, varsinkin jos tavoitteena olisi yrittää aktiivisesti kilpailla USA:n tai edes Naton sotilaallisen voiman ja kokemuksen kanssa. Lisäksi Amerikan poistuessa areenalta Euroopan sisäiset ristiriidat tulevat yhä voimakkaammin esille. Jo nyt ovat Ranska ja Saksa kiistelleet siitä, miten tulevien kriisijoukkojen kustannukset hoidetaan.

Euroopan omassa turvallisuusjärjestelmässä tulee siten olemaan ainakin lyhyellä tähtäimellä suuria heikkouksia. Järjestelmä on kallis, se tuottaa sisäisiä ristiriitoja ja lisäksi niin USA kuin Venäjäkin ovat sen ulkopuolella. Päinvastoin kuin laajennetussa Natossa tärkeät tahot olisivat institutionaalisten rakenteiden ulkopuolella.

EU:n tulevaisuuden turvallisuusrakenteiden toiminnasta Naton eurooppalaisena pylväänä on paljon puhuttu. Eurooppa voisi tiukan paikan tullen lainata Naton kalustoa, viestintärakenteita ja johtamisjärjestelmiä. Tällöin säästyttäisiin ylimääräisiltä kustannuksilta ja päällekkäisyyksiltä. Ongelmia kuitenkin syntyy toisaalla. Tulevatko amerikkalaiset pitemmällä tähtäimellä hyväksymän sen, että eurooppalaiset Euroopan Unionina käyttävät heidän luomiaan rakenteita? Myös Euroopan unionin ulkopuoliset maat, erityisesti Turkki, ovat suhtautuneet hyvin kielteisesti Euroopan omien turvallisuusjärjestelyjen ja Naton väliseen yhteistyöhön.

Kaksi visiota

Euroopan tulevaisuuskehityksessä on kaksi vaihtoehtoista visiota.

Ensimmäisessä Naton merkitys jatkuvasti vähenee. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että näin on jo tapahtunut. Venäjä kehittää oman turvallisuusjärjestelmän, jossa sen alueellinen turvallisuus liittyy ennen kaikkea sen omiin lähialueisiin. Venäjä tekee läheistä yhteistyötä Kiinan ja muiden Aasian valtioiden kanssa ja sen strateginen kumppanuus Euroopan kanssa vähenee. Amerikkalaiset vetäytyvät Euroopan puolustuksesta jättäen sen Euroopan Unionin omille turvallisuusjärjestelmälle, jota kehitetään lisäämällä puolustusmenoja ja yhteistä puolustusta. Tämä kuitenkin aiheuttaa suuria jännitteitä Euroopan Unionin sisällä ja siirtää painopisteen oleellisesti pois taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä.

Toisessa skenaariossa Nato on keskeinen osa Euroopan turvallisuusjärjestelmää. Kolme suurvaltaa: Venäjä, EU ja Amerikka, istuvat saman pöydän ääressä poliittissotilaallisessa turvallisuusorganisaatiossa. Nato osallistuu aktiivisesti kriisien hallintaan myös alueensa ulkopuolella ja on terrorismin vastaisen taistelun koordinoija. Euroopan turvallisuusmenot ehkä lisääntyvät, mutta vähemmän kuin ensimmäisessä vaihtoehdossa. Periaatteessa on vieläpä mahdollista, että eurooppalaisten valtioiden turvallisuusmenot Venäjän Nato-jäsenyyden myötä vähenevät. Nato toimii myös kriisienhallinnan keskeisenä organisaationa sekä valvoo kemiallisten ja ydinaseiden leviämistä. Amerikkalaisten vaikutusvalta on jatkuvasti suuri, mutta EU ja Venäjä ovat kuitenkin varteenotettavia neuvottelukumppaneita.

Ehkä tähän visioon voitaisiin liittää uudelleen muotoiltu Naton alkuperäinen tavoite. Natohan perustettiin aikanaan "to keep the Americans in, the Russians out and the Germans down". Uuden Naton tavoitteena olisi "to keep the Russians in, the Americans down and the Terrorists out" .

Pekka Haavisto

YK:n rooli konfliktien jälkeisissä tilanteissa

Vietimme vastikään syyskuun 11. päivän vuosipäivää. Olemme saaneet kalenteriimme uuden, kansainvälisesti vietettävän muistopäivän vähän elokuun Hiroshima-muistopäivän tapaan. Vaikka uhrien määrät ovat erilaiset näissä kohtalokkaissa tapahtumissa, inhimillisesti ne ovat aivan yhtä järkyttäviä.

Henkilökohtainen ajanlaskumme saa myös uusia virstanpylväitä. 1960-luvun lapset kysyvät, missä olit kun Kennedy ammuttiin, tai kun Neil Armstrong astui kuun kamaralle. 1970-luvun lapset kysyvät, missä olit kun Münchenin olympiakylään hyökättiin, tai kun Allende murhattiin presidentinpalatsiinsa Chilessä. 1980-luvun lapset kysyvät, missä olit kun John Lennon ammuttiin, kun Tsehronobyl pamahti tai kun Berliinin muuri murtui. 1990-luvun lapset kysyvät, missä olit kun Estonia upposi tai missä olit, kun prinsessa Diana kuoli. 2000-luvun lapset kysyvät, missä olit kun WTC:n kaksoistorni romahti. Yksittäiset tragediat tai suuret murhenäytelmät tekevät ajanlaskustamme syklisen: Vaistomme sanoo, että näiden tapahtumien jälkeen maailma ei ole enää entisensä, se on muuttunut. Vanhat hyvät ajat ovat takanamme, ja uusi epävarmuuden aika edessämme.

Syyskuun 11. päivän jälkeen näin on enemmän kuin koskaan. On jollain tavalla paradoksi, että maailman köyhimpiin ja eniten sodan ja konfliktien runtelemiin maihin kuuluvan Afganistanin kehitys, sinne asettautunut terroristiryhmä, muuttaa niin dramaattisesti turvallisuusajattelun maailman rikkaimmassa suurvallassa, Yhdysvalloissa.

Mutta syyskuun 11. päivän terroriteko ei koskenut vain Yhdysvaltoja. Terrorihyökkäys ja kaikki senjälkeiset tapahtumat mukaanlukien bioterrorismi anthrax-myrkkykirjeineen, olipa niiden alkuperä mikä tahansa on muuttanut voimakkaasti turvallisuusajattelua kaikkialla maailmassa. Perinteisen sodan ja konfliktien uhkan rinnalle on nyt konkretisoitunut terrorismin uhka; uhka minne ja milloin tahansa iskevästä terrorista. Eurooppaa ei ole vielä vastaavaa kokenut, mutta tiedämme, että mahdollisuus on kaiken aikaa olemassa.

Siksi huomio kansainvälisessä politiikassa kiintyy nyt yhä enemmän siihen, kuka ja missä pitää hallussaan mahdollisia terroritekojen välineitä ydinaseita, ydinasesalkkuja, ydinmateriaaleja, likaisia pommeja, bioterrorin tai kemiallisen terrorin välineitä. Kansainväliset paineet valtioita kohtaan, jotka sallivat terroristiryhmien toiminnan maaperällään, kasvavat.

Turvallisuusajattelu on selvästi muuttunut. Tiedämme myös, että tämän uuden terrorismin vastaisen sodan varjolla tapahtuu paljon sellaista, jota meidän on mahdotonta allekirjoittaa. Demokraattisia kansalaisoikeuksia rajataan, ihmisiä pidätetään ja pidetään vangittuina ilman asianmukaista oikeusturvaa, autoritaariset järjestelmät eri puolilla maailmaa käyttävät tilannetta hyväkseen taistellakseen omia sisäisiä kriitikoitaan ja vähemmistöjään vastaan. Terrorismileima isketään helposti tshetsheeneihin tai Kiinan kansallisiin vähemmistöihin.

