Vihreä liitto


Tämä on Vihreän liiton vanha nettisivusto 2000-2006
Nykyiset sivut: www.vihreat.fi

Etusivu

Yhteystiedot

Kannanotot

Ohjelmat

Toiminta

Jäsenyys

Maailman vihreät


Viikkoinfon tilaus

Ilmastonmuutossivut



Liity jäseneksi!

Satu Hassi:

Ympäristö- ja kehitysyhteistyöpolitiikka Lipposen toisessa hallituksessa


Voit imuroida tekstin tästä WordPerfect-muodossa (94 kt). Napsauta linkkiä hiiren "väärällä" näppäimellä ja valitse "Save link target as..."

Sisällys

Kehitysyhteistyön laatu parani
Lomé-neuvottelut
"Hassin syyni"
AIDS, globaalidemokratia, pohjoismainen kestävän kehityksen energiastrategia
Jonkin verran lisää rahaakin vaikka kaukana YK-tavoitteesta ollaankin

Suomi sai kestävän ympäristöpolitiikan kultamitalin
Natura ei ole enää vitura
Isot veet Vuosaari ja Vuotos
Etelä-Suomen metsien suojelu takkuaa
Uusia kansallispuistoja maalle ja kaupunkiin
Kansainvälinen palkinto Itämeren suojeluohjelmasta
Kaavoitukselle uudet laatuvaatimukset
Rakennusperinnölle suojeluohjelma
Ekotehokkuus ja kestävän kehityksen ohjelmat
Kioto - maapalloa pelastamassa
Kaksi vaihtoehtoa Kioton pöytäkirjan toteuttamiseen
Kotimaista uusiutuvaa energia ja modernia tekniikkaa vai ydinvoimaa ja kivihiiltä?
Miksi lähdimme hallituksesta?

Kehitysyhteistyön laatu parani


Lipposen ensimmäisessä hallituksessa Pekka Haaviston ministerikaudella tehtiin kaksi merkittävää periaatepäätöstä, jotka uudistivat kehitysyhteistyön sisältöä. Näissä päätöksissä määriteltiin Suomen kehitysyhteistyön tavoitteiksi köyhyyden vähentäminen, demokratian, ihmisoikeuksien sekä sukupuolten tasa-arvon edistäminen sekä ympäristön suojelu. Lisäksi kehitysyhteistyön todettiin olevan osa Suomen ulkopolitiikkaa. Aikaisemminhan kehitysyhteistyössä oli varsin vahvasti painotettu oman teollisuuden viennin edistämistä. Kehitysyhteistyövaroilla rahoitettavissa projekteissa tie- ja energiahankkeiden osuus väheni ja "pehmosektorin", kuten peruskoulutuksen, terveydenhuollon ja ympäristönsuojelun osuus kasvoi.
    Lipposen toisen hallituksen vihreänä kehitysyhteistyöministerinä jatkoin Pekka Haaviston viitoittamaa linjaa. Keskeisiä asioita kaudellani olivat Lomé-neuvottelujen vetäminen, niin sanottu "Hassin syyni", jolla tarkennettiin kehitysyhteistyövarojen kohdentamista, globaalidemokratiahankkeen käynnistäminen ja aiempaa suuremman huomion kiinnittäminen HIV-AIDS- epidemian torjuntaan.
    Molemmat Lipposen hallitukset nostivat kehitysyhteistyömäärärahoja enemmän kuin hallitusneuvotteluissa sovittiin.

Lomé-neuvottelut

Lipposen toisen hallituksen ensimmäisen vuoden eli vuoden 1999 jälkipuoliskolla Suomen pääurak ka oli EU-puheenjohtajuuden vetäminen, myös kehitysyhteistyössä. Siinä isoin asia olivat Lome-neuvottelut EU:n ja 71 AKT-maan eli Afrikan, Karibian ja Tyynen meren alueen kehitysmaan välillä. Suomen puheenjohtajakauden alkaessa heinäkuun 1999 alussa EU:ssa vallitsi yleinen epäusko siihen, että neuvottelut saataisiin tulokseen määräajassa, eli saman vuoden loppuun mennessä. Suomi onnistui kuitenkin yli odotusten.
    Koin Lomé-neuvottelujen EU-puolen puheenjohtajana toimimisen melkoiseksi haasteeksi. Koko asia oli itselleni etukäteen varsin vieras, ja sitä paitsi koko Lomé-sopimuksen taustalla on eräiden Euroopan maiden siirtomaahistoria, jossa Suomella ei ole osaa eikä arpaa. Aikataulu oli erittäin rankka, koska myös ympäristöpuolen EU-puheenjohtajuuden vetäminen oli iso työ. Kaiken kaikkiaan jouduin Suomen EU-puheenjohtajakaudella olemaan ulkomailla yli puolet työpäivistäni, joko puhumassa tai esiintymässä EU:n puolesta.
    Lähes kaikki neuvottelujen keskeiset kiistakysymykset saatiin kuitenkin ratkaistua puheenjohtajakaudellamme. Uusi sopimus sai allekirjoituspaikkansa, Beninin tasavallan pääkaupungin mukaan nimekseen Cotonou-sopimus. Neuvottelujen keskeisimmät ongelmakohdat liittyivät kaupan sääntöihin ja hyvään hallintoon. Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa oli tultu siihen tulokseen, että tiettyjä AKT-maiden tuotteiden, kuten banaanien, suosiminen EU:n markkinoilla on ristiriidassa WTO:n sääntöjen kanssa. Lomé-neuvotteluissa sovittiin EU:n ja AKT-maiden uusien kauppajärjestelyjen yleispiirteet, yksityiskohdat hiotaan useita vuosia kestävän neuvotteluprosessin aikana. Hyvän hallinnon osalta EU:n tavoitteena oli lisätä hyvä hallinnon vastaiset rikkomukset niihin asioihin, joiden perusteella EU voi keskeyttää kyseisen maan avustamisen. Ennestään tässä listassa olivat vakavat loukkauset ihmisoikeuksia, demokratiaa ja laillisuutta vastaan. Ratkaisuksi tuli, että myös vakavat korruptiotapaukset voivat johtaa avun keskeyttämiseen, mikäli keskustelut aiheesta eivät johda tilanteen korjaamiseen k.o. maassa.
    Cotonoun sopimukseen liittyi vielä 6 kehitysmaata lisää, joten Cotonou-maita on nyt 77.

"Hassin syyni"

Ministerikauteni alkukuukausina ulkoministeriössä tuli silloin tällöin vastaan ajattelutapa, jonka mukaan kehitysyhteistyön määritteleminen osaksi Suomen ulkopolitiikkaa tarkoittaisi sitä, että köyhyyden vähentämiseen liittyvät tavoitteet saavat rahojen käytössä väistyä muiden ulkopolitiikan intressien tieltä. Vastasin näihin puheisiin, että köyhyyden vähentäminen sekä demokratian, tasa- arvon ja ympäristönsuojelun edistäminen kehitysmaissa kuuluvat Suomen ulkopolitiikan tavoitteisiin.
    EU-puheenjohtajakauden päätyttyä vuoden 2000 alkukukuukausina panin ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla alulle työn, joka sai nimekseen "maa- ja järjestöanalyysi". Ruljanssin lempinimi oli "Hassin syyni". Prosessissa käytiin läpi kaikki maat, järjestöt ja instituutiot, joita avustetaan Suomen kehitysyhteistyövaroilla. Keskustellen analysoitiin sitä, millä perusteella kyseistä maata/ järjestöä on aikoinaan ryhdytty avustamaan, ovatko nämä perusteet edelleen voimassa, onko mahdollisesti tullut uusia perusteita ja miten hyvin toiminta sopii yhteen Lipposen ensimmäisessä hallituksen aikana tehtyjen periaatepäätöksien kanssa. Prosessiin kohdistui aluksi voimakkaitakin epäluuloja. Moni epäili, että ministerillä oli ketunhäntä kainalossa, eli että esimerkiksi haluan jemmata jättipotin rahaa johonkin näyttävään kansainväliseen ympäristöprojektiin.
    Analyysin tuloksena avunannon kriteereitä tarkennettiin ja avustettavien maiden, järjestöjen sekä instituutioiden lukumäärää vähennettiin jonkin verran. Keskeisimpiä tuloksia oli, että kehitysyhteistyön pitkäaikaisille kohdemaille laadittiin selkeät kriteerit. Pitkäaikaista apua voidaan antaa vain köyhille maille. Lisäksi määriteltiin joukko kriteereitä, jotka liittyvät maan omaan kehitystahtoon ja Suomen valmiuksiin avustaa juuri kyseistä maata. Yksi seuraus kriteerien täsmentämisestä oli, että keskituloisiin maihin kuuluvissa Egyptissä ja Namibiassa päätettiin ajaa siirtymäkauden jälkeen alas perinteinen suurina projekteina toteutettava lahjamuotoinen kehitysapu. Rahojen käytön kriteerien tarkentaminen toivottavasti parantaa avun vaikuttavuutta eli parantaa sitä kehitysvaikutusta, joka tietyllä rahalla saadaan.

AIDS, globaalidemokratia, pohjoismainen kestävän kehityksen energiastrategia

Erityisesti eteläisessä Afrikassa HIV-AIDS-epidemia, tai pandemia, on päässyt niin pahaksi, että kyseessä ei ole pelkkä terveyskriisi, vaan koko yhteiskunnan kriisi. Monissa eteläisen Afrikan maissa useita kymmeniä prosentteja työikäisestä väestöstä on saanut HIV-tartunnan. Esimerkiksi Sambiassa opettajia kuolee vuosittain AIDS:iin enemmän kuin uusia valmistuu yliopistoista. Aloitteestani Suomi kasvatti YK:n AIDS-rahaston UNAIDS:in rahoitusta ja lisäksi HIV-tartuntojen estämistyö pyritään ottamaan osaksi mahdollisimman monia projekteja. Esimerkiksi Suomi voi edellyttää, että kouluissa jaetaan AIDS-valistusta silloin, kun avustamme maan opetussektoria. Lisäksi missä tahansa kehitysyhteistyöprojektissa sen työssä mukana oleville paikallisille ihmisille voidaan jakaa tietoa siitä, miten HIV tarttuu, miten voi suojata itseään ja miten tulee toimia, jos on saanut tartunnan.
    Globaalidemokratiahankkeen taustalla on se tosiasia, että kansainvälisen päätöksentekojärjestelmän säännöt ovat maailman ihmisten enemmistön kannalta varsin epädemokraattiset. Jos valittaisiin "Maailman parlamentti", jossa olisi 600 jäsentä ja jokaisella maalla olisi väkilukuun suhteutettu edustus, Yhdysvalloilla olisi 27 paikkaa, EU:lla 38, Japanilla 13, Venäjällä 15 ja Kanadalla 3. Kiinalla ja Intialla olisi kummallakin enemmän paikkoja kuin edellä mainituilla yhteensä, Kiinalla 127 paikkaa ja Intialla 100. Latinalaisella Amerikalla olisi 51 paikkaa, Afrikalla 78, muulla Aasialla 128 ja muulla Euroopalla 20 paikkaa. Kesäkuussa 2001 Suomessa järjestettiin globaalidemokratiasta kansainvälinen seminaari, jossa oli sekä ministereitä että kansalaisjärjestöjen edustajia Suomesta ja kehitysmaista. Työtä jatketaan ja toivottavasti sen tuloksista on hyötyä myös presidentti Halosen yhdessä Tansanian presidentti Mkapan johtamalle globalisaation sosiaalisia seurauksia käsittelevän komission työlle. Tämän komiteanhan on asettanut kansainvälinen työjärjestö ILO. Presidentti Ahtisaari piti kestävän kehityksen YK-huippukokouksessa Johannesburgissa syyskesästä 2002 seminaarin "Beyond Johannesburg: Searching for Global Partnership. Lisäksi joulukuussa 2002 Suomen ulkoministeriö järjesti globaalista kumppanuudesta "Helsinki-konferenssin".
    Osana pyrkimystä globaaliin oikeudenmukaisuuteen vihreät ovat ajaneet sitä, että kansainvälisen kaupan säännöt kohtelisivat kehitysmaita reilummin. Perinteisesti Suomen tavoitteet kauppaneuvotteluissa on laadittu ulkoministeriön kauppapoliittisella osastolla pelkän itsekkään kansallisen edun näkökulmasta. Ennen loppusyksystä 2001 pidettyä WTO:n Dohan konferenssia vihreiden aloitteesta saatiin kuitenkin aikaan neuvottelu, johon osallistuivat kaikkien hallitusryhmien edustajat ja joissa Suomen kauppaneuvottelutavoitteita hiottiin sekä kehitysmaiden että ympäristön kannalta aiempaa paremmiksi. Suomi on myös tukenut kehitysmaiden kauppaneuvottelijoiden kouluttamista.
    Kehitys- ja ympäristökysymyksillä on hyvin paljon yhtymäkohtia. Yksi niistä on se, että ilmastonmuutoksen haitalliset seuraukset osuvat todennäköisesti ensimmäiseksi ja pahiten maailman köyhimpiin. Norjan silloisen kehitysyhteistyöministerin Anne Kristin Sydnesin ja minun lounaskeskustelussa syntyneen idean pohjalta Suomi pani Pohjoismaiden ministerineuvoston puheenjohtajana vuonna 2001 alulle Pohjoismaiden yhteisen strategian laadinnan, jotta pohjoismaisilla kehitysyhteistyövaroilla rahoitettavat energiaprojektit parhaalla mahdollisella tavalla edistäisivät kestävää ilmastopolitiikkaa.

Jonkin verran lisää rahaakin vaikka kaukana YK-tavoitteesta ollaankin

Lipposen ensimmäisen hallituksen työ alkoi massiivisen ja tuskallisen valtion menojen leikkauslistan laatimisella. Yhteensä leikkauksia tehtiin 20 miljardin markan (yli 3 mrd euron) edestä. Samassa yhteydessä sovittiin, että kehitysyhteistyömäärärahojen markkamäärä jäädytetään vuoden 1995 tasolle. Pekka Haavisto onnistui kuitenkin neuvottelemaan periaatepäätöksen, jonka mukaan kehitysyhteistyövarojen osuutta kansantuotteesta kasvatetaan siten, että vuonna 2000 se on 0,4 % kansantuotteesta. Valtiovarainministeriö viittasi tuolle päätökselle kuitenkin kintaalla budjetteja valmistellessaan. Pekka Haavisto sai silti aikaan sen, että kehitysyhteistyövarojen prosenttiosuus kansantuotteesta pidettiin vakiona, 0,34 %:ssa. Koska Suomen kansantuote samaan aikaan nousi voimakkaasti, kehitysyhteistyövarojen markkamäärä nousi Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana lähes 40 %.
    Lipposen toista hallitusta muodostettaessa sovittiin, että kehitysyhteistyövarojen osuus kansantuotteesta pidetään vähintään vuoden 1999 tasolla eli 0,34 %:ssa. Vuoden 2000 budjettiriihessä valtiovarainministeri ajoi kuitenkin prosentin alentamista 0,33:een ja lopputulos, joka oli vihreille karvas pettymys, oli 0,335 %. Vuoden 2001 budjettiriihessä tilanne oli toinen. Silloin muut hallituspuolueet paitsi Kokoomus tukivat prosentin nostoa ja se saatiin nousemaan hieman, tasolle 0,341.
    Vihreät ovat koko ajan ajaneet sitä, että hallitus sopisi aikataulusta, jolla Suomi etenee kohti YK:n suosituksen mukaista tasoa, 0,7 %:ia kansantuotteesta. Keväällä 2002 saimme tueksemme muitakin hallituspuolueita siksi, että maaliskuussa 2002 pidettiin Monterreyssä Meksikossa kehitysrahoitusta koskeva YK:n huippukokous. Osana tähän huippukokoukseen valmistautumista EU sitoutui siihen, että unioni kokonaisuutena saavuttaa vuoteen 2006 mennessä tason 0,39 %. Myös Suomi päätti aikataulusta, jonka mukaan Suomi saavuttaa tason 0,4 % kansantuotteesta viimeistään vuosina 2007-2008. Ennestään YK:n tavoitteen eli 0,7 % kansantuotteesta ovat saavuttaneet Tanska, Ruotsi, Norja, Hollanti ja Luxemburg. Ennen Monterreyn kokousta myös Irlanti ja Belgia päättivät aikataulusta, jolla tämä taso saavutetaan.
    Kaikkiaan kehitysyhteistyövarat nousivat vihreiden seitsemän hallitusvuoden aikana lähes 70 %:lla, 1153 milj. mk:lla eli lähes 200 milj. eurolla.
   

Suomi sai kestävän ympäristöpolitiikan kultamitalin


Sekä vuonna 2001 että vuonna 2002 Suomen ympäristöpolitiikka arvioitiin maailman parhaaksi. Näinä vuosina Maailman talousfoorumissa (WEF, World Economic Forum) Suomi sai parhaan sijan "Environmental Sustainability Index"-mittarin (kestävän ympäristöpolitiikan indeksi) mukaisessa vertailussa. Tämä on totta kai monen muunkin kuin vihreiden ympäristöministerien ansiota.

"Natura ei ole enää vitura."

Lipposen ensimmäisen hallituksen päätös Natura 2000 -ohjelmasta herätti aikoinaan valtavan julkisen porun. Ennen muuta MTK pelotteli maanomistajia ja kuntia uskomaan, että "Naturaan joutuminen" on suuri onnettomuus. Monet ihmiset alkoivat uskoa, että Natura-alueilla on kiellettyä kaikki, edes naulaa ei saa lyödä talon seinään.
    Natura 2000 -ohjelma on kuitenkin Suomen EU-jäsenyyden väistämätön seuraus. EU-jäsenyyden ehdothan neuvotteli aikanaan Ahon hallitus. Natura 2000 -ohjelmalla pannaan toimeen EU:n lintu- ja luontodirektiivit, jotka on säädetty ennen Suomen liittymistä EU:n jäseneksi ja joiden sisältöön Suomi siis ei ole voinut vaikuttaa.
    Ympäristöhallinnolle Naturan valmistelu oli tavattoman suuri työ. Ylitöitä paiskittiin lukemattomat yöt ja viikonloput, joskus lapset toimistossa mukana. Savottaan osallistui kaiken kaikkiaan toista sataa ihmistä ympäristöministeriössä, alueellisissa ympäristökeskuksissa, Suomen ympäristökeskuksessa, Metsähallituksessa ja Metsäntutkimuslaitoksessa. Työtä ei helpottanut se, että ruljanssiin liittyvä juridiikka ja EU-byrokratia on varsin monimutkaista.
    Lipposen ensimmäisen hallituksen päättämästä Natura-ohjelmasta tehtiin Korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO) kaikkiaan 750 valitusta, joissa oli mukana valittajia kaikkiaan yli 5000. Niiden käsittely oli KHO:n kaikkien aikojen suurin urakka. Kesällä 2000 KHO totesi Natura-päätöksen valtaosin oikein tehdyksi. Päätösten yhteinen sivumäärä oli noin 40 000. Muutamaa prosenttia alueista KHO ei vahvistanut sellaisenaan, vaan muutti alueen rajausta tai palautti asian uuteen käsittelyyn. Useimmissa uudelleen käsittelyyn palautetuissa alueissa oli kyse siitä, että KHO:n mukaan alue oli jätetty Naturasta pois kyseenalaisin perustein.
    Lipposen toisen hallituksen alkuaikoina EU:n komissiosta ilmoitettiin, että edellisen hallituksen päättämä Natura 2000 -ohjelma ei riitä. Komissio vaati muutaman kymmenen lajin ja luontotyypin suojelun lisäämistä. Tätä työtä vetämään nimitettiin ympäristöministerin johtama Natura-ministerityöryhmä, kuten edellisessäkin hallituksessa.
    Naturan täydennys oli huomattavasti pienimuotoisempi kuin alkuperäinen Natura, mutta kyllä siihenkin intohimoja liittyi. Kuumin kiistakysymys oli se, liitetäänkö Naturaan Tornionjoki, joka on luontotyypin "Fennoskandian luonnontilaiset jokireitit" tärkein kohde. Tornionjokivarressa moni uskoi Naturaa kuoliniskuksi alueen kaikenlaiselle kehittämiselle. Tornionjoki on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että Natura merkitsee tapauksesta riippuen hyvin eriasteista suojelua. Osa Natura-alueista on perinteisiä luonnonsuojelualueita. Mutta loput Natura-alueet ovat tietynlaista täsmäsuojelua, jossa alue ei ole "naftaliinissa", vaan Naturalla suojellaan aivan tiettyä asiaa. Tornionjoen kohdalla Natura suojelee joen vettä ja uomaa. Natura siis velvoittaa ensinnäkin suojelemaan joen vettä pilaantumiselta. Mutta jo ennestään voimassa oleva vesilaki kieltää veden pilaamisen. Toiseksi Natura kieltää jokiuoman patoamisen esimerkiksi voimalaitoksen rakentamiseksi. Tornionjoen kohdalla tämän estää kuitenkin jo Suomen ja Ruotsin välinen rajajokisopimus. Niinpä Tornionjoen liittäminen Naturaan ei merkitse uusia rajoituksia, vaan eräänlaisen kansainvälisen laatusertifi kaatin antamista joen arvolle ja sille suojelulle, joka jokeen ennestäänkin kohdistuu.
    Tornionjoen Naturaa koskevaan prosessiin liittyy muuan henkilökohtainen muisto: Ylitorniossa oli marraskuun 2000 alussa yleisötilaisuus, jossa käsiteltiin joen liittämistä Naturaan. Tunnelma oli kuuma. Useimmissa puheenvuoroissa Naturaa vastustettiin kiihkeästi. Olin joutunut muutamaa viikkoa aikaisemmin rintasyövän varmistushoitona sytostaattikuurille. Juuri saman päivän aamuna tukkani oli alkanut lähteä. Jokivarren asukkaitten puheenvuoroja kuunnellessa ajattelin, että voisin repiä hiustupsuja päästäni ja sanoa: "Voi hyvänen aika, teidän kanssanne minulta menee hiuksetkin päästä!" Kerroin myöhemmin tilanteen vihreän hallitusryhmän erityisavustajalle Katariina Poskiparralle. Katariina tokaisi: "Mikset käyttänyt tilaisuutta hyväksesi? Voi olla, että se ei toistu."
    Natura-ministerityöryhmä hioi Naturan täydennystä aikansa ja huhtikuussa 2001 asia oli valmis vietäväksi valtioneuvostoon päätettäväksi. Sinä päivänä, jolloin valtioneuvoston päätös oli tarkoitus tehdä, tuli aamulla oikeuskanslerin virastoon erään kansalaisen kantelu Naturan valmistelun menettelytavasta. Oikeuskansleri määräsi asian vedettäväksi pois istunnon listalta. Oikeuskanslerinvirasto tutki kantelua ja sen tueksi tehtyjä lisäkanteluita yli vuoden. Lopulta oikeuskansleri totesi, että Naturan valmistelussa ei ole syyllistytty moitittavaan menettelyyn. Valtioneuvosto teki Naturan täydennyspäätöksen toukokuussa 2002. Sillä päätöksellä Tornionjoki liitettiin Naturaan myös Suomen puolelta. Ruotsi oli tehnyt vastaavan päätöksen jo aiemmin. Uskon, että Tornionjoesta tulee yksi koko EU:n Natura 2000 -ohjelman helmiä, se on läntisen Euroopan vapaana virtaavista joista ylivoimaisesti vuolain.
    Vihreiden lähtiessä hallituksesta Suomen Naturassa on 4,9 miljoonaa hehtaaria ja 12,2 % Suomen pinta-alasta. Tästä uusia, aiemmin suojelemattomia alueita on vain 540 000 ha eli 11 %. Natura on myös hivuttanut luonnonsuojelualueittemme painopistettä etelään, sillä Naturaan sisältyvistä uusista suojelualueista vähän yli 70 % sijaitsee Suomen eteläpuoliskossa.
    Pikku hiljaa asenteet Naturaa kohtaan ovat lientyneet. Alueelliset ympäristökeskukset neuvottelevat maanomistajien kanssa maakaupoista ja rauhoituskorvauksista pääasiassa hyvässä hengessä. Eri puolilla on huomattu, että Natura-alueet ovat hyviä matkailun vetonauloja. EU:n Life-rahaston kautta on kevääseen 2002 mennessä saatu Natura-alueiden suojeluun 25 milj. euroa (150 milj. mk). Eräät kunnat vaativat jopa Naturan laajentamista.
    Luontomatkailun edistämistä pohtinut työryhmä jätti esityksensä keväällä 2002. Mietinnössä todettiin, että luontomatkailu työllistää nyt 32 000 henkeä. Viisaalla politiikalla luontomatkailun työpaikat on mahdollista 10 vuodessa noin kaksinkertaistaa. Jos tässä onnistutaan, luontomatkailu tulee työllistämään yhtä monta ihmistä kuin metsäteollisuus nyt.
    Vähän ennen Naturan täydennyspäätöksen hyväksymistä valtioneuvostossa uudet tunnelmat kiteytti iltapäivälehdessä Simon kunnanjohtaja, everstiluutnantti evp. Esko Tavia, Lapin maaherra Hannele Pokan puoliso: "Natura ei ole enää Vitura. Se on nyt tosi kova juttu."
   