Kun perinteistä sodankäyntiä sitovat selkeät kansainväliset määräykset, joissa vangittujen ja haavoittuneiden oikeudet ovat selvät, ja joissa sodankäynnin asearsenaalia ja sodankäynnin tapoja on rajattu, terrorismin vastainen sota operoi harmaalla vyöhykkeellä.

--

Siirtomaasotien ja kylmän sodan aikakauden päätyttyä 1980-luvun lopussa kaikki näytti kovin toisenlaiselta. Euroopassakin vallitsi hetken auvoinen olotila: ajateltiin, että nyt on aito mahdollisuus siirtyä alueellisiin turvallisuusjärjestelmiin, ja että Yhdysvaltojen toisesta maailmansodasta alkanut voimakas ote eurooppalaiseen turvallisuuteen on kenties ohitse. Näin ajattelivat monet myös Yhdysvalloissa.

Viimeistään Balkanin kriisi osoitti, että näin ei olekaan käymässä. YK:n voimattomuus suojata siviiliväestöä Bosniassa johti YK:n mandatoimaan sotilaalliseen operaatioon Sarajevon piirityksen murtamiseksi. Kosovon kriisi toi ensimmäisen NATO-sodan, jota myös arvosteltiin YK:n mandaatin puuttumisesta. Makedonia esitti itse avunpyynnön NATO:lle.

Sotatoimia Afganistanissa on käyty Yhdysvaltain johdolla, ja myös NATO:n artikla 5 joka koskee yhtä jäsenmaata vastaan tapahtunutta hyökkäystä tällä kertaa Yhdysvaltoja kohtaan on ensimmäistä kertaa otettu käyttöön. Tosin se on jäänyt symboliseksi siinä mielessä, että Yhdysvallat on koonnut terrorismin vastaiseen sotaan tuekseen NATO:a paljon laajemman kokoonpanon.

Tällaisten tilapäisten liittojen luonteesta voi tehdä sellaisen havainnon, että hetken tarpeet saattavat jättää varjoonsa ongelmat, joita pidemmällä aikavälillä on kehittymässä. Yhdysvaltain liittolaissuhde Pakistaniin Afganistan-operaatiossa on johtanut siihen, että kysymys Pakistanin ydinaseesta ja ydinmateriaalista on hetkeksi lakaistu maton alle. Mahdollisissa tulevissa poliittisissa muutoksissa Pakistanissa meillä ei ole mitään varmuutta siitä, millaisen poliittisen johdon alaisuuteen tämä ydinasearsenaali aikanaan päättyy. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö joskus tulevaisuudessa olisi olemassa häirikkövaltioita , joilla on hallussaan ydinase. Tällainen kehitys vaikuttaa pikemmin todennäköiseltä.

--

Uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa kilpailevat selvästi unilateralismin ja multilateralismin konseptit toimiiko Yhdysvallat yksinään, vai kehittyykö aito multilateraalinen yhteistyö vastaamaan uuden turvallisuustilanteen haasteisiin. Tätä keskustelua käydään voimakkaasti myös Yhdysvaltain sisällä.

Ajankohtainen tilanne, jossa kädenvääntö näiden konseptien välillä on meneillään, on Irak. Meneillään on yhtaikaisesti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten sotatoimien valmistelu Irakia vastaan, ja YK-prosessi jossa pyritään palauttamaan ydinaseiden, kemiallisten ja biologisten aseiden tarkastusoperaatio Irakiin. YK-tarkastajat joutuivat jättämään maan 1998 Irakin vaatimuksesta; Irak syytti tuolloin asetarkastajia vakoilusta.

Voidaan tietenkin myös kysyä, onko sodanuhan lisääntyminen lisännyt Irakin halukkuutta tehdä yhteistyötä asetarkastajien kanssa. Todennäköisesti näinkin.

Asetarkastajien paluu Irakiin ja heidän toimintamahdollisuutensa siellä on keskeinen YK:n uskottavuuden ja toimintakyvyn kannalta asetarkastuksissa ja aserajoitussopimusten valvonnassa. Ellei Irak ole valmis kansainvälisiä sopimuksia kunnioittavaan yhteistyöhön, on myös YK uuden haasteen edessä Irakin suhteen. Mielestäni on kuitenkin olennaista, että Irakin tapauksessa kaikki voimatoimien käyttö tulee olla YK:n turvallisuusneuvoston mandaattiin pohjautuvaa. Vain näin voidaan vahvistaa YK:n toimintakykyä myös tulevissa kansainvälisissä ongelmatilanteissa.

--

Onko YK sitten edelleen toimintakykyinen kansainvälisissä konfliktitilanteissa? Maailmalla on liikkeellä paljon YK-pessimismiä. Kehitysmaat sekä 1960- ja 70-luvuilla itsenäistyneet entiset siirtomaat muodostavat YK-maiden enemmistön, ja osa YK:n toiminta-agendaa muodostuu luonnollisesti näiden maiden tavoitteista ja pyrkimyksistä.

Tämä on aiheuttanut teollisuusmaissa paljon kritiikkiä esimerkkinä tästä 1970-luvulla alkanut keskustelu Uudesta Kansainvälisestä Talousjärjestyksestä, UKTJ:sta, joka pyrki oikaisemaan maailmankaupan, tullitariffien ja monikansallisten yritysten kehitysmaissa aiheuttamia epäkohtia. Tämä sama keskustelu jatkuu edelleen nyt uusilla foorumeilla kuten WTO:ssa ja anti-globalisaatioliikkeessä.

1990-luvulla YK järjesti joukon maailmankokouksia, joiden tavoitteena oli luoda uusi globaaliagenda maailmanjärjestölle. Kokoukset seurasivat toistaan: 1990 Lasten oikeudet New Yorkissa, 1992 Ympäristö ja kehitys Riossa, 1993 Ihmisoikeudet Wienissä, 1994 Väestö Kairossa, 1995 Sosiaalinen kehitys Kööpenhaminassa, 1996 Naiset Pekingissä, 1996 Ruoka Roomassa...

Tähän suurten kokousten jatkumoon liittyi juuri Johannesburgissa pidetty Rion seurantakokous. Osallistujia arvioitiin olleen noin 60 000 ja monet sanoivat, että on tultu YK:n järjestämien mammuttikokousten rajalle. Osanottajien ennätysmäärä maailmankokouksissa johtuu uudesta tekijästä: kansalaisjärjestöjen voimakkaasta mukaantulosta globaalille areenalle. Monille hallituksille nämä kriittiset kansalaisjärjestöt ovat edelleen kivi kengässä, mutta niistä on tullut vakiintunut osa YK:n päätöksentekojärjestelmää.

Globaalin demokraattisen osallistumisen ja kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien ongelmia ei ole vielä alkuunkaan ratkaistu, mutta YK-järjestelmä kuuluu ehdottomasti avoimempaan päähän globaalia päätöksentekojärjestelmää ainakin jos vertaa Bretton Woods instituutioihin, Maailmanpankkiin ja Kansainväliseen valuuttarahastoon, taikka alueellisiin kehityspankkeihin, jotka ovat vielä Maailmanpankkiakin sulkeutuneempia.

Globaalin demokratian ja kansalaisten kansainvälisten vaikutusmahdollisuuksien kehittämisen tulee olla keskeinen osa Suomen vihreiden ja kansainvälisten vihreiden ohjelmaa. Tämän tulee sisältää myös aito dialogi kehitysmaiden kansalaisjärjestöjen kanssa, ja näiden kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien tukeminen. Tässä mielessä esimerkiksi työ jota suomalainen vaivaisliike on tehnyt kansainvälisten partneriensa saamiseksi osaksi päätöksentekoa, on aivan uraauurtavaa.