Isot veet Vuosaari ja Vuotos

Naturaan liittyy muutamia erityisen kuumia kiistoja. Näihin kuuluvat Vuosaaren sataman vaikutukset Naturaan ja Kemihaaran suot, joille on kaavailtu Vuotoksen allasta.
    EU-direktiivien mukaan Natura-alueille tai niiden tuntumaan kaavailtujen hankkeiden vaikutukset Naturaan on arvioitava. Jos hanke ei haittaa niitä luonnonarvoja, joiden vuoksi kyseinen alue on Naturaan liitetty, hankkeen saa toteuttaa. Jos hanke haittaa Naturaa, on arvioitava, onko hanke valtakunnalle välttämätön ja onko sille vaihtoehtoja. Jos vaihtoehtoja ei ole ja hanke on välttämätön, sen saa toteuttaa Naturalle aiheutetusta haitasta huolimatta.

Vuosaari

Aloittaessani ministerinä keväällä 1999 käytettävissäni oli joukko biologiasiantuntijoiden lausuntoja, joiden mukaan Vuosaaren satama haittaa viereisen Natura-alueen (Mustavuoren lehto ja Öster sundomin lintuvedet) Natura-luonnonarvoja. Yhden lausunnon mukaan satama ei haittaa Naturaa. Tämän lausunnon tekijä ei kuitenkaan ollut biologi vaan luontotoimittaja. Ympäristöministeriö oli tiedustellut oikeuskanslerinvirastolta sitä, mikä on oikea taho arvioimaan mahdollisen Natura-haitan.
    Oikeuskansleri vastasi loppusyksystä 1999, että sataman Natura-vaikutusten arvio tulee päättää valtioneuvostossa. Vein asian valtioneuvostoon heti joulukuussa 1999. Esitykseni oli sama kuin asiantuntijalausuntojen enemmistön näkemys, eli että satama haittaa Naturaa. Asiasta äänestettiin ja jäin yksin. Kaikki muut paikalla olleet valtioneuvoston jäsenet olivat päinvastaista mieltä. Sataman vastustajat valittivat päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Vuoden 2001 alussa KHO antoi päätöksen, jonka mukaan valtioneuvosto ei ollut oikea elin arvioimaan Natura-haittaa, vaan asia kuuluu ratkaista ympäristöministeriössä siinä yhteydessä, kun vahvistetaan aluetta koskeva seutukaava.
    Ilmoitin välittömästi hallitusryhmien puheenjohtajille, että arvioni sataman Natura-haitasta on entinen. Tästä seurasi, että liikenneministeriön oli ryhdyttävä arvioimaan, onko satama välttämätön ja onko sille vaihtoehtoja. Liikenneministeriön lausunto saatiin saman vuoden kevät kesällä ja, yllätys yllätys, ministeriö katsoi pääkaupunkiseudun sataman olevan välttämätön ja että Vuosaari on ainoa vaihtoehto sen paikaksi. Kesäkuussa 2001 hallitusryhmien puheenjohtajien neuvottelussa sovittiin vielä, yksimielisesti, että asiasta pyydetään EU:n komission lausunto, jotta sen pyytämättä jättäminen ei aiheuttaisi uutta valituskierrosta KHO:oon. Mustavuoren lehto - Östersundomin lintuvedet-alueella on nimittäin luontodirektiivin tarkoittamia ensisijaisesti suojeltuja luontotyyppejä, ja sellaisia haittaavista projekteista on pyydettävä komission lausunto. Lausunnon pyytäminen tulkittiin kuitenkin monessa tiedotusvälineessä siten, että jarrutan tahallani päätöksentekoa. Omasta mielestäni vein asiaa kuitenkin aina eteenpäin viivytyksettä joka kerran, kun asia oli käsissäni.
    Kesäkuussa 2001 puheillani kävi erään suuryrityksen varatoimitusjohtaja, joka esitteli firmansa teettämän satamaselvityksen. Sen mukaan Kirkkonummen Kantvik olisi pääkaupunkiseudun satamalle yhteiskuntataloudellisesti huomattavasti parempi paikka kuin Vuosaari. Varatoimitusjohtaja kertoi, että Kantvikin satama säästäisi hänen firmansa kuljetuskustannuksia useiden miljoonien markkojen edestä vuosittain verrattuna Vuosaaren satamaan. Hän ei kuitenkaan halunnut julkistaa firmansa teettämää selvitystä.
    Alkusyksystä 2001 EU:n komissio ilmoitti, että se ei aio tässä vaiheessa ottaa asiaan kantaa. Ympäristöministeriössä ryhdyttiin valmistelemaan satamalle poikkeuslupaa. Kun päätösehdotus oli valmis, oikeuskansleri tutki sen. Vuodenvaihteen tienoilla hän totesi, että poikkeusluvan perustelut (siis liikenneministeriön esittämät perustelut sille että satama olisi välttämätön ja pääkaupunkiseudun satamaksi ainoa vaihtoehto) eivät riitä. Näin ollen en olisi voinut tehdä muuta päätöstä kuin hylätä seutukaavan Vuosaaren sataman osalta. Koska hallituksen enemmistö kuitenkin oli asiasta toista mieltä, suostuin siihen, että päätöksen tekee ympäristöministerin sijaisena Suvi-Anne Siimes ollessani työmatkalla Aasiassa tammikuun lopulla. Ministeri Siimes hyväksyi seutukaavan katsoen, että satama ei haittaa Naturaa, jolloin poikkeuslupaakaan ei tietysti tarvita.
    Tätä kirjoitettaessa, syksyllä 2002, KHO on hylännyt asiasta tehdyn valituksen. KHO siis yhtyy arvioon, että satama ei haittaa Naturaa. Toisaalta EU-parlamentin vetoomusvaliokunta on heinäkuussa 2002 ottanut pohdittavakseen sen, onko Suomi toiminut tässä asiassa oikein. Vuosaaren satama saattaa siis vielä joutua EY-tuomioistuimeen.

Vuotoksen allas

Vuotoksen allas on jo EY-tuomioistuimessa. Allashankkeella on pitkä historia. Vesivoimaloita palvelevaa tekoallasta Kemijoen vielä vapaana virtaavaan osaan, niin sanottuun Kemihaaraan, on kaavailtu ainakin jo 50-luvulta alkaen. Vuonna 1982 silloinen hallitus päätti, että allasta ei rakenneta. Alueelle annettiin valtion budjetista elvytysrahaa, koska vuosikymmeniä kestänyt allasuhka oli halvaannuttanut muut tulevaisuudensuunnitelmat.
    Keväällä 1991 nimitetty Ahon hallitus päätti kuitenkin lähes alkutöikseen panna Vuotoksen allashankkeen uudestaan vireille. Altaan koko olisi hieman yli 240 km2.  Valtio on Kemijoki Oy:n enemmistöomistaja ja antoi yhtiölle luvan hakea vesioikeudelta tekoaltaan rakennus lupaa.
    Pohjois-Suomen vesioikeus myönsi altaan rakennusluvan helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 2000, viimeisenä päivänä ennen lakkauttamistaan (entisten vesioikeuksien tilalle ovat 1.3.2000 alkaen tulleet ympäristölupavirastot). Hallitusryhmien puheenjohtajien neuvottelussa ilmoitin, että ympäristöministeriö valittaa asiasta Vaasan hallinto-oikeuteen. Tässä neuvottelussa tunnelmat olivat aika tiiviit, muiden hallitusryhmien puheenjohtajat yrittivät painostaa minua luopumaan valituksen jättämisestä. Sanoin, että en aio olla Suomen ensimmäinen ympäristöministeri, joka jättää käyttämättä toimivallassaan olevat keinot Vuotoksen altaan rakentamisen estämiseksi. Pekka Haaviston aloitteesta kaikki Suomen siihenastiset ympäristöministerit, meidän lisäksemme Matti Ahde (sd, ympäristöministeri 83-87), Kaj Bärlund (sd, 87-91) ja Sirpa Pietikäinen (kok, 91- 95), kirjoitimme Helsingin Sanomiin yhteisen kirjoituksen siitä, miksi allasta ei pitäisi rakentaa. Tämän jälkeen minua ei hallituksen sisällä enää painostettu.
    Keväällä 2001 Vaasan hallinto-oikeus kumosi Vuotoksen altaan rakennusluvan sillä perusteella, että allas aiheuttaisi ympäristölle liian suurta haittaa. Kemijoki Oy valitti päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tätä kirjoitettaessa KHO ei ole vielä ratkaissut asiaa.
    Edellä kuvattu Vuotoksen tekoaltaan rakennusluvan käsittely kotimaisissa tuomioistui missa perustuu Suomen vesilakiin. Mainittakoon, että Vuotoksen altaan kokoluokkaa olevalle tekoaltaalle ei vesilain nojalla ole vielä koskaan myönnetty lupaa. Tähänastisten jättikokoisten tekoaltaiden, Lokan ja Porttipahdan, luvat on myönnetty jo kumotun Kemijoen erityislain nojalla.
    Kiistaan Vuotoksen altaasta liittyy myös EU-oikeudellinen juonne. Suunniteltu allas peittäisi Kemihaaran suot, joka on Suomen tärkeimpiä lintualueita ja joka oli mukana ympäristöministeriön alkuperäisessä esityksessä Natura 2000 -ohjelmaksi. Lipposen ensimmäinen hallitus ei kuitenkaan liittänyt Kemihaaran soita Naturaan. Tästä päätöksestä valitettiin ja KHO palautti asian uuteen käsittelyyn, koska hallitus ei ollut esittänyt riittäviä perusteluita Kemihaaran soiden jättämiselle Naturasta pois. Lipposen toisen hallituksen on siis käsiteltävä asia uudestaan. EU:n komissio haastoi kesäkuussa 2001 Suomen EY-tuomioistuimeen siksi, että Kemihaaran soita ja eräitä muita tärkeitä lintualueita ei ole otettu Naturaan mukaan lintujensuojelualueina.
    Jos EY-tuomioistuin päätyy siihen, että Kemihaaran suot tulee ottaa Naturaan, se tarkoittaa, että Vuotoksen allasta ei voida rakentaa. Kukaan ei voi suurin surminkaan väittää, että Kemihaaran suot peittävä tekoallas ei haittaisi alueen luontoarvoja. Allasta ei myöskään voi väittää valtakunnalle välttämättömäksi ja ainoaksi vaihtoehdoksi. Sähköähän voidaan tuottaa monenlaisilla tavoilla, monenlaisissa voimalaitoksissa.