--

Olen viime vuodet seurannut yhtenä toimijoista YK-järjestöjen työtä sodan ja konfliktien runtelemilla alueilla Kosovossa, Makedoniassa, Albaniassa, Serbiassa ja Montenegrossa, Bosnia-Herzegovinassa, sekä aivan viimeksi Afganistanissa ja Palestiinassa.

YK kuuluu niihin organisaatioihin, joiden päämajoissa tulee helposti tunne, että kaikki aika kuluu byrokraattiseen paperinpyöritykseen, mutta kun tapaa kenttätyöntekijöitä, usko siihen että asioihin voidaan oikeasti vaikuttaa, vahvistuu. Vaikka irvikuva konfliktinjälkeisestä tilanteesta on aina toisiinsa törmäilevät eri YK-järjestöjen valkoiset jeepit kaupungissa, jonka YK on valloittanut , oma käsitykseni on se, että YK:n kenttätyössä kriisialueilla yleensä oikeat ihmiset löytävät oikeisiin paikkoihin.

Tämä ei tarkoita, etteikö YK-reformi ja ennen kaikkea YK:n hallinnollinen uudistus olisi tarpeellinen. Vielä on liikaa päällekkäisyyttä, ja eri YK-järjestöjen toimialueet eivät ole riittävän selviä. YK:ssa ja eri YK-järjestöissä kuunnellaan kuitenkin herkällä korvalla sitä, mitä avunantajamaat pienetkin sanovat ja esittävät.

Suomella on todellinen mahdollisuus, yhdessä muiden Pohjoismaiden tai EU-maiden kanssa, toimia YK-järjestelmän tehostamiseksi. Näissä esityksissä tulee ottaa myös huomioon ne uudet haasteet, joita uusi turvallisuuspolitiikka on tuonut tullessaan. Taistelu terrorismia vastaan on tärkeä tavoite, ja meidän pitää olla siinä mukana. Voimme olla siinä mukana YK:n kautta monella tavalla: vaikuttamalla kansainvälisen eriarvoisuuden vähenemiseen, tukemalla koulutusta ja työpaikkojen syntymistä kriisialueilla, jolloin syrjäytyminen ja marginalisoituminen vähenee, ja voimme olla auttamassa kulttuurien ja uskontojen välistä dialogia ja vuorovaikutusta.

Meidän on myös mietittävä, missä ovat YK:n muskelit, ja mikä on oikeudenmukainen YK:n vastaus silloin, kun joku valtio syyllistyy aggressioon muita kohtaan tai ei täytä kansainvälisiä velvoitteitaan esimerkiksi aserajoitussopimusten noudattamista. Irakin kriisissä YK on noussut kirkonharjalle; se voi joko menestyä tai epäonnistua vaikeassa tehtävässään. Suomen edun mukaista on auttaa YK:ta menestymään tässä vaikeassa tehtävässä. Valitettavasti, Irak ei tule olemaan viimeinen ongelmatapaus. Tarvitaan järjestelmä, joka toimii vastaavissa tilanteissa myös tulevaisuudessa. Jos YK ei pysty sitä luomaan, se tullaan luomaan YK:n ulkopuolella, ja sen kansainvälinen kontrolli tulee olemaan paljon heikompaa.

Suurin turvallisuusuhka on yhä selvempi jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin maihin

Syyskuun 11. päivän jälkeisen ajan tärkein ajatus on, että kansainvälistä terrorismia vastustettaessa on yhtä tiukasti toimittava terrorismin syiden poistamiseksi. Turvallisuus on yhä enemmän sidoksissa siihen, miten tässä onnistutaan. Olisi pään panemista pensaaseen pelkistää keskustelu Suomen turvallisuudesta kysymykseksi mahdollisesta liittymisestä Natoon.

Suurin turvallisuusuhka maailmassa on sen yhä selvempi jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin maihin. Maailmanyhteisön rikkaat jäsenet ovat kerta toisensa jälkeen sitoutuneet nostamaan kehitysyhteistyörahoituksensa 0.7 prosenttiin BKT:sta. Koko 1990-luvun on tästä tavoitteesta etäännytty kauemmaksi. Erityisen räikeä tämä kehitys on kun tuoreessa muistissa on, että vain pari vuotta sitten YK:n vuosituhannen huippukokouksessa päätettiin puolittaa absoluuttinen köyhyys maailmassa vuoteen 2015 mennessä. Nämä tavoitteet ovat mukana myös Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen toimintaohjelmassa. Merkittäviä uusia sitoumuksia niiden toteuttamiseen ei kuitenkaan annettu.

Vihreät ovat olleet ajamassa voimakkaasti ns. kehityksen uusia innovatiivisia rahoituskeinoja. Työtä esim. Tobinin veron puolesta on jatkettava entistä määrätietoisemmin.

Vaikka kaikki lupaukset virallisen kehitysyhteistyön rahoituksesta toteutettaisiin, ovat rikkaiden maiden valtiontuet moninkertaiset niihin nähden. Viime aikoina kehitysmaat ovat suunnanneet painostuksensa erityisen voimakkaasti maatalouden vientitukeen, jotka vaikeuttavat tuotantoa kehitysmaissa. Johannesburgin konferenssissa EU kertoi puheenjohtajamaansa Tanskan suulla hyvin selkeästi, että edessä on niiden lopettaminen. Tuet olisikin käytävä läpi, jotta voidaan tunnistaa ne, joilla on pidetty yllä köyhyyttä kehitysmaissa. Joiltakin osien tukien lakkauttaminen hyödyttäisi maailmanmarkkinoita hallitsevia monikansallisia yhtiöitä, kuten MTK on huomauttanut.

Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen ovat parhaita esimerkkejä siitä, miten ympäristö- ja kehityskysymykset kutoutuvat yhteen. Kansainvälisillä ympäristösopimuksilla ei ole tarpeeksi suurta painoarvoa tilanteessa, jossa WTO:sta on tosiasiassa muodostunut eräänlainen maailmanhallitus, jonka toimivaltaan tullaan alistamaan yhä useampia aloja kuten palvelukauppa ja investoinnit tavoitteena kansallisten rajojen häivyttäminen yritystoiminnalta.

Johannesburgin toimintaohjelmasta putosi tiukan keskustelun jälkeen pois viittaus WTO-sääntöihin kohdassa, jossa vaaditaan ympäristö- ja kehitysnäkökulmien ja kauppasääntöjen keskinäistä yhteensopivuutta. Tämä on heikko signaali siitä, että globalisaatiokritiikki alkaa saada äänensä kuuluviin myös siellä, missä päätöksiä tehdään. Tällä voi olla merkitystä laadittaessa jatkossa WTO:n toimintaohjelmaa.

Kehitys-, ympäristö- ja kauppanäkökulmien yhdentäminen vaatii myös YK:n näistä kysymyksistä vastaavien järjestöjen (UNEP, UNDP, UNCTAD) yhteyksien tiivistämistä, jopa yhdistämistä, jotta WTO:lle syntyy tarpeellinen vastapaino.

Syyskuun 11. päivän jälkeen ikkuna oli hetken aikaa auki sille, että maailmanyhteisölle, YK:lle annettaisiin uusia toimivaltuuksia. Yhdysvallat on kuitenkin yhä kauempana monenvälisestä yhteistyöstä kuten sen suhtautuminen Kioton ilmastosopimukseen ja kansainväliseen rikostuomioistuimeen.

Yhdysvallat on koetellut myös EU:ta pyrkien kahdenvälisiin sopimuksiin sen jäsen- ja hakijamaiden kanssa siitä, että Yhdysvaltojen kansalaisia ei voida saattaa kansainvälisen rikostuomioistumen eteen. EU:n on päinvastoin syytä muuttaa omia rakenteitaan niin, että se voi toimia maailmanpolitiikassa voimakkaammin ja yhtenäisemmin. Konventissa yksi eniten tukea saaneista onkin ollut ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistaminen. EU:n pitää kuitenkin olla nykyistä demokraattisempi voidakseen olla nykyistä vahvempien toimivaltuuksien arvoinen.

Ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kytkeytyvät yhä selkeämmin yhteen terrorismin vastaisessa toiminnassa. EU:ssa ulko- ja sisäasioita koskevat päätökset tehdään entistä epädemokraattisemmin niiden sotkeutuessa toisiinsa esim. poliisiyhteistyössä ja kriisinhallinnassa, koska kumpikin on hallitusten välistä toimintaa. Parhaillaan ollaan valmistelemassa päätöstä, jossa kaikki EU-maat sitoutuvat velvoittamaan operaattorit tallentamaan teleliikennetiedot mahdollista rikostutkintaa varten kahdeksi vuodeksi. Terrorismin vastaisesta taistelusta on muotoutumassa tekosyy, jonka varjolla poliittisesti kiusallisia ajatuksia kuten itsemääräämisoikeutta vaativia tahoja tai hallitusten arvostelijoita voidaan pidättää mielivaltaisesti. Yhdysvaltain vaikutus oikeusvaltioperiaatteiden sivuuttamiseen on ollut suuri.

EU:n sotilaskomitean puheenjohtaja Gustav Hägglund on todennut, että kysymys Suomen jäsenyydestä Natossa ei ole kovin tärkeä. Voi järkeillä, että Natolla ei ole kovin perusteltua tehtävää maailman turvallisuuteen eniten vaikuttavien kysymysten ratkaisemisessa. Ja kun se voi ratkaista kriisejä tai estää kansanmurhia sotilaallisin keinoin, Suomi voi oman päätöksensä pohjalta osallistua operaatioihin esim. rauhanturvajoukoilla osana EU:n kriisinhallintaa. Sen takia ei tarvitse olla Naton jäsen.

Toiseksi Gustav Hägglund on vahvistanut, että (Brysselinkin näkökulmasta) olennaiset päätökset tehdään Washingtonissa. Kun siellä on vallalla kansallinen trauma, joka vie Yhdysvaltoja kauemmaksi tarvittavista turvallisuusratkaisuista kuten YK:n vahvistamisesta.

Olisi outoa, jos Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä päätettäisiin ilman kansanäänestystä, ja nimenomaan niin, että kansalaiset sanovat siitä viimeisen sanan. Jotta vältettäisiin EU-jäsenyydestä järjestetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen tuloksesta aiheutunut spekulaatio kansalaisten enemmistön mielipiteellä, olisi viisasta liittää perustuslakiin velvoite alistaa merkittävät kansainväliset sopimukset kansanäänestyksessä hyväksyttäväksi tai hylättäväksi, sen jälkeen kun eduskunta on tehnyt oman ratkaisunsa.

Näkökulmia vihreään turvallisuuspolitiikkaan

Taustamateriaalia Vihreän liiton valtuuskunnan kokousta varten

1. Globaalin turvallisuusympäristön muutoksia

Runsaassa kymmenessä vuodessa globaali turvallisuuspolitiikka on muuttunut ratkaisevasti. Berliinin muuri romahti, Itä-Euroopan sosialistiset maat siirtyivät markkinatalouteen ja Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi ja muiksi tasavalloiksi. Merkittävin muutos Suomen kannalta oli Baltian maiden itsenäistyminen.

Euroopan jakaneen rautaesiripun kadottua monet Euroopan maat vähensivät asevarustelumenojaan. Pohjois-Atlantin Liiton Naton rooli on puolestaan muuttunut kylmän sodan aikaisesta markkinatalouden puolustajasta lähinnä kriisinhallintaorganisaatioksi. Yhdysvaltojen rooli sotilasliitossa on tietenkin merkittävä, mutta Naton merkitys Yhdysvaltojen politiikassa on vähentynyt.

Rauhanliike on pitkään muistuttanut, että toisen maailmansodan jälkeisissä konflikteissa uhreina ovat olleet yleensä siviilit. Tämä pätee myös viimeaikaisiin konflikteihin.

Yhdysvalloissa tapahtuneet terrori-iskut 11.9.2001 herättivät syvää solidaarisuutta Yhdysvaltojen kansalaisia kohtaan. Ne myös muuttivat länsimaisten ihmisten kollektiivista tietoisuutta uhkien luonteesta. Pelko terrori-iskujen uusiutumisen mahdollisuudesta levisi. Toisaalta kävi ilmeiseksi, ettei terrorismia voida estää ainakaan kovin suurelta osin nojautuen asevaraisiin järjestelmiin ja kalliin aseteknologian yhä yksityiskohtaisempaan kehittämiseen.

Laaja-alaisen turvallisuuden pitää olla kaiken turvallisuuspolitiikan perustana: on välttämätöntä ymmärtää mm. köyhyyden, ekologisten kriisien ja ihmisoikeusloukkauksien syvällinen vaikutus alueelliseen ja globaaliin vakauteen. Maailman rauhanomaisen kehityksen kannalta on välttämätöntä taata kehitysmaiden rauhanomaisen kehityksen mahdollisuudet ja edistää köyhyyden poistamista sekä kestävän kehityksen periaatteita noudattavaa talouspolitiikkaa kaikkialla maailmassa.

Pitkän aikavälin globaali turvallisuuspoliittinen tavoite on aseidenriisunta. Koska aseellisia konflikteja esiintyy eri maanosissa runsaasti, globaalin aseidenriisunnan toteutuminen lähitulevaisuudessa ei näytä käytännössä mahdolliselta. Silti on pyrittävä lieventämään uhkakuvia, jotka johtavat asevarusteluun, ja edistettävä vähittäisen aseidenriisunnan toteutumista.

Globaalin turvallisuuspoliittisen yhteistyön pitää toteutua YK:n alaisuudessa. On välttämätöntä vahvistaa YK:n toimintamahdollisuuksia globaalin turvallisuuden edistämiseksi.

Kylmän sodan jälkeinen aseteknologian kehittymisen keskittyminen Yhdysvaltoihin on johtanut Yhdysvaltojen aseman vahvistumiseen. Euroopan maiden hillittyä asevarustelumenoja juopa Euroopan ja Yhdysvaltojen puolustusteknologian määrän ja kehittyneisyyden välillä on kasvanut huomattavasti.

2. EU, Nato ja Suomi

2.1 EU:n kriisinhallintayhteistyö

Suomi on ollut EU-jäsenyyden myötä mukana rakentamassa Unionin uutta turvallisuuspoliittista roolia, johon liittyy kriisinhallintayhteistyön vahvistaminen. Kriisinhallintayhteistyön kehittymistä ovat vauhdittaneet Balkanin tapahtumat 1990-luvulla. Srebrenicalaisten siviilien surmaaminen Bosnian sodassa heinäkuussa 1995 oli muistutus kansainväliselle yhteisölle, ettei YK saa antaa siviileille turvallisuustakuita, jollei se pysty pitämään kiinni lupauksistaan. Srebrenican kansanmurha vaikutti Balkanin sodan yksittäisistä tapahtumista merkittävimmin EU:n kriisinhallintayhteistyön kehittymiseen.

Euroopan Unioni on laajenemassa vuonna 2004. Jäsenmaiden lukumäärää ei vielä tarkasti tiedetä. Nato kutsunee uusia jäsenmaita marraskuun 2002 huippukokouksessa. Kummankin organisaation laajeneminen tapahtuu suunnilleen samoihin aikoihin mutta tuskin kattaa täsmälleen samoja maita.