Etelä-Suomen metsien suojelu takkuaa

Lipposen ensimmäinen hallitus hyväksyi Kansallisen metsäohjelman. Ohjelmaa toteuttamalla pyritään saamaan Suomen metsistä aiempaa suurempi taloudellinen hyöty. Samalla ohjelmassa on sitouduttu myös huolehtimaan metsäluonnon monimuotoisuudesta.
    Kansallisen metsäohjelman "talouspuolen" toteuttaminen on edennyt huomattavasti rivakammin kuin toisen peruspilarin eli luonnonsuojelun toteuttaminen. Jo pelkkä ympäristövaiku tusten arvion tekeminen kansallisesta metsäohjelmasta oli kitkainen prosessi. Arvio kuitenkin tehtiin ja sen mukaan on välttämätöntä muun muassa lisätä luonnonsuojelualueiden hoidon määrärahoja. Vuotuisissa valtion budjettineuvotteluissa valtiovarainministeriö on kuitenkin ollut tähän erittäin haluton. Luonnonsuojelualueiden hoitovaroilla rahoitetaan toimia, joilla edesautetaan luonnon monimuotoisuuden säilymistä ja paranemista näillä alueilla. Lisäksi niillä rakennetaan retkeilijöiden tarvitsemia polkuja, pitkospuita, nuotiopaikkoja ynnä muita asioita, jotka paitsi palvelevat retkeilyä, myös vähentävät retkeilyn aiheuttamaa suojelualueiden luonnon kulumista.
    Julkisessa keskustelussa tuodaan usein esille se, että Suomessa on suojeltua metsää suurempi osuus maan kokonaispinta-alasta kuin useimmissa muissa Euroopan maissa, joiden pinta-alasta suojeltua metsää on keskimäärin 4,1 %. Näissä vertailuissa unohtuu tavallisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että suojelluista metsistämme valtaosa on Pohjois-Suomessa. Lajeista kuitenkin valtaosa asuu etelässä, aivan kuten ihmisistäkin. Oulun läänissä ja sen eteläpuolella metsiä on suojeltu vain vaivaiset 1,1 %. Toiseksi Suomen pinta-alasta melkein kolme neljäsosaa on metsää. Monissa muissa maissa on metsistä suojeltu suurempi osuus kuin meillä, mutta suojellut metsät muodostavat silti pienemmän osan valtakunnan pinta-alasta, koska itse metsiä on pienempi osa valtakunnan alueesta. Useimmissa näistä maista on vastaavasti Suomea enemmän muun luonnon kuin metsän suojelualueita. Kaiken kaikkiaan suojelualueiden osuus Suomen kokonaispinta-alasta on EU:n keskitasoa.
    Karu totuus on, että joka kymmenes Suomessa elävä laji on uhanalainen. Noin 40 % näistä lajeista elää metsissä, eli metsän lajit ovat uhanalaisten lajiemme joukossa suurin ryhmä. Jo tällä perusteella on selvää, että metsäluonnon monimuotoisuuden vaaliminen edellyttää vanhojen toimien lisäksi uusia.
    Kansallisen metsäohjelman perusteella valtioneuvosto asetti prof. Rauno Ruuhijärven johtaman toimikunnan tekemään arvion eteläisen Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden suojelun tarpeesta. Toimikunta otti nimekseen Essu. MTK ja eräät muut tahot arvostelivat kärkevästi sitä, että Essu-toimikuntaan ei otettu etujärjestöjen edustajia. Se koostui tieteellisistä asiantuntijoista ja ministeriöiden edustajista, eikä mukana siis ollut myöskään luonnonsuojelujärjestöjen edustajia. Kun Essu-toimikunnan työ oli valmistunut, valtioneuvosto asetti toisen toimikunnan valmistelemaan esitystä toimenpiteiksi. Toimikunnan puheenjohtaja oli ympäristöministeriön kansliapäällikkö Sirkka Hautojärvi ja se otti nimekseen Metso.
    Essu-toimikunta listasi suuren joukon asioita, joilla metsäluonnon monimuotoisuutta voidaan edistää. Yksi toimikunnan keskeisistä havainnoista oli, että eteläisessä Suomessa metsien suojelualueet ovat liian pirstaleisia. Luonnontilainen metsähän ei pysy vuodesta toiseen samanlaisena. Monet metsän eliöistä tarvitsevat tietyssä kehitysvaiheessa olevaa metsää. Kun metsä kehittyy seuraavaan vaiheeseen, näiden eliöiden on muutettava muualle. Siksi tarvittaisiin suurempia kokonaisuuksia, niin sanottuja metsämantereita, joille mahtuisi eri kehitysvaiheita edustavaa metsää ja lajit voisivat metsän kehittyessä siirtyä aina kulloinkin parhaaseen kotiin.
    Metso-toimikunnan työssä metsätaloutta edustavat tahot vastustivat kiivaasti kaikkia esityksiä uusiksi suojelualueiksi. Toimikunta jätti mietintönsä kesäkuussa 2002. Mietinnössä luetellaan suuri joukko erilaisia toimia, jotka ovat hyviä ja tarpeellisia ja joista osa on uusia ja innovatiivisia. Toimikunta ei kuitenkaan kyennyt laatimaan minkäänlaista esitystä eteläisen Suomen metsiensuojelualueiden lisäämiseksi, vaan esittää asian lykkäämistä vuoteen 2007, jolloin päättyy nyt menossa oleva luonnonsuojelualueiden rahoitusohjelma. Tällä ohjelmallahan rahoitetaan aiemmin päätettyjen luonnonsuojeluohjelmien toteuttaminen eli suojelualueiden lunastaminen valtiolle tai, jos alue pysyy entisellä maanomistajalla, tälle maksettavat rauhoituskorvaukset. Kaiken huipuksi elokuun 2002 budjettiriihessä, jolloin vihreät eivät enää olleet hallituksessa, hallitus päätti leikata luonnonsuojeluohjelmien rahoitusta aiemmin sovitusta.
    Vaikka Metso-toimikunnan esittämät lukuisat toimenpiteet ovatkin hyviä ja kannatettavia, sen esitykset eivät kuitenkaan ratkaise eteläisen Suomen metsien monimuotoisuuden suurinta ongelmaa, suojelualueiden niukkuutta ja pirstaleisuutta. Vaarana on, että vaivalla rakennettu "metsärauha" rikkoontuu. Metsärauhan yksi keskeinen osa on ollut kansallisen metsäohjelman sitoumus metsäluonnon monimuotoisuuden suojeluun.

Uusia kansallispuistoja maalle ja kaupunkeihin

Syötteen kansallispuisto perustettiin vuonna 2000. Vihreä ympäristöministeri teki lisäksi päätöksen siitä, että aletaan valmistella kolmea muuta kansallispuistoa: Repovesi, Haapaniemi-Syysniemi ja Ylläs-Pallas. Näistä ensimmäistä eli Repovettä koskeva lakiesitys annettiin eduskunnalle syyskuussa 2002. Se käsiteltiin syksyn 2002 aikana, kuten myös Haapaniemi-Syysniemen kansallispuistoa koskeva lakiesitys.
    Uusi rakennus- ja maankäyttölaki tekee mahdolliseksi myös uudenlaisen kansallispuistotyypin eli kansallisen kaupunkipuiston, joka yhdistää kaupunkimaisen ympäristön rakennetun kulttuuriperinnön ja kulttuurihistorian arvoja sekä luonnonarvoja. Kansallisia kaupunkipuistoja perustettiin toukokuuhun 2002 mennessä kolme, Hämeenlinnaan, Heinolaan ja Poriin.

Kansainvälinen palkinto Itämeren suojeluohjelmasta

Yksi vihreiden keskeisistä tavoitteista on ollut Itämeren suojelu. Itämerihän on varsin haavoittuva, lähes suljettu murtovesiallas. Useimmat siinä elävät lajit ovat sopeutuneet ensisijaisesti joko makeaan tai suolaiseen veteen, joten murtovesi on niille ääriolosuhde. Itämeren tekee haavoittuvaksi myös sen mataluus. Itämeri on keskimäärin vain hieman yli 50 metriä syvä, kun esimerkiksi Välimeren keskisyvyys on useita kilometrejä. Itämereen valuvien ympäristömyrkkyjen määrää on viime vuosikymmeninä onnistuttu vähentämään. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että hylkeet lisääntyvät taas, kun ne vielä pari vuosikymmentä sitten olivat sukupuuton partaalla, koska ympäristömyrkkyjen aiheuttama kohdunkuroutumatauti teki hyljenaaraista lisääntymiskyvyttömiä. Lisääntyvät öljynkuljetukset aiheuttavat kuitenkin uuden uhkan, erityisesti Suomenlahdella. Lisäksi Itämeri rehevöityy edelleen. Rehevöityminen ilmenee levän, muun muassa sinilevän kukintoina ja veden samentumisena.
    Mereen valuvien rehevöittävien ravinteiden määrä ei enää ole kasvussa, mutta meren pohjaan on "vanhojen syntien" vuoksi kertynyt ravinteita suuret määrät. Näitä ravinteita kumpuaa edelleen pintavesiin. Siksi mereen valuvien uusien ravinteiden määrää on kyettävä selkeästi vähentä mään, jotta rehevöityminen saataisiin pysähtymään ja meren vesi puhdistumaan.
    Lipposen ensimmäinen hallitus hyväksyi vesiensuojelun periaatepäätöksen, jolla tavoitellaan vesistöihin, siis yhtä hyvin sisävesiin kuin Itämereen valuvien ravinteiden määrän puolittamista vuoteen 2005 mennessä verrattuna vuoden 1994 tasoon. Lipposen toisen hallituksen aikana hyväksyin ympäristöministerinä vesiensuojelun toimenpideohjelman. Se on pitkä lista käytännön toimenpiteitä, joilla edellisen hallituksen periaatepäätös pannaan toimeen.
    Lipposen toinen hallitus laati Itämeren suojeluohjelman, jossa on sekä kotimaisia että kansainvälisiä toimia Itämeren rehevöitymisen pysäyttämiseksi sekä meren suojelemiseksi myrkyiltä ja öljyonnettomuuksilta. Toukokuussa 2002 Suomen hallitus sai tästä ohjelmasta kansainvälisen WWF:n (Maailman Luonnon Säätiö) "Gift to the Earth" -palkinnon. Ohjelman toimet ulottuvat 10-15 vuoden ajalle ja maksavat 300-370 miljoonaa euroa. Tärkeimmät kotimaiset rehevöitymistä vähentävät toimet ovat seuraavat. Maataloudesta vesistöihin aiheutuvia ravinnepäästöjä vähennetään korottamalla ja uudelleen kohdentamalla maatalouden ympäristötukea. Typen poistoa yhdyskuntien jätevesistä tehostetaan ja haja-asutusalueiden jätevesien puhdistusvaatimuksia tiukennetaan. Tärkein kansainvälinen toimi rehevöitymisen vähentämiseksi on Suomen antama tuki Pietarin lounaisen jätevedenpuhdistamon rakentamiseen. Suomenlahden öljykuljetusten turvallisuutta parannetaan muun muassa lisäämällä öljyntorjunta-aluskalustoa sekä luomalla Suomenlahdella kulkeville laivoille ohjausjärjestelmä yhteistyössä Viron ja Venäjän kanssa.
    Osa Itämeren suojelua on tietysti myös hylkeiden suojelu. Melkoisen kädenväännön jälkeen hallitus päätti elokuussa 2001 perustaa hylkeille seitsemän suojelualuetta. Niistäkin oli etukäteen melkoinen poru, vaikka niiden pinta-ala on alle puoli prosenttia Suomen merialueesta.

Kaavoitukselle uudet laatuvaatimukset

Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana neuvoteltuun maankäyttö- ja rakennuslain "pakettiin" kuului yhtenä osana uudentyyppinen ohjaava päätös, nimeltään "Valtakunnalliset alueidenkäyttöta voitteet". "Pihvi" tuon byrokraattiselta kuulostavan nimen takana on seuraava. Kun uusi laki lisää kuntien itsenäistä päätäntävaltaa kaavoituksessa, on vastapainoksi tarkennettava kaavoituksen valtakunnallisia laatuvaatimuksia. Osa näistä uusista tarkennetuista laatuvaatimuksista sisältyy itse lakiin. Lisäksi laki antaa valtioneuvostolle oikeuden antaa kaavoitusta koskevia sitovia ohjeita. Juuri sellaisia nämä valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat.
    Vaikka valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden valmistaminen oli osa Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana solmittua neuvottelupakettia, Kokoomus harasi käytännössä sekä hallituksessa että eduskunnassa tätä asiaa vastaan. Lopulta päätös kuitenkin tehtiin yksimielisesti.
    Valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa annetaan lakia täsmällisemmät ohjeet siitä, mitä hyvä ja kestävää kehitystä edistävä kaavoitus käytännössä on. Nämä tavoitteet on otettava huomioon kaikissa kaavoitusta koskevissa päätöksissä, niin kuntien tekemissä asemakaavoissa ja yleiskaavoissa kuin maakuntaliittojen tekemissä maakuntakaavoissa.  Alueidenkäyttötavoitteet käsittelevät elinympäristön laatua, rakennetun kulttuuriperinnön ja luonnonympäristön vaalimista, yhdyskuntarakenteen eheyttämistä, liikennetarpeen vähentämistä kaavoituksen keinoin sekä kevyen liikenteen edellytysten parantamista.
    Yksi erityiskysymys, johon sekä uusitulla maankäyttö- ja rakennuslailla että valtakun nallisilla alueidenkäyttötavoitteilla yritetään puuttua, on kaupan marketisoituminen, joka hajauttaa yhdyskuntarakennetta, heikentää palveluja kaupunkikeskustoissa ja vaikeuttaa autottomana elämistä. Uuden lain mukaan kaupan suuryksiköitä saa enää rakentaa ensisijaisesti vain keskusta-alueille. Uusilla määräyksillä pyritään kannustamaan kuntia myös kuntarajat ylittävään yhteistyöhön kauppa palveluiden takaamiseksi.