Toistaiseksi EU-yhteistyö sotilaallisessa kriisinhallinnassa nojautuu pitkälti Naton käytössä oleviin voimavaroihin. EU tekee arviota kriisinhallintakapasiteetista kokonaisuudessaan. Nykyisellään se ei pysty kantamaan vastuuta esim. Makedonia-operaatiosta, jonka toteuttaminen EU-johtoisena edellyttäisi joukkojen aseteknologista vahvistamista sekä johtamisjärjestelmien kehittämistä. Suunnitelma operaation siirtymisestä EU:n alaisuuteen ei voi toteutua vielä lokakuussa 2002 em. puutteista johtuen.

Pitäisikö EU:n rakentaa kriisinhallinta- ja puolustusyhteistyötä Natosta erillään? Tämä edellyttäisi EU-mailta halua kasvattaa merkittävästi puolustusmenoja aseteknologiansa vahvistamiseksi. Nato-jäsenilläkin paineet puolustusmenojen lisäämiseen näyttäisivät olevan kasvussa. EU:n kriisinhallintayhteistyö nojautuu todennäköisesti jatkossakin Naton voimavaroihin.

Kiinnostava kysymys on, johtaako nykyinen maailmantilanne ja USA:n muualle kuin Eurooppaan suuntautunut politiikka Euroopan kasvaviin puolustusmenoihin. Käykö näin lopulta riippumatta siitä, ovatko maat Naton jäseniä vai eivät? Näin kohtalonuskoinen en haluaisi olla. Mielestäni EU:n ei pidä pyrkiä vahvistamaan kansainvälis-poliittista asemaansa merkittävällä lisäyksellä asevarustelumenoihin, vaikka sen kriisinhallintavalmiutta kehitetäänkin. EU:n vahvuus pitäisi olla laaja-alaisen turvallisuuden kehittäminen lisäämällä voimavaroja kehitysyhteistyöhön ja globaalin eriarvoisuuden vähentämiseen asevarustelun sijasta.

2.2 Siviilikriisinhallinnan haaste Euroopassa

EU on sopinut siitä, että sen kriisinhallintayhteistyöhön sisältyy myös siviilikriisinhallinta. Siviilikriisinhallinta pitää sisällään kriisien ennaltaehkäisyn, siviilihallinnon tukemisen kriisin eri vaiheissa ja niiden jälkeen sekä kriisin jälkihoidon siviiliulottuvuuden. Suomi on toiminut siviilikriisinhallinnan kehittämiseksi ja sen pitää tulevaisuudessakin painottaa malleja, joissa kriisinhallinnan voimavaroja suunnataan nimenomaan kriisien ennaltaehkäisyyn ja siviilikriisinhallintaan. Toistaiseksi siviilikriisinhallinnan voimavarat EU:ssa ovat olleet pienet ja kriisinhallinnan kehittämisen painopiste on ollut sotilaallisessa yhteistyössä.

Siviilikriisinhallintaan ja nimenomaan kriisien ennaltaehkäisyyn liittyviä tehtäviä Euroopassa ovat jo pitkään hoitaneet myös Euroopan Neuvosto ja Etyj sekä lukuisat kansalaisjärjestöt. EN:lla ja Etyj:illä on pitkät perinteet mm. ihmisoikeusseurannasta, vaalitarkkailussa ja demokratiakehityksen seurannasta. EN instituutiona työskentelee ensisijaisesti ihmisoikeusasioissa, kun taas Etyj:n työ painottuu turvallisuuskehityksen seurantaan ja demokratiakehityksen edistämiseen. Poliitikkojen pitää miettiä, millainen työnjako on optimaalinen EU:n, Etyj:n ja EN:n välillä, jotta päällekkäisyyksiltä vältytään. Näiden järjestöjen pitää tehdä yhteistyötä myös kansalaisjärjestöjen kanssa.

2.3 EU:n päätöksentekokyky ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kiistoissa

Jotta EU näyttäisi uskottavammalta toimijalta ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta, pitää sen kehittää päätöksentekojärjestelmäänsä kyseisissä asioissa. Kun EU:n tulevaisuutta käsittelevä konventti on viimeistellyt työnsä, on arvioitava, riittävätkö sen ehdotukset päätöksenteon tehostamiseksi. Henkilökohtaisesti katson, että EU:n uskottavuutta on vahvistettava niin, että sen ulkopoliittisille neuvottelijoille voidaan antaa selkeiden sääntöjen mukaan nykyistä enemmän valtaa EU:n yhteisten toimien osalta. Samanaikaisesti EU:n ulkopolitiikan demokraattista kontrollia on vahvistettava.

2.4 Naton viimeaikainen kehitys

Nato on siirtynyt kylmästä sodasta kriisinhallinnan aikaan mutta se on edelleen myös keskeisesti puolustusliitto. Naton roolia Kosovon sodassa kritisoitiin mm. ilmapommitusten osalta. Toisaalta Makedoniassa on taustalla osapuolten välinen sopimus eli Naton rooli rauhansopimuksen edistäjänä on hyväksyttävä. Kosovon rauhanturvaoperaatio on ollut Nato-johtoinen, ja siihen on osallistunut sekä Nato-maita että sen ulkopuolisia maita kuten Suomi.

Baltian maiden mahdollinen Nato-jäsenyys on kyseisten maiden ja Naton välinen prosessi, joka ei muodosta uhkaa naapurimaiden turvallisuudelle. Monissa Itä-Euroopan maissa Nato-jäsenyys koetaan kansalliseksi turvallisuustakuuksi. Baltian maiden pyrkimys Natoon on ymmärrettävä maiden historiallista taustaa vasten. Naton Prahan huippukokous marraskuussa 2002 saattaa kutsua jäseniksi aiemmin ennakoitua suuremman joukon maita ml. Romanian, jonka puolustuksen Nato-yhteensopivuus on heikko mutta jonka lentokentät ovat olleet Yhdysvaltojen tukena Afganistanin vastaisessa sodassa. Nato-sopimuksen 5. artikla keskinäisestä puolustuksesta otettiin viime syksynä käyttöön USA:han kohdistuneiden terrori-iskujen vuoksi. Toimenpide jäi symboliseksi, sillä käytännössä 5. artiklaa ei kuitenkaan sovellettu. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muututtua aiempaa unilateraalisemmaksi, Naton rooli on heikentynyt.

Tilastot Nato-maiden puolustusmenoista kertovat, ettei tavoitteita puolustusmenojen 2 %:n BKT-osuudesta noudateta tarkkaan. UNDP:n vuoden 2001 kehitysraportin mukaan Espanja käytti puolustusmenoihin vuonna 1999 1,3 %:ia BKT:sta, siinä missä Suomen puolustusmenojen osuus oli 1,2 % BKT:sta. Yhdysvaltojen puolustusmenojen osuus BKT:sta oli tuolloin 3,0 %. Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa on esitetty vaatimuksia puolustusmenojen kasvattamisesta Natoon kuuluvissa liittolaismaissa.

2.5 Suomen rooli ja liittoutumattomuuspolitiikan tavoitteet

Suomi lähentynyt Nato-järjestelmiä lukuisilla tavoilla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suomi on ollut Naton rauhankumppani vuodesta 1994 alkaen. Suomi on turvallisuuspoliittisesti liittoutunut EU:hun, mutta sotilaspoliittisesti arvioituna Suomi ei ole liittoutunut. Koska Naton rooli on merkittävä Balkanin kriisinhallinnassa, EU:n turvallisuuspoliittinen arkkitehtuuri nojautuu pitkälti Naton voimavaroihin ja Suomen puolustusvoimien järjestelmiä on kehitetty Nato-yhteensopiviksi mm. rauhankumppanuustavoitteiden kautta, on selvää, että Suomi on siirtynyt entistä lähemmäksi Natoa.