Rakennusperinnön suojeluohjelma

Lipposen toisen hallituksen aikana valmisteltiin rakennusperintöstrategia, jossa asetetaan kansalliset tavoitteet ja keinot rakennetun kulttuuriympäristön hoidolle. Keinoihin kuuluvat muun muassa avustusten lisääminen, verotuksellisten tukikeinojen ja takausjärjestelyjen kehittäminen, rakennus kannan inventointien kehittäminen, vanhoja rakennuksia koskevan sopimusmenettelyn laajenta minen, valtakunnallisen rakennustekniikan ja korjausrakentamisen keskuksen perustaminen sekä internetiin perustettava rakennusperintöportaali. Kesän budjettiriihessä 2001 onnistuin neuvottele maan hieman lisää rahaa rakennusperinnön suojeluun. Kesällä 2002, kun vihreät eivät enää olleet hallituksessa, edellisvuotinen lisäys leikattiin pois.

Ekotehokkuus ja kestävän kehityksen ohjelmat

Vihreiden tavoitteena on päästä sellaiseen taloudelliseen kehitykseen, jossa luonnolle aiheutetut haitat eivät kasva talouden kasvaessa, vaan pienenevät. Jotta tämä olisi mahdollista, on parannettava ekotehokkuutta eli tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvon suhdetta niiden tuottamiseksi tarvitta vien luonnonvarojen määrään. Tässä yksi suurimpia kokonaisuuksia on ilmastopolitiikka, jota käsitellään jäljempänä, mutta ekotehokkuuden parantaminen merkitsee toki muitakin asioita.
    Vihreät ovat olleet edistämässä ekotehokkuutta muun muassa jätehuollossa. Olemme olleet mukana säätämässä EU:n romuautodirektiiviä sekä sähkö- ja elektroniikkaromudirektiiviä, jotka velvoittavat laitteiden valmistajat vastaamaan siitä, että käytöstä poistettujen laitteiden sisältämät materiaalit otetaan talteen ja toimitetaan hyötykäyttöön.
    Valmistauduttaessa YK:n kestävän kehityksen huippukokoukseen Johannesburgissa syyskuussa 2002 Suomi ajoi vihreiden aloitteesta sitä, että sovitaan maailmanlaajuisen 10-vuotisen toimintaohjelman laatimisesta tuotanto- ja kulutustapojen muuttamiseksi kestävämmiksi. Tämä aloite meni läpi ensin EU:ssa ja sitten Johannesburgin huippukokouksessa.
    Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana hyväksyttiin kokonaisvaltainen kestävän kehityksen ohjelma ja perustettiin pääministerin johdolla toimiva kestävän kehityksen toimikunta. Toimikunnassa ovat edustettuina muun muassa ministeriöt ja etujärjestöt. Muun muassa kaikkien ministeriöiden on pitänyt laatia kestävän kehityksen toimintaohjelma omalle vastuualueelleen.

Kioto - maapalloa pelastamassa

Ympäristönsuojelu on erittäin kansainvälistä työtä. Kansainvälisiä ympäristönsuojelusopimuksia on lukuisia. Lisäksi Suomen ympäristölainsäädäntöä kehitetään nykyisin tiiviissä vuorovaikutuksessa EU:n kanssa. EU:n uudet ympäristödirektiivit ovat käytännössä EU-maiden, EU:n komission ja EU-parlamentin keskinäisiä sitovia sopimuksia siitä, miten ympäristönsuojelusäädöksiä kehitetään kaikissa EU-maissa.
    Tärkein Lipposen hallitusten kaudella neuvoteltu kansainvälinen ympäristönsuoje lusopimus on Kioton pöytäkirja, jolla pyritään hillitsemään pahinta koko maapalloa koskettavaa ympäristöuhkaa eli ilmastonmuutosta. Kokonaanhan sitä ei pystytä pysäyttämään ainakaan lähi vuosikymmeninä. Ilmastonmuutos on kuitenkin enemmän kuin ympäristöuhka. Sen todennäköiset seuraukset osuvat ensimmäisenä ja pahiten maailman köyhimpiin, kehitysmaiden asukkaisiin, ja vaikeuttavat heidän mahdollisuuksiaan elinolojensa parantamiseen. Toki ilmastonmuutos vaikuttaa myös meihin rikkaitten maitten asukkaisiin. Suomen ja Euroopan kannalta pahin uhkakuva on se, että ilmastonmuutos heikentää Golf-virtaa, jolloin koko Eurooppa lämpenemisen sijasta viilenisi useilla asteilla. Tällöin Suomenkin säät voisivat muuttua lähes samanlaisiksi kuin vastaavilla leveysasteilla Siperiassa.
    Ensimmäinen askel kansainvälisessä ilmastopolitiikassa oli vuonna 1992 Riossa sovittu ilmastosopimus, joka jättää ilmastonmuutosta aiheuttavien kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämisen paljolti valtioiden vapaaehtoisuuden varaan. Melko pian Rion jälkeen todettiin, että tämä ei riitä. Alettiin neuvotella sitovammasta sopimuksesta. Tämä sopimus solmittiin joulukuussa 1997 Kiotossa ja sai nimekseen Kioton pöytäkirja. Siinä asetetaan ylärajat vuosien 2008-2012 keskimääräisille päästöille teollisuusmaissa. Lyhyyden vuoksi puhutaan usein (ja jäljempänä itsekin puhun) vuodesta 2010 Kioton tavoiteajankohtana, vaikka täsmällisesti ottaen kyse on vuosien 2008- 2012 keskiarvosta.
    Kioton kokouksessa EU sitoutui vähentämään päästöjään vuoteen 2010 mennessä keskimäärin 8 % verrattuna vuoteen 1990. Tämä on suurempi vähennys kuin mihin muut isot teollisuusmaat sitoutuivat. Esimerkiksi USA:n vähennystavoite on 7 % ja Japanin 6 %. Keskimäärin Kioton pöytäkirjan toteuttaminen merkitsee teollisuusmaiden päästöjen vähentämistä 5,2 %:lla. Tämä on vasta alkua. Alan huippututkijoista koostuva asiantuntijaelin, IPCC eli hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli arvioi, että  50-100 vuoden kuluessa koko maapallon päästöjä pitää nykytasoon verrattuna vähentää noin kahdella kolmasosalla, jos ilmastonmuutos halutaan hidastaa siedettävälle tasolle, siis tasolle, jonka yhteiskunnat ja ekosysteemit kykenevät kestämään. Kioton pöytäkirja ei siis lähestulkoonkaan riitä maapallon pelastamiseen, mutta se on kuitenkin välttämätön alku.
    EU:n "suuremman uhrauksen" tekee mahdolliseksi päästövähennysten jyvitys jäsenmaille eli niin sanottu taakanjako. Suurimpaan vähennykseen on sitoutunut Saksa, joka alentaa päästöjään peräti 21 %. Suomelle sovittu velvoite on 0 %. Toisin sanoen meille riittää, kun pidämme vuosien 2008-2012 keskimääräiset päästöt samalla tasolla kuin ne olivat vuonna 1990. Mainittakoon, että 1990-luvulla Saksan hiilidioksidipäästöt henkeä kohti eivät suinkaan ole olleet suuremmat kuin meidän, vaan suunnilleen yhtä suuret. Hiilidioksiodi on kasvihuonekaasuista tärkein.
    Lipposen ensimmäisessä hallituksessa käytiin kohtalainen kädenvääntö siitä, millaiseen tavoitteeseen Suomi EU:n taakanjaossa voi suostua. Kauppa- ja teollisuusministeriö (KTM) sekä Teollisuus ja työnantajat (TT) väittivät 0-tavoitetta Suomelle aivan tolkuttoman tiukaksi. Ne halusivat Suomelle oikeutta kasvattaa päästöjään. Hallitus kuitenkin hyväksyi Suomen sitoutumisen 0-tavoitteeseen. Silloin tällöin näkee väitettävän (muun muassa Paavo Väyrynen Suomenmaa-lehdessä maaliskuussa 2002), että tämän sitoumuksen olisivat Suomen puolesta antaneet vihreät ympäristöministerit Pekka Haavisto ja Satu Hassi omin lupineen. Tämä väite on puhdasta pötyä.
    Vielä vuonna 1997 uskottiin, että Suomen päästöt tulevat 1990-luvulla kasvamaan voimakkaasti. Suomen kasvihuonekaasupäästöt ovat kuitenkin toistaiseksi pysyneet odotettua paremmin aisoissa. Vuosina 1998-2000 päästöt olivat jopa jonkin verran alle Kioto-tason eli pienemmät kuin vuonna 1990.
    Kioton pöytäkirjassa valitettavan monia asioita jäi auki. Lisäksi eri maat tulkitsivat sovittua hyvin eri tavoin. Niinpä oli aloitettava Kioton pöytäkirjan soveltamissääntöjä koskevat neuvottelut, jotka osoittautuivat erittäin monimutkaisiksi. Kyseessä oli ilmeisesti monimutkaisin kansainvälinen sopimuskokonaisuus, josta koskaan on neuvoteltu. Se oli monimutkainen sekä luonnontieteellisesti että juridisesti ja poliittisesti. Lisäksi Kioton pöytäkirja sisältää aivan uudenlaisia elementtejä, kuten niin sanotut joustomekanismit, jotka ovat kansainvälisen päästö kaupan erilaisia muotoja. Kaiken kukkuraksi on kyse taloudellisesti isommista asioista kuin yhdessäkään aiemmassa ympäristösopimuksessa. Harvassa minkään muunkaan alan kansainvälisessä sopimuksessa ylipäänsä on kyse yhtä suurista taloudellisista arvoista. Kioton kokousta seuraavana vuonna eli syksyllä 1998 Buenos Airesissa pidetyissä ilmastoneuvotteluissa ei kyettykään sopimaan juuri muusta kuin jatkoneuvottelujen aikatauluista. Tavoitteeksi asetettiin, että Kioton pöytäkirjan soveltamissäännöt saadaan valmiiksi syksyllä 2000.
    Syksyllä 1999 Suomi oli EU:n puheenjohtajamaa ja ilmastoneuvottelut pidettiin Bonnissa. Kukaan ei odottanut Bonnin kokoukselta mainittavampia tuloksia. Päivää tai paria ennen Bonnin ministerineuvottelujen alkamista Saksan liittokansleri Schröder piti puheen, jossa hän asetti tavoitteeksi, että Kioton pöytäkirja tulee voimaan viimeistään vuonna 2002, jolloin tulee kuluneeksi 10 vuotta Rion kokouksesta. Minun tehtäväni oli pitää Bonnin kokouksessa EU:n puhe. Ehdotin EU-maiden ministereille, että esittäisimme tuossa puheessa saman tavoitteen kuin Schöder juuri aiemmin. Kollegat hyväksyivät tämän yksimielisesti (tosin kuulin myöhemmin että ministerien takana istuvat monien maiden virkamiehet olivat jupisseet, onko ministereillä tällaiseen valtuuksia). Saman vuoden joulukuussa Helsingissä pidetyssä EU-maiden huippukokouksessa valtionpäämiehet vahvistivat EU:n tavoitteeksi sen, että Kioton pöytäkirja tulee voimaan viimeistään vuonna 2002. Se, että EU oli sitoutunut tähän tavoitteeseen, nousi myöhemmin arvoon arvaamattomaan.
    Syksyn 2000 ilmastoneuvottelut pidettiin marraskuussa Haagissa. Neuvotteluja johti Hollannin ympäristöministeri Jan Pronk, mielestäni yksi maailman parhaista ympäristöministereistä. Noissa neuvotteluissa tunsin oloni kohtalaisen omituiseksi. Yksi syy oli se, että olin sytostaatti kuurilla ja päässäni oli tukan sijasta huivi. Suurempi syy oli EU-kollegojen tiukka linja. Valtaosa heistä oli sitä mieltä, että EU:n ei pidä tinkiä tuumaakaan alkuperäisistä tavoitteistaan. EU:n tavoitteet olivatkin ympäristönsuojelun kannalta oikeaoppisimmat ja myös lähimpänä ympäristöjärjestöjen tavoitteita. Itse pidin kuitenkin tärkeimpänä sitä, että ylipäänsä saadaan aikaan sopimus. Pidin itsestään selvänä, että se edellyttää jokaiselta kompromisseja. EU:n sisäisissä kokouksissa useimmat kollegat, puoluekannasta riippumatta, konservatiiveja myöten, katsoivat, että meidän on pidettävä tavoitteistamme kiinni viimeiseen hetkeen. Näitä puheenvuoroja kuunnellessani tunsin olevani vanha elähtänyt reaalipoliitikko nuorten innokkaitten kansalaisaktivistien seassa. Ympäristöjärjestöt arvostelivatkin Haagissa Suomea Kioton pöytäkirjan vesittäjäksi ja valitsivat jopa yhtenä päivänä Suomen "päivän fossiiliksi". Puheenjohtaja Pronk teki oman esityksensä kompromissiratkaisuksi. Se sai hyytävän vastaanoton EU:lta.
    EU ei ollut Haagin kokouksen ainoa tiukkapipo. Myös kehitysmaat lähinnä toistivat alkuperäisiä tavoitteitaan asioissa, jotka koskivat teollisuusmaiden apua kehitysmaille ensinnäkin köyhien maiden oman ilmastopolitiikan kehittämiseen ja toiseksi suojautumiseen ilmastonmuutoksen aiheuttamilta haittavaikutuksilta. Itse edustin viimeisenä yönä EU:ta kehitysmaa-asioita käsittelevässä neuvotteluryhmässä. Kehitysmaita eivät tässä ryhmässä kuitenkaan edustaneet ministerit vaan virkamiesneuvottelijat ja koko keskustelu oli lähinnä lillukanvarsista inttämistä. Minusta tuntui, että puheenjohtaja Pronkin lisäksi Haagin kokouksessa innokkaimmin erilaisia kompromissimalleja yritti etsiä Yhdysvaltojen pääneuvottelija Frank Loy. Hänellä oli siihen hyvä syy. USA:n presidentinvaalien tarkistuslaskenta oli käynnissä. Oli mahdollista, että uudeksi presidentiksi tulee George W. Bush ja Yhdysvaltojen asenne koko Kioton pöytäkirjaa kohtaan muuttuu kielteisemmäksi.
    Haagin kokous päättyi ilman tulosta. Seuraava sääntömääräinen ilmastoneuvottelu olisi ollut syksyllä 2001 Marrakeshissa, mutta puheenjohtaja Jan Pronk kutsui koolle ylimääräisen kokouksen Bonniin kesäksi 2001. Muodollisesti se oli Haagin kokouksen jatkokokous.
    Yhdysvaltojen uudeksi presidentiksi tuli George W. Bush. Maaliskuussa 2001 hän ilmoitti, että Yhdysvallat ei tule ratifioimaan Kioton pöytäkirjaa. Hän julisti, että "Kioto is dead", Kioto on kuollut. Maailman tiedotusvälineiden kommenteissa presidentti Bushin ilmoitusta pidettiinkin yleisesti kuoliniskuna Kioton pöytäkirjalle. Muutama päivä tämän ilmoituksen jälkeen sattui olemaan EU:n ympäristöministerien epävirallinen kokous Ruotsin Kiirunassa. Hyväksyimme kannanoton, jossa totesimme EU:n pitävän kiinni alkuperäisestä tavoitteestaan, eli siitä, että Kioton pöytäkirja tulee voimaan viimeistään vuonna 2002. Tästä Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella hyväksytystä tavoitteesta tuli pitkäksi ajaksi eräänlainen EU:n mantra tai lippu.
    Ruotsi kampanjoi EU:n puheenjohtajana erittäin hienosti Kioton pöytäkirjan puolesta, ei vain ympäristöministeri Kjell Larsson, vaan myös pääministeri Göran Persson. Myös muiden EU-maiden ympäristöministerit tekivät voitavansa. Minulle itselleni esitettiin kutsu tulla ennen heinäkuussa Bonnissa pidettäviä neuvotteluja Väli-Amerikkaan kertomaan EU:n ilmastopolitiikasta. Menin, vaikka kesäni oli jo ennestään täpösen täynnä ulkomaanmatkoja. Tapasin matkalla kaikkien Väli-Amerikan maiden ympäristöministerit.
    Ilmastoneuvottelujen puheenjohtaja Pronk kutsui koolle vielä epävirallisen ministeri kokouksen Haagiin juhannuksen jälkeisiksi päiviksi, pohjustamaan muutamaa viikkoa myöhemmin pidettävää Bonnin virallista neuvottelukokousta. Tämän uuden Haagin kokouksen tunnelma oli yllättävän myönteinen. Yksikään muu maa ei ilmoittanut heittävänsä hanskoja tiskiin Yhdysvaltojen uuden politiikan takia.
    Bonniin mentiin silti heinäkuussa kohtalaisen matalin odotuksin. Kevään kuluessa EU-maiden ympäristöministerit olivat Ruotsin ympäristöministeri Kjell Larssonin johdolla kypsyneet hyväksymään sen realiteetin, että kompromisseja on tehtävä, muuten neuvotteluissa ei päästä puusta pitkään. Optimismi Bonnissa kasvoi päivä päivältä. Myös Japani ilmoitti tavoitteekseen, että Kioton pöytäkirja tulisi voimaan ennen Johannesburgissa syyskuussa 2002 pidettävää Rion kokouksen 10-vuotisseurantakokousta. Puheenjohtaja Jan Pronk esitti jälleen uuden version kokonaiskompromissiksi. Hyvin jännittävien vaiheiden (joita olen tarkemmin selostanut kirjassani Tukka hattuhyllyllä) jälkeen neuvottelutulos saatiin valmiiksi maanantaiaamuna 23.7.2001 noin kello 10 aamulla.
    Virkamiesneuvottelijat jäivät Bonniin vielä vajaaksi viikoksi muuntamaan ministerien tekemää sopimusta juridisen päätösasiakirjan muotoon. Ilmeisesti saavutettu sopu oli Yhdysvaltojen edustajille yllätys, koska ministerien lähdettyä Yhdysvaltojen neuvottelijat yrittivät kaataa tehdyn sopimuksen väittämänsä muotovirheen perusteella. Heidän kuitenkin osoitettiin olevan väärässä.
    Suomen kannalta kansallisesti isoin asia Kioton pöytäkirjan soveltamissääntöneuvotte luissa koski niin sanottuja nieluja. Maiden päästötaseisiin ei nimittäin lasketa pelkästään sitä, miten paljon erilaiset savupiiput ja pakoputket tupruttavat ilmaan kasvihuonekaasuja, vaan myös se, paljonko metsä, muu kasvillisuus ja maaperä sitovat eli "nielevät" ilmasta hiilidioksidia. Nielujen laskentatapa oli yksi koko neuvottelujen monimutkaisimpia ja myös kuumimpia kysymyksiä. Laskentatavasta riippuen Suomen metsät voidaan saada näyttämään joko hiilidioksidin päästölähteiltä tai nieluilta. Jos ne arvioitaisiin päästölähteeksi, se niin sanotusti kasvattaisi taakkaa eli velvollisuutta vähentää päästöjä muista lähteistä, kuten energian tuotannosta ja liikenteestä. Jos taas metsämme arvioidaan hiilidioksidinieluksi, se helpottaa vastaavasti muita päästövähennyksiä. Kaikesta päätellen Suomen metsiin tulee vuonna 2010 olemaan sitoutuneena enemmän hiilidioksidia kuin niissä oli vuonna 1990. Hyvin monimutkaisten vaiheiden jälkeen nieluista sovittiin laskentamalli, joka tekee tässä suhteessa metsillemme oikeutta. Esillä oli myös sellainen vaihtoehto, että maiden oikeus laskea nieluja hyväkseen perustuisi vain ja ainoastaan "pärstäkertoimeen". Tämä malli olisi tietysti suosinut isoja maita. Suomi sai kuitenkin sitkeän työn jälkeen ensin EU:ssa ja lopulta koko neuvotteluissa ajetuksi läpi mallin, jossa maiden metsänielut lasketaan yhteisen kaavan mukaan. Tämä on todennäköisesti erittäin merkittävä asia ajatellen ilmastoneuvottelujen tulevia kierroksia, joissa neuvotellaan tulevista päästövähennystavoitteista.
    Marraskuussa 2002 Marrakeshin ilmastokokouksessa Bonnin neuvottelutulos lyötiin lopullisesti lukkoon juridisen sopimusasiakirjan muodossa. Tosin vielä Marrakeshissa eräistä yksityiskohdista kehittyi lihava riita ja välillä jo näytti siltä, että koko vaivalla vuosikausia hierottu sopu kaatuu.
    Bonnin ja Marrakeshin kokousten jälkeen siis oli mahdollista ryhtyä ratifioimaan Kioton pöytäkirjaa, koska silloin oli tiedossa, mitä tämä sitoutuminen käytännössä tarkoitti.
    Keväällä 2002 presidentti Bush julkisti jo vuotta aiemmin lupaamansa ohjelman siitä, miten Yhdysvallat aikoo rajoittaa kasvihuonekaasupäästöjä. Ohjelma perustuu pääasiassa yritysten vapaaehtoisiin toimiin. Ympäristöjärjestöt arvioivat, että päästöt eivät näiden toimien johdosta vähene, vaan kasvavat tällä vuosikymmenellä toistakymmentä prosenttia, kuten tapahtui myös 90- luvulla. Tätä kirjoitettaessa näyttää siis siltä, että Yhdysvaltojen päästöt tulevat vuosien 1990 ja 2010 välillä kasvamaan noin 25 - 30 %, kun maa Kiotossa lupasi tuolla aikavälillä alentaa päästöjään 7 %:lla. Yhdysvallat on ennestään maailman suurin kasvihuonekaasujen päästäjä. Koko maailman päästöistä se aiheuttaa noin neljänneksen ja teollisuusmaaryhmän päästöistä noin kolmanneksen. Henkeä kohti Yhdysvaltojen päästöt ovat noin kaksinkertaiset EU:hun verrattuna.
    Toukokuun 2002 loppuun mennessä sekä EU yhteisönä että kaikki EU:n jäsenmaat olivat ratifioineet Kioton pöytäkirjan. Eduskunta käsitteli ratifioinnin keväällä 2002 ja presidentti Tarja Halonen vahvisti sen 24.5.2002, pari tuntia ennen kuin eduskunta äänesti ydinvoimasta. Myös Japani ratifioi Kioton pöytäkirjan keväällä 2002. Sen sijaan Australia ilmoitti, että se ei ratifioi. Tämä oli kohtalaisen kelju teko, koska Kioton pöytäkirjan mukaan Australialla on oikeus lisätä päästöjään peräti 8 %:lla. Keväällä 2002 myös Kanada ilmoitti epäröivänsä. Tämäkin on kohtalaisen pottumaista, ei vähiten siksi, että Bonnin neuvottelujen viime vaiheissa tapahtuneen virheen takia Kanada sai päästövähennysvelvoitteeseensa merkittävän ylimääräisen helpotuksen metsänielujen kautta.
    Kioton pöytäkirja tulee voimaan, kun sen on ratifioinut vähintään 55 maata, jotka edustavat vähintään 55 % teollisuusmaiden päästöistä vuonna 1990. Melkein tämä määrä oli koossa, kun Etelä-Afrikan Johannesburgissa elo-syyskuussa 2002 pidettiin Rion kokouksen 10-vuotisseurantakokous. Johannesburgin huippukokouksessa Venäjän presidentti Putin ilmoitti, että Venäjä tulee ratifioimaan Kioton pöytäkirjan. Jos Venäjä pitää tämän lupauksen, Kioton pöytäkirja tulee voimaan. Tätä kirjoitettaessa Venäjä ei vielä ole ratifioinut.
    Kuten sanottu, Kioton pöytäkirja ei lähestulkoonkaan riitä ilmastonmuutoksen saamiseksi kuriin ja maapallon pelastamiseen. Mutta se on välttämätön alku. Itselläni on asiaan paljolti tekniikan ammattilaisen näkökulma. Uskon, että Kioton pöytäkirja tulee antamaan maailmanmarkkinoille voimakkaan kannusteen kehittää uutta puhtaampaa tekniikkaa. Tähän vaikuttaa myös se, että Kioton pöytäkirjan myötä kasvihuonekaasuilla voidaan ruveta käymään kansainvälistä kauppaa. Monet ympäristöjärjestöt pitävät tätä enemmän tai vähemmän moraalittomana. Itse näen, että tämän kaupan kautta päästöille muodostuu maailmanmarkkinahinta. Tämä pakottaa  niin yritykset kuin valtiotkin ottamaan hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen päästöt osaksi kustannuslaskelmi aan ja budjetointiaan. Tämä puolestaan vahvistaa uusiutuvan energian ja energiaa säästävästi käyttävän tekniikan kilpailuasemaa ja nopeuttaa niiden kehitysvauhtia. Voipa olla, että joskus vuonna 2020 tai 2030 todetaan, että uuden puhtaamman tekniikan läpimurto tapahtui nopeammin kuin kukaan vielä vuosituhannen vaihteessa saattoi kuvitella. Kukapa meistä vuonna 1980 saati 1970 kykeni kuvittele maan tämän päivän tieto- ja tietoliikennetekniikkaa?
    Ympäristöministeriön vastuualueella, johon kuuluvat muun muassa rakentaminen ja jätehuolto, kansallinen ilmasto-ohjelma merkitsee muun muassa seuraavaa. Rakennusten energiamääräyksiä kiristetään 30 %:lla. Suoraan sähkölämmitykseen uusissa taloissa kohdistetaan eräitä erityisvaatimuksia. ARA-tuotannossa hyväksytään jatkossa myös energiansäästötoimet lainoituksen piiriin. Asuintalojen energian säästöön annetaan valtion avustuksia. Valmistellaan Jäte-Motivaa, joka jakaa tietoa siitä, miten kaatopaikalle joutuvien jätteiden määrää voidaan vähentää. ("Vanhan" Motivan tehtävä on jakaa tietoa energian säästöstä ja uusiutuvasta energiasta). Tuulivoimarakentami seen liittyviä kaavoituksen ja rakennuslupien pelisääntöjä selkiytetään. Rannikko- ja tunturialueiden maakuntaliitot on velvoitettu osoittamaan maakuntakaavoissa tuulivoimarakentamiselle sopivimmat alueet. Lisäksi ympäristöministeriö sekä ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto ovat käynnistäneet koehankkeita kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi Suomen lähialueilla ja eräissä kehitysmaissa.