Suomi ja Ruotsi ovat maaliskuussa 2002 tehdyllä yhteisaloitteellaan pyrkineet vahvistamaan asemiaan Naton rauhankumppanuusmaina - tai ainakin estämään sen, etteivät ne kadota yhteistyömahdollisuuksiaan Naton suuntaan, tilanteessa jossa rauhankumppanuusmaiden määrä Keski-Aasiassa luultavasti kasvaa. Pohjoismaat kehittävät aseteknistä yhteistyötä parantaakseen alueen aseteollisuuden kilpailukykyä.

Presidentti Putin on sopeutunut ajatukseen Baltian maiden Nato-jäsenyydestä. Venäjän kehittäessä yhteistyötä Naton kanssa on vaikea kuvitella presidentti Putinin hallinnon pitävän Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä uhkana.

Tutkija Teija Tiilikainen painotti keväällä 2002, että Naton laajetessa sen rauhankumppanuusohjelmien merkitys vähentyy. Samoihin aikoihin tutkija Pekka Visuri puolestaan korosti, ettei Nato-jäsenyys ole Suomelle ajankohtainen, koska Nato on nykymaailmassa käynyt "vanhanaikaiseksi".

Kuluvan syyskuun ensimmäisenä päivänä amiraali Kaskeala otti kantaa Suomen Nato-kelpoisuuteen. Suomen puolustusvoimat täyttäisivät hänen mukaansa Nato-kriteerit jo nyt.

Hallituksen selontekoon on kirjattu puolustusmenojen keskimääräiseksi tasoksi vuosina 2003-2008 n. 1,8 miljardia euroa eli 10,8 miljardia markkaa. Nato-jäsenyyden kielteisenä puolena on pidetty puolustusmenojen kasvattamista vähintään 2 %:iin bruttokansantuotteesta. Tämä tavoitetaso merkitsisi puolustusmenojen kasvattamista vielä noin puolella Suomen hallituksen vuoden 2001 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon kirjatusta eli niiden nostamista n. 2,5-2,7 miljardiin euroon BKT:n kehityksestä riippuen. Tavoitetasosta tulisi tuskin merkittävää kysymystä, jos Suomi hakisi Nato-jäsenyyttä. Koska Nato on sotilasliitto, on mahdollista ja kohtuullisen todennäköistä, että paineet puolustusmenojen kasvattamiseksi lisääntyvät.

Useiden viime vuosina tehtyjen mielipidetiedustelujen mukaan suomalaisten selvä enemmistö (60-70 %) vastustaa Nato-jäsenyyttä. Kansalaismielipidettä on mahdotonta sivuuttaa, kun mahdollisen jäsenyyden edellytyksiä arvioidaan.

Suomen hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 2001 nojautui samoihin lähtökohtiin kuin edellisen hallituksen selontekokin. Lähtökohtana oli Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus. Aluepuolustuksen lisäksi selonteossa painotettiin Suomen osallistumista kriisinhallintayhteistyöhön. Aseriisunnan kannalta on merkittävää, että Suomi varautuu liittymään Ottawan sopimukseen lähitulevaisuudessa, vaikka selontekoon sisältyvän poliittisen kompromissin sanamuoto asiasta ei vielä ole sitova.

Vihreät ovat perinteisesti painottaneet Suomen liittoutumattomuuspolitiikan merkitystä maailmassa, jossa uhkakuvien kärjistyminen voi pahentaa konflikteja. Liittoutumattomuus ei saisi siis merkitä välinpitämättömyyttä tai sitä, ettei oteta kantaa. Suomen pitäisi siis luoda liittoutumattomuudellaan entistä aktiivisempi ote esim. konfliktien ennaltaehkäisemiseen ja varhaisvaroitusmenetelmien kehittämiseen.

Toisaalta on myönnettävä, että Suomessa liittoutumattomuuden merkitystä on romantisoitu ja yliarvioitu. Kansainvälisissä yhteyksissä on selvää, etteivät monien muiden maiden edustajat liitä liittoutumattomuuteen kaikkia niitä hyviä ominaisuuksia, joita suomalaisten on siihen tapana liittää. Merkittäviä välittäjätehtäviä voi olla tarjolla myös liittoutuneille maille, mistä on osoituksena mm. Norjan onnistunut välitysprosessi Sri Lankan osalta.

Suomen armeija perustuu asevelvollisuuteen. Tulevaisuudessa on järkevää jatkaa asevelvollisuuteen perustuvaa järjestelmää. Siviilipalvelun on oltava asevelvollisuudelle vaihtoehto, jonka pituus ei saa olla rangaistusluonteinen. On vähintäänkin noloa, että Amnesty International luokittelee vankilaan joutuvat suomalaiset aseistakieltäytyjät mielipidevangeiksi, sillä siviilipalvelus on yli kaksi kertaa pitempi kuin lyhin aseellinen palvelus, mitä Amnesty International pitää rangaistuksena vakaumuksesta.

3. Nykykriisit ja YK

3.1 Afganistanin sota ja Yhdysvaltojen kasvanut valta

USAn terrori-iskujen jälkeisille voimatoimilla Afganistanissa oli YK:n hyväksyntä. Yhdysvallat keräsi ympärilleen liittouman, ja siten sotilasoperaatioon sitoutui suurin osa maailman maista. Vaikka tilanne kansainvälis-oikeudellisesti oli selkeä, käytännössä sotilasoperaatio on herättänyt kritiikkiä mm. siviiliuhrien vuoksi. Afganistanissa on nyt samanaikaisesti meneillään myös kriisinhallinta- ja rauhanturvaoperaatio (ISAF), johon Suomi osallistuu ja joka on eri selkeästi operaatio kuin USAn johtama sotilasoperaatio. Ero kansainvälisen ISAF:in ja USAn johtaman sotilasoperaation välillä on periaatteessa selvä, mutta käytännössä kaksien erilaisten joukkojen olemassaolo on vaikeaselkoista paikallisväestön kannalta.

Rauhanturvaoperaation tavoitteena on edistää demokraattisen, itsenäisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan hallinnon vakiinnuttamista Afganistaniin. Rauhanturvaoperaation laajentaminen suuremmalle alueelle olisi maan kehityksen kannalta perusteltua.

Kansainväliseen rauhanturvaoperaatioon Suomi on lähettänyt asiantuntemusta nimenomaan CIMIC-sektorilta eli siviilisektorin ja sotilaallisen kriisinhallinnan yhteennivomisesta. Suomalaisten rauhanturvaajien tehtäviin kuuluu mm. tiedonvälityksen edistäminen ISAF-joukkojen ja paikallisväestön välillä sekä humanitaarisen avun kuljetusten auttaminen.

Afganistanin sota on osoittanut USAn aseteknologisen ylivallan. Strategisesti USAn yhteistyö YK:n suuntaan parani heti terrori-iskujen jälkeen. Naton organisatorinen rooli kansainvälisessä politiikassa näyttää heikentyneen Afganistanin sodan aikana, sillä USA on neuvotellut monista terrorisminvastaisista toimistaan pääasiassa unilateraalisesti.

Nyt USAn joukkoja on Afganistanissa ja "konsulttisotilaita" on kuluneena vuonna oleillut Filippiineillä ja Georgiassa. USAn suhteet Venäjään näyttävät vahvistuneen terrori-iskujen jälkeen. Venäjä on puolestaan käyttänyt terrorismin vastaista kamppailua perusteluna koville otteilleen Tshetsheniassa.