Kaksi vaihtoehtoa Kioton pöytäkirjan toteuttamiseen

Hyvin pian Lipposen toisen hallituksen muodostamisen jälkeen nimitettiin ministerityöryhmä johtamaan niiden kotimaisten toimien valmistelua, joilla Suomi panee toimeen Kioton pöytäkirjan, eli pitää kasvihuonekaasujen päästöt vuonna 2010 korkeintaan vuoden 1990 tasolla. Ryhmän puheenjohtajaksi nimettiin kauppa- ja teollisuusministeri ja se otti nimekseen Kioto-ministerityöryhmä. Aluksi puheenjohtajana siis oli Erkki Tuomioja, mutta vuoden 2000 presidentinvaalien jälkeen hänestä tuli ulkoministeri ja Kioto-ministeriryhmää alkoi johtaa uusi kauppa- ja teollisuus ministeri Sinikka Mönkäre. Olin tämän ryhmän jäsen siihen asti, kun vihreät lähtivät hallituksesta.
    Kioto-ministeriryhmä valmisteli kansallisen ilmasto-ohjelman, joka esiteltiin eduskunnalle keväällä 2001. Ilmasto-ohjelmassa käsitellään hyvin monia toimialoja, kuten liikennettä, maataloutta, rakentamista ja jätehuoltoa. Suurin ja eniten intohimoja herättänyt asia ohjelmassa oli sähköntuotanto. Syy, miksi tämä herätti intohimoja, oli tietenkin se, että merkittävä osa sekä hallituksesta että eduskunnasta halusi ilmastopolitiikasta Troijan puuhevosen, jolla ydinvoimalupa uitetaan eduskunnan läpi.
    Mainittakoon kuitenkin, että tiettyjä tärkeitä asioita tapahtui jo 1990-luvun puolella ennen ilmasto-ohjelman valmistamista. Ensimmäiset merkittävät kasvihuonekaasujen päästövähennykset Suomi sai aikaan 1990-luvulla jätehuollossa. Kaatopaikalle haudattu orgaaninen jäte tuottaa nimittäin ilmattomassa tilassa mädätessään metaania, joka on noin 20 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu. 1990-luvulla kehitettiin biojätteen erottelua ja kompostointia, mikä vähensi metaanipäästöjä merkittävästi. Myös hiilidioksidin päästöt pysyivät 90-luvulla odotettua paremmin aisoissa. Tämän on väitetty johtuneen vain ydinvoimaloiden tehonkorotuksista ja sähkön tuonnin lisääntymisestä. Vähintään yhtä paljon maltilliseen päästökehitykseen kuitenkin vaikuttivat energiaverojen korotukset ja se, että puuhakkeen energiakäyttö pääsi vauhtiin sen jälkeen, kun eduskunta vuonna 1993 oli hylännyt luvan viidennelle ydinvoimalalle. 1990-luvulla muun energian kuin liikennepolttoaineiden vuotuisia veroja nostettiin noin 4 miljardin markan edestä. Vuosituhannen vaihteessa kauppa- ja teollisuusministeriö arvioi näiden verojen vähentäneen hiilidioksidipääs töjämme noin 4,3 milj tonnin edestä, mikä on noin 8 % vuoden 1990 hiilidioksidipäästöistämme. Toisin sanoen ilman energiaveroja päästömme 1990-luvulla olisivat nousseet selvästi, kun ne tosiasiassa 1990-luvun lopussa olivat hieman pienemmät kuin vuosikymmenen alussa. Puuhakkeen ja paperiteollisuuden puuperäisten prosessijätteiden energiakäyttö kasvoi 1990-luvulla niin, että puusta tuli Suomen tärkein energianlähde (jos liikenteen polttoaineita ei lasketa mukaan), siis ydinvoimaa merkittävämpi, huolimatta siitä, että ydinvoimaloiden tehoja korotettiin.
    Mutta, kuten sanottu, kansallisen ilmasto-ohjelman "kuumin" kysymys oli sähkön tuotanto. Kioto-ministeriryhmä päätti valmistella kaksi vaihtoehtoista skenaariota. Molemmilta vaadittiin kahta asiaa. Ensinnäkin vuonna 2010 piti tuottaa riittävä määrä sähköä ja toiseksi päästöt eivät saaneet nousta yli Kioto-rajan. Ensimmäinen ja "vihreämpi" vaihtoehto sai nimekseen Kio1. Siinä lisätään uusiutuvan energian käyttöä, tehostetaan energian säästöä (joka ei siis tarkoita värjöttelyä pimeässä vaan modernimman, energiaa säästeliäämmin käyttävän tekniikan käyttöä) ja lisäksi korvataan kivihiiltä puhtaammalla maakaasulla. Toisessa vaihtoehdossa, joka sai nimekseen Kio2, lisätään myös uusiutuvan energian käyttöä ja jonkin verran energian säästöäkin, ja lisäksi rakennetaan uusi ydinvoimalaitos, teholtaan 1300 MW.
    Kioto-ministerityöryhmä käsitteli myös kahden tutkimuslaitoksen Vattin (Valtion taloudellinen tutkimuslaitos) ja Etlan (Elinkeinoelämän tutkimuslaitos) arvioita siitä, miten nänä vaihtoehdot vaikuttavat kansantalouteen ja paljonko energiaveroja on nostettava.
    Energiaverojen osalta molemmat tutkimuslaitokset totesivat:
  • Energiaverot on tällä vuosikymmenellä nostettava noin kaksinkertaisiksi eli niiden vuosikertymää on vuoteen 2010 mennessä nostettava noin 3-5 mrd markalla (500 - 800 milj. eurolla). Tämä koskee sähkön, lämmön ja teollisuuden polttoaineiden veroja, siis muita kuin liikenteen polttoaineiden veroja.
  • "Vihreämmässä" vaihtoehdossa Kio1 energiaveroja on nostettava hieman enemmän kuin ydinvoimavaihtoehdossa Kio2, mutta myös jälkimmäisessä energiaveroja on nostettava.
  • Liikenteen polttoaineiden verot vähentävät hiilidioksidipäästöjä tehottomammin kuin muu energiavero, siis se, joka kohdistuu sähköön sekä teollisuuden ja lämmön tuotannon polttoaineisiin. Jos energiaveron korotus kohdistuu liikennepolttoaineisiin, veroja on korotettava noin viisinkertaisesti saman ohjausvaikutuksen saamiseksi.
  • Kun energiaveron korotus palautetaan kansalaisille tuloveron alennuksina, se ei juurikaan nosta elinkustannuksia eikä aiheuta haittavaikutuksia kansantaloudelle.
  • Energiaveron palautusmalli on mahdollista muotoilla sellaiseksi, että energiaveron korotus ei jyrkennä tuloeroja eli ei paina köyhiä kyykkyyn.
    Vihreät esittivät sekä kesän 2000 että kesän 2001 budjettiriihessä, että hallitus laatisi koko vuosikymmenelle ulottuvan ohjelman energiaverojen asteittaisesta korottamisesta. Näin verotuksessa ei tarvitsisi tehdä äkillisiä muutoksia ja kaikki pystyisivät suunnittelemaan toimintansa ja investointinsa, vaikkapa omakotitalon lämmitysvalinnan, tietoisina siitä, miten verot lähivuosina vaikuttavat energian hintaan. Näitä ehdotuksia ei kuitenkaan hyväksytty. Sen sijaan hallitus päätti kesän 2001 budjettiriihessä selvityttää, millaisella energiaveromallilla päästövähennykset saadaan aikaan kansantalouden kannalta edullisimmin.

    Kahden vaihtoehtoisen skenaarion vaikutuksista kansantalouteen tutkimuslaitokset Vatt ja Etla totesivat:
  • Kioton sitoumuksen toteuttamisen hinta kansantaloudelle on kohtalaisen pieni, alle 1 % bruttokansantuotteesta (BKT) vuonna 2010.
  • Ydinvoimavaihtoehto Kio2 on piirun verran edullisempi, mutta vaihtoehtojen ero on pieni, suuruusluokkaa 0,1 - 0,3 % BKT:sta vuonna 2010. (Osmo Soininvaara totesi, että 0,3 % BKT:sta tarkoittaa, että "epäedullisemmassa vaihtoehdossa" olisimme vasta noin Runebergin päivänä vuonna 2010 yhtä rikkaita kuin "edullisemmassa vaihtoehdossa" olisimme saman vuoden uudenvuodenpäivänä.)
  • Keskimääräisen perheen elinkustannuksissa kahden vaihtoehdon erot tarkoittavat joitakin kymmeniä euroja vuodessa vuonna 2010.
    Suomen ympäristökeskus arvioi ilmasto-ohjelman ympäristövaikutukset. Keskeiset havainnot olivat seuraavat:
  • Molemmilla vaihtoehdoilla päästään Kioto-tavoitteeseen vuonna 2010, mutta ydinvoimavaihtoehto Kio2 tuottaa suuremmat hiilidioksidipäästöt sekä ennen vuotta 2010 että tuon vuoden jälkeen. Tämä johtuu siitä, että ydinvoimavaihtoehdossa likaista kivihiiltä poltetaan enemmän ja pitempään kuin "vihreämmässä" vaihtoehdossa Kio1. "Vihreämpään" vaihtoehtoon Kio1 ei "mahdu" kivihiilen polttoa juuri lainkaan, sillä jos maakaasulla tuotettavan energian määrää lisätään vaikkapa miljoona kilowattituntia, kivihiilellä tuotettavan energian määrää on vastaavasti vähennettävä noin puoli miljoonaa kilowattituntia. Maakaasun hiilidioksidipäästöthän ovat  hyötyenergiayksikköä kohden noin puolet kivihiilen vastaavista. Lisäksi "vihreämmässä" vaihtoehdossa Kio1 otetaan käyttöön enemmän energiaa säästävää uutta tekniikkaa, jonka vuoksi sekä sähkönkulutus että päästöt pysyvät paremmin kurissa myös vuoden 2010 jälkeen kuin ydinvoimavaihtoehdossa Kio2.
  • Ydinvoimavaihtoehto Kio2 tuottaa myös enemmän rikin ja typen oksideja, jotka aiheuttavat happosateita. Myös tämä johtuu siitä, että Kio2:ssa poltetaan enemmän kivihiiltä.
  • Pienhiukkasia vaihtoehdot tuottavat yhtä paljon.
  • Joidenkin ympäristövaikutusten suhteen "vihreämpi" vaihtoehto Kio1 siis on parempi. Ydinvoimavaihtoehto Kio2 ei sen sijaan ole parempi yhdenkään ympäristövaikutuksen suhteen.