3.2 Lähi-idän kriisi

Palestiinan alue joutunut pääsiäisenä 2002 ja sen jälkeen Israelin armeijan voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi. Kansainvälinen yhteisö tuomitsi Israelin hyökkäyksen, ja YK:n turvallisuusneuvoston vaatimus Israelin vetäytymisestä oli tärkeä päätös.

Lähi-idän tilanne on koston kierteessä, jossa pysyvään rauhaan pääseminen näyttää jokseenkin mahdottomalta, koska viholliskuvat konfliktin osapuolilla ovat kärjistyneet räikeästi. Sekä palestiinalaisten itsemurhaiskut että Israelin väkivaltaiset otteet ovat tuomittavia tekoja.

Tavoitteena pitäisi olla Israelin ja Palestiinan valtion rauhanomainen rinnakkaiselo. YK:n on voitava esitettää mallia, jossa Palestiinan alueella toteutettaisiin laajamittainen rauhanturvaoperaatio, jonka toimialueena voisi olla osia myös Israelin puolelta. Yhdysvalloilla on erityinen vastuu tukea Lähi-idän rauhanprosessia, koska Yhdysvallat on ainoa ulkopuolinen maa, jonka linjauksilla on merkittävää vaikutusta Israelin politiikkaan.

Lähi-idän kriisillä on laaja-alainen vaikutus maailman vakauteen. Kriisin jatkuminen vaikuttaa mm arabimaihin, jotka ovat kritisoineet länsimaiden voimattomuutta vaikuttaa Israeliin tilanteen vakauttamiseksi.

3.3 Irak, asetarkastuksen ja sotatoimet

YK:n on otettava vakavasti se, ettei Irak suostu tekemään sen kanssa yhteistyötä asetarkastusten toteuttamiseksi. Elokuussa 2002 YK:n asetarkastajaryhmän entinen puheenjohtaja Gabriele Kraatz-Wadsack totesi Irakin hallituksen myöntäneen 1990-luvun lopulla biologisten aseiden tuotannon. Maanantaina IISS-tutkimuslaitos epäili Irakin kykyä tällä hetkellä tuottaa ydinaseita, mutta piti mahdollisena tällaisen kapasiteetin siirtymistä Irakille lähiaikoina.

YK:n turvallisuusneuvoston pitää jälleen esittää Irakille vaatimus asetarkastajien pääsystä maahan ilman ehtoja. On välttämätöntä, että Irak sallii heti YK:n asetarkastajien toimia maassa ilman rajoituksia. Mikäli Irak ei edelleenkään suostu asetarkastuksiin, voi turvallisuusneuvosto mielestäni vasta tehdä minkäänlaisia voimatoimia koskevan päätöksen.

Yhdysvalloilla ei ole oikeutta hyökätä Irakiin, jos tavoitteena on vain Saddam Husseinin syrjäyttäminen. Saddam Husseinin hallinto on todistettavasti rikkonut ihmisoikeuksia, minkä vuoksi kansainvälisen yhteisön on vaadittava siltä ihmisoikeustilanteen parantamista. Yhdysvallat ei ole perustellut mahdollista hyökkäystä niinkään humanitaarisella interventiolla vaan lähinnä valtapolitiikalla ja Irakin mahdollisella pyrkimyksellä hyökätä rajojensa ulkopuolelle.

Ilman YK:n mandaattia Yhdysvaltojen ei pidä hyökätä Irakiin. Hyökkäys Irakiin vaatisi siviiliuhreja, vaikeuttaisi Lähi-idän rauhanneuvotteluja, etäännyttäisi arabimaita Yhdysvalloista ja Euroopasta sekä lisäisi Irakin ja sen lähialueiden epävakautta. Kaikkien näiden syiden vuoksi kansainvälisen yhteisön on ponnisteltava sotatilan estämiseksi.

3.4 Miten vahvistaa YK:ta

YK:n kehittämisessä on monta polttavaa kysymystä: kuinka vahvistaa YK:n demokraattisuutta ja toisaalta mahdollistaa tarvittaessa nopea ja tehokas päätöksenteko? YK:n turvallisuusneuvosto päätöksentekoa olisi helpotettava esim. poistamalla täysi veto-oikeus tai rajaamalla veto-oikeus edellyttämään kahden turvallisuusneuvoston jäsenmaan yhteistä näkemystä. YK:n yleiskokouksen toimintaa olisi myös tehostettava. Näihin molempiin keinoihin kannanottoluonnoksessa viitataan. YK-reformien toteuttaminen on valitettavasti hidasta mutta välttämätöntä kansainvälisen yhteisön globaalin säätelyn kehittämiseksi.

Tulevaisuudessa on varauduttava siihen, että rikkaat maat käyttävät nykyistä enemmän varoja sekä laaja-alaisen turvallisuuden kehittämiseen mm. kehitysyhteistyön kautta sekä sotilaallisen kriisinhallinnan osalta niin, että YK:lla olisi riittävä oma sotilaallisen kriisinhallinnan johtamisen tieto-taito rauhanturvaamiseen ja tarvittaessa myös rauhaanpakottamisoperaatioihin. YK:n olisi tarkoituksenmukaista johtaa terrorismin vastaisten toimien toimeenpanoa, jos siihen liittyy rauhaanpakottamista. Tähän toimintaan YK:lta puuttuu sotilaallinen kapasiteetti.

Ei ole realistista eikä tavoiteltavaa, että YK lähtisi rakentamaan kriisinhallintajoukkoja itsenäisesti, vain keräten jäsenmailtaan korotetut maksut hanketta varten. Realistisempaa on, että YK:n kriisinhallintajoukkoja kehitettäisiin samalla tavalla kuin EU:n kriisinhallintajoukkojen koordinaatiota. Tämä tarkoittaisi sitä, että YK:lle kehitettäisiin kriisinhallinnan johtojärjestelmä, joka voisi ottaa vastuun nykyistä vaativammista operaatioista. Joukkojen kehittämistä vietäisiin eteenpäin kansainvälisenä koordinaationa. Tämä malli näyttäisi ainoalta tavalta, jonka kautta YK pystyisi itsenäisemmin päättämään, mitkä vaikeat interventiot se katsoo aiheellisemmiksi. Se loisi suurempaa luotettavuutta YK:hon. YK:n "interventioalttius" ei näin olisi niin suuressa määrin riippuvaista Yhdysvaltojen strategisesta näkemyksestä, kuin se tällä hetkellä on.

3.5 Terrorismin vastaiset toimet

Terrorismi on todellinen ongelma kansainväliselle yhteisölle. YK:n pyrkimys päätöslauselmillaan edistää yhteistyötä terrorismin estämiseksi ja ehkäisemiseksi on välttämättömyys. YK:n pitää kontrolloida kansainvälistä terrorismin vastaista politiikkaa.

Terrorismi voi saada kasvualustaa epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta pelkkä epäoikeudenmukaisuus ei selitä terrorismia. Terrorismi on yhteydessä psyykkiseen manipulaatioon, jota motivoidaan uskonnollisin, kansallisin tai etnisin perustein. Myös Euroopan kristinuskoisissa maissa on kehittynyt terroristiryhmiä. Esimerkiksi ETA:n toiminta vavisuttaa aika ajoin Espanjaa ja terroristiryhmä Punaiset Prikaatit aloitti keväällä 2002 uudelleen toimintansa Italiassa. Tästä huolimatta 11.9.2001 jälkeen terrorismi on valitettavan usein liitetty vain islamilaisiin ääriryhmiin.

Terrorismia ei saa kuitenkaan käyttää verukkeena mille tahansa toimintatavoille vaan myös rajoituksissa ja muissa terrorismin vastaisissa toimissa on otettava huomioon ihmisoikeusnäkökulma. On noudatettava tarkasti kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Esim. Yhdysvaltojen kiinni ottamat taleban-vangit Guantánamossa tarvitsevat selkeän oikeusturvan.

3.6 Kriisien ennaltaehkäisy globaalilta kannalta

Elämme jälkikolonialistisessa maailmassa, jonka kauppasuhteet eivät ole oikeudenmukaiset. Jos EU ja Yhdysvallat haluavat hälventää epäluuloja uskontojen vastakkainasettelusta ja osoittaa solidaarisuutta taloudellisessa ahdingossa eläville maille, pitää niiden pystyä parantamaan kehitysmaiden asemaa WTO-neuvotteluissa sekä lisäämään kehitysyhteistyön rahoitusta YK:n asettamien tavoitteiden mukaisesti. Rikkaiden maiden pitää olla valmiita sijoittamaan nykyistä enemmän globaalin oikeudenmukaisuuden edistämiseen, mikä tarkoittaa konfliktinestoa, oikeudenmukaista kauppapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä ja rauhanturvaamista.

Monterreyn kokous antoi jonkin verran toivoa kehitysrahoituksen kasvun suhteen, ja nyt rikkaiden maiden on lunastettava Monterreyssä antamansa lupaukset.

Kansainvälisen ympäristöpolitiikan, kehitysrahoituksen ja kriisinhallinta liittyvät kaikki laajan turvallisuuskäsitteen piiriin. Ihmisoikeuskysymykset liittyvät turvallisuuspolitiikkaan mm. aseviennin ja kriisien ennaltaehkäisyn osalta. Amnesty International on ottanut tehtäväkseen myös globalisaatioprosessien ihmisoikeusseurannan.

Toisen maailmansodan jälkeen monet siirtomaat itsenäistyivät. Edelleen monet jälkikolonialistiset kriisit jatkuvat:esim. Länsi-Saharan kysymystä ei ole ratkaistu. Myönteinen esimerkki kriisin ratkeamisesta traagisten vaiheiden jälkeen on puolestaan Itä-Timorin itsenäistyminen Indonesian pitkällisen ja YK:n päätösten vastaisen miehitysvallan jälkeen.

3.7 Aseidenriisunta ja rauhan edistäminen

Aseidenriisunta on globaalissa mitassa tärkeä tavoite. Maailman kehitys näyttää tähän tavoitteeseen nähden ristiriitaiselta. Monien konfliktien ratkaiseminen näyttää vaikealta, jollei mahdottomalta, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä ei ole tukenaan myös asevaraisia järjestelmiä.

Kansainvälisen säätelyn ylläpitäminen ja edelleen kehittäminen on erityisen tärkeää aseviennin, ydinaseiden, maamiinojen ja kemiallisten ja biologisten aseiden osalta.

EU säätelee asevientiä, ja Suomi on velvollinen laatimaan vuosittaisen raportin aseviennistä EU:lle. Europarlamentaarikko Heidi Hautala sai joulukuussa 2001 myönteisen päätöksen EY-tuomioistuimesta koskien asevientikriteereiden julkisuutta. Tuomion mukaan neuvosto ei saa systemaattisesti rajoittaa mihinkään toimialueeseen liittyvien asiakirjojen avoimuutta vaan sen on aina pyrittävä mahdollisimman laajaan julkisuuteen. Päätöksen pitäisi viedä eteenpäin avoimuusperiaatteen noudattamista EU:ssa.

EU:n pitäisi pystyä estämään asevienti välittäjille, jotka myyvät aseita ihmisoikeuksia rikkoville hallituksille tai sotilaallisille ryhmille. Tällainen asevienti on osaltaan aiheuttamassa räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

3.8 Yhdysvaltojen rooli globaalin turvallisuuspolitiikan kehittämisessä

Tässä kirjoituksessa olen viitannut moneen otteeseen Yhdysvaltojen vahvuuteen globaalin turvallisuuspolitiikan kehittämisessä. Yhdysvaltoja on syytetty erityisesti 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen unilateralismista eli siitä, että se neuvottelee tavoitteistaan vain suoraan yksittäisten yhteistyökumppaneiden kanssa eikä hyödyntäen monenkeskisiä kansainvälisiä järjestöjä tai neuvottelumekanismeja.

Naton laajeneminen tekee siitä verkoston, jonka poliittinen merkitys laajenemisen myötä vääjäämättä muuttuu. Yhdysvaltojen politiikassa Naton rooli on heikentynyt.

Johannesburgin kokouksessa Yhdysvaltoja on kritisoitu - perustellusti - Kioton sopimuksen hylkäämisestä. Yhdysvaltojen vaatimus omien sotilaittensa syytesuojasta kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (ICC) on herättänyt tyrmistystä ympäri maailmaa.

Yhdysvallat on ollut niin kielteisesti esillä kansainvälisissä kysymyksissä, että tasapuolisuuden vuoksi minulla on tarve miettiä sen myönteisiä linjauksia. Esim. Yhdysvallat on pitänyt Tiibetin ihmisoikeuksia poliittisella agendalla Kiinan kanssa käymissään neuvotteluissa.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ja sitoutuminen kansainvälisiin järjestöihin on vaihdellut rajusti lähimenneisyydessä. Tulevaisuudessa suuri linjanmuutos on mahdollinen vuoden 2004 presidentinvaalien jälkeen. Elokuussa käydessäni Yhdysvalloissa opintomatkalla kuulin monia puheenvuoroja sekä Kioton sopimuksen että ICC:n puolesta.

Suomen vihreiden mahdollisuus vaikuttaa Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan kytkeytyy Yhdysvaltain vihreiden rooliin ja sen vahvistamiseen. Vihreä liitto voi yhteistyösuhteilla edistää vihreiden läpimurtoa Yhdysvalloissa - niin vaikealta kuin tämä tehtävä kuulostaakin!

4. Jälkisanat kannanottoluonnokseen

Kannanottoluonnoksen tullessa valtuuskunnan käsittelyyn Suomen poliittisessa keskustelussa on vahvistunut käsitys, että maaliskuun 2003 vaalien jälkeen eduskunta tulee käsittelemään Nato-jäsenyyttä. Pitää näkemys lopulta paikkansa tai ei, tarvitsee kaikkien puolueiden käydä perusteellista turvallisuuspoliittista keskustelua ennen vaaleja.

Toivon, että vihreät pystyvät käymään oman keskustelunsa Nato-jäsenyyden ajankohtaisuudesta ilman kiihkomielisyyttä mihinkään suuntaan. Tärkeintä on edistää päämäärää oikeudenmukaisemmista kansainvälisistä suhteista, jotka perustuvat monenkeskisiin neuvotteluihin.

En tiedä, onko kysymys suomettumisen jälkipyykistä vai mistä, kun keskustelu Nato-jäsenyydestä saa Suomessa suurinta pontta aikana, jolloin Naton merkitys tuntuu vähenevän ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikka perustuu aiempaa vahvemmin unilateralismiin. Näiden olosuhteiden vallitessa minun on mahdotonta uskoa, ettei Suomella olisi tarvittaessa aikaa järjestää kansanäänestystä Nato-jäsenyydesta.

Kilpistyykö Nato-keskustelu lopulta tuttuun suomalaiseen kaavaan: sinne on mentävä, koska siellä ovat kaikki muutkin? Ainakaan vielä emme ole tässä tilanteessa, vaikka julkisesta keskustelusta voisi ajoittain tehdä sen johtopäätöksen. Argumentit Nato-jäsenyyden puolesta eivät ainakaan toistaiseksi riitä vakuuttamaan minua, mutta toisaalta en halua vannoa, etteivätkö ne joskus tulevaisuudessa saattaisi riittääkin, sillä maailma muuttuu.