Kansallisen ilmasto-ohjelman taustaselvitysten tulokset voidaan siis vetää yhteen näin: Ydinvoimavaihtoehto on hieman edullisempi, mutta "vihreämpi" vaihtoehto on puhtaampi.
    Ennen kuin ilmasto-ohjelma julkistettiin, kauppa- ja teollisuusministeriöstä (KTM) annettiin muutamaan kertaan julkisuuteen harhaanjohtava kuva siitä, mitä Kioton sitoumuksen toteuttaminen ilman uutta ydinvoimalaa maksaisi. KTM puhui 7 miljardin markan kustannuksista. Nämä luvut eivät perustuneet kahden vaihtoehdon eroon, vaan niissä pantiin "vihreämmän" vaihtoehdon kontolle kokonaiskustannukset, unohtaen mainita, että ilmastopolitiikka toki maksaa, vaikka ydinvoimaa rakennettaisiinkin lisää. Vaihtoehtojen eroksihan oli arvioitu noin 1-3 mrd mk vuodessa eli noin 0,1-0,3 % vuoden 2010 kansantuotteesta. Toiseksi tiedotteissa esitettiin kustannuksina myös energiaverot, vaikka kaikissa laskelmissa lähdettiin siitä, että energiaverot palautetaan kansalaisille työn verojen alentamisen kautta. Kolmanneksi tiedotteissa käytettiin sellaisia energiaverolukuja, joissa oli mukana myös pari miljardia markkaa liikennepolttoaineen veroa, joka, kuten edellä on todettu, on hiilidioksidipääöstöjen vähentäjänä tehoton ja jota jouduttaisiinkin korottamaan varsin paljon, jos päästöjä yritettäisiin tällä keinolla hillitä.
    Kun ilmasto-ohjelma julkistettiin, KTM:n pääviesti oli se, että ydinvoima tulee edullisemmaksi. Tämä viesti nieltiin tiedotusvälineissä varsin kritiikittömästi. En huomannut yhdessäkään suuressa päivälehdessä enkä edes talouteen erikoistuneissa lehdissä yritystä arvioida, onko laskelmissa saatu edullisuusero ensinnäkään merkittävä ja toiseksi pitääkö se ylipäänsä paikkaansa. Ympäristöjärjestöt kävivät huolellisesti läpi ilmasto-ohjelman lähdeaineiston ja totesivat muun muassa, että taloudellisissa analyyseissä ei ollut otettu huomioon tekniikan kehityksen vaikutuksia kansantalouteen, ei esimerkiksi sitä että ydinvoiman hylkääminen antaa voimak kaamman kannusteen uuden tekniikan kehittämiseen, mikä luo työpaikkoja näille aloille.
    Kansallisen ilmasto-ohjelman tekstistä oli Kioto-ministeriryhmässä tietenkin väitelty lukemattomia kertoja. Valitettavasti muut ydinvoimaa vastustavat Kioto-ryhmän jäsenet (Suvi-Anne Siimes ja Jan-Erik Enestam) olivat aika harvoin paikalla, joten kriittisten näkökohtien esittäminen KTM:n teksteille jäi lähinnä minun harteilleni. Useimmat ehdotukseni tyrmättiin. Yksi harvoista hyväksytyistä ehdotuksistani oli se, että eduskunnalle annettavan ilmastoselonteon tekstiin liitetään KTM:ssä tuotettu kuva Kio1 ja Kio2-vaihtoehtojen hiilidioksidipäästöistä. Ministeriryhmän kokouksen jälkeen KTM:stä kuitenkin ilmoitettiin, että kuvaa ei selontekoon panna. Vaadin Kioto-ryhmää koolle, mutta ministeri Mönkäre kieltäytyi kutsumasta. Tuo kuva olisi hyvin havainnollisesti näyttänyt, että"vihreämpi" vaihtoehto Kio1 on kahdesta vaihtoehdosta puhtaampi ja ydinvoimavaihtoehto Kio2 likaisempi.
    Vihreät yrittivät tuoda julkisuuteen ensinnäkin sitä, että taloudellinen ero kahden vaihtoehdon välillä on pieni ja toiseksi sitä, että vaihtoehto Kio1, jossa uutta ydinvoimalaa ei rakenneta, on puhtaampi. Tämä ei juurikaan mennyt tiedotusvälineissä läpi. Sen sijaan eduskunnan ympäristövaliokunnan yksimielisessä mietinnössä ilmasto-ohjelmasta todetaan nämä asiat. Mietinnössä todetaan myös, että kotimaista uusiutuvaa energiaa voitaisiin ottaa käyttöön enemmän kuin kansallinen ilmasto-ohjelma esittää, samoin energian säästöä. Tämä käy ilmi ilmasto-ohjelmaa varten tehdyistä taustaselvityksistä. Jos näin tehtäisiin, maakaasun käytön lisätarve vaihtoehdossa Kio1 pienenisi olennaisesti.
    Kun hallitus ja eduskunta molemmat yksimielisesti hyväksyivät ilmasto-ohjelman, ajattelin itse ohjelman pääviestiksi sitä, että Kioton pöytäkirjan toteuttamiseen on kaksi realistista vaihtoehtoa.

Kotimaista uusiutuvaa energiaa ja modernia tekniikkaa vai ydinvoimaa ja kivihiiltä?

Tammikuussa 2002 hallituksen enemmistö päätti esittää eduskunnalle luvan myöntämistä viidennelle ydinvoimalalle. Tarkkaan ottaen hallitus hyväksyi viidennestä ydinvoimalasta periaatepäätöksen, joka tulisi voimaan, jos eduskunta vahvistaa sen. Vihreät ministerit ja lisäksi Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes jättivät hallituksen päätökseen eriävän mielipiteen. Sen keskeinen asia oli, että edellisvuonna hyväksytyn kansallisen ilmasto-ohjelman mukaan on olemassa toinenkin vaihtoehto, joka on taloudellisesti täysin vertailukelpoinen ja sitä paitsi puhtaampi.
    Hallituksen päätöstä oli jarruttanut se, että lain mukaan kunnan on annettava lupa uuden ydinvoimalaitoksen sijoittamiseen alueelleen. Molempien nykyisten ydinvoimalaitospaikkakuntien, Eurajoen ja Loviisan, valtuustot olivat luvan antaneet, mutta yksi Eurajoen asukas oli valittanut päätöksestä KHO:een. KHO hylkäsi valituksen vuodenvaihteen 2001-2002 tienoilla.
    Hallituksen annettua esityksensä olin varsin optimisti sen suhteen, että eduskunta tälläkin kertaa kaataa ydinvoimaluvan, kuten myös vuonna 1993. Sisälsihän edellisenä vuonna eduskunnassa käsitelty kansallinen ilmasto-ohjelma ensimmäistä kertaa täsmällisen laskelman siitä, millä tavoin voidaan ilman lisäydinvoimaakin tuottaa tarpeeksi sähköä ja pitää samalla päästöt kurissa. Edellisellä kierroksella 1990-luvun alussa esittämämme vaihtoehto ydinvoimalle sisälsi samat perusainekset, eli uusiutuvan energian, säästön ja maakaasun. Silloin hallitus oli kuitenkin valmistellut vain yhden vaihtoehdon eikä kukaan hallituksen ulkopuolella tietenkään pystynyt selvittämään ja laskemaan kokonaisvaihtoehtoa yhtä täsmällisesti kuin nyt.
    Tunnustan, että olin äimän käkenä, kun ydinvoiman lähetekeskustelu eduskunnassa alkoi. Olin varautunut keskustelemaan kahden vaihtoehdon välisestä erosta ja perustelemaan sitä, miksi pieni lisähinta "luomusähköstä" kannattaa maksaa. Mutta ydinvoiman ajajat puhuivat kuin edellisvuotista ilmasto-ohjelmaa ei olisi kuuna päivänä nähty. He väittivät siekailematta ydinvoimaa ainoaksi mahdollisuudeksi Kioton pöytäkirjan toteuttamiseen. Moni jopa väitti ydinvoimaa kivihiilen vaihtoehdoksi, vaikka edellisvuotiset selvitykset osoittivat ydinvoiman olevan päin vastoin kivihiilen kylkiäinen. Tuntui kuin jossakin sylttytehtaassa olisi tultu siihen tulokseen, että kahden vaihtoehdon välinen minimaalinen edullisuusero ei ole riittävän järeä argumentti ydinvoiman puolesta ja siksi esiinnytään kuin toista vaihtoehtoa ei lainkaan olisi.
    Myös tiedotusvälineistä muodostui enimmäkseen mielikuva, että ydinvoima on ainoa vaihtoehto pitää päästöt kurissa ja kodit lämpiminä. Ydinvoiman vastustajien eduskunnassa esittä mistä argumenteista raportoitiin lähinnä ydinvoiman riskeihin liittyvät, ei juurikaan niitä, joissa selotettiin parempaa vaihtoehtoa. Toisin sanoen julkiseksi mielikuvaksi muodostui, että ydinvoimaa vastustetaan lähinnä siksi että sitä pelätään.
    Kevään kuluessa lehtien päätoimittajilta kysyttiinkin, kannattavatko he ydinvoimaa. Valtaenemmistö sanoi kannattavansa. Vastustajissa ei ollut juuri muita kuin Vihreän Langan ja Vasabladetin päätoimittajat. "Ei kerro"-ryhmässä oli esimerkiksi Helsingin Sanomat, joka kuitenkin useassa pääkirjoituksessa otti hyvin selkeästi kantaa ydinvoiman puolesta.
    Itse hallituksen esitykseen sisältyi menettelytapojen kannalta hyvin outo piirre. Ministeri Mönkäre toi valtioneuvoston istuntoon lausuman, jossa luvattiin uuden ydinvoimalan rakentamisesta huolimatta rajoittaa sähkönkulutuksen kasvu Kio1-skenaarion tasolle ja rajoittaa myös fossiilisia polttoaineita käyttävien laitosten päästöjä enemmän kuin skenaariossa Kio2. Oli tietysti ilmeistä, että lausuman ainoa tarkoitus oli viherpestä ydinvoima, mutta menettelytapana se oli peräti outo ja epälooginen, koska edellisvuotisissa laskelmissa ydinvoimavaihtoehdon Kio2 pieni edullisemmuus oli saatu aikaan juuri sillä, että kivihiiltä tuprutetaan surutta uuden ydinvoima lan käynnistymiseen asti ja että sähkön säästöön ei investoida. Valtioneuvoston istunnossa totesin, että Mönkäreen lausumalla muutetaan viime vuonna esitettyjen Kio1- ja Kio2-vaihtoehtojen taloudellisen vertailun perusteita. Vaadin, että vertailulaskelmat on päivitettävä. Ministeri Mönkäre kiisti ja kieltäytyi tästä.
    Koska kauppa- ja teollisuusministeri kieltäytyi taloudellisen vertailun päivittämisestä, tilasin uuden vertailun itse samalta tutkimuslaitokselta (Vatt) ja samoilta tutkijoilta, jotka edellisetkin laskelmat olivat tehneet. Heti, kun uudet laskelmat oli tilattu, ympäristöministeriön virkamiehet kertoivat asiasta kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiehille. Uusissa laskelmissa käytettiin täsmälleen samoja lähtöoletuksia kuin edellisvuotisissa, lukuun ottamatta ministeri Mönkäreen ponnen lupausta tehostetusta sähkön säästöstä. Uudet laskelmat osoittivat, että ennestäänkin pieni ero Kio1 ja Kio2-vaihtoehtojen välillä pienenee entisestään, jos Mönkäreen ponsi toteutetaan.
    Tilaamani selvityksen julkistamisesta tuli suuri mediatapahtuma. Uutisoinnin pääasiaksi nostettiin, että ministerit Sinikka Mönkäre ja Kimmo Sasi suuttuivat. Mönkäre väitti selvityksen lähtökohtia tarkoitushakuisesti valituiksi, vaikka ne olivat täsmälleen samat kuin hänen johdollaan tehdyssä kansallisessa ilmasto-ohjelmassa käytetyt. Lisäksi hän väitti hallituksen pelisääntöjen vastaiseksi sitä, että ministeriö tilaa selvityksiä asioista, joiden valmistelua johtaa toinen ministeriö. Tämä oli aivan uusi, ennestään tuntematon pelisääntö. Kauppa- ja teollisuusministeriö on itse kunnostautunut tilaamalla selvityksiä ainakin ympäristöministeriön sekä sosiaali- ja terveysministeriön toimialaan kuuluvista asioista, kertomatta näille ministeriöille etukäteen mitään. Minä en ympäristöministerinä ollut moittinut KTM:ää oma-aloitteisesta selvitysten hankkimisesta, koska mielestäni kaikki uusi tieto päätöksenteon pohjaksi on tervetullutta.
    Keskiviikkona 20.2.2002 minut haukuttiin lähes kaikkien päivälehtien pääkirjoituksissa sopimattomasta menettelystä. Tuohon viikkoon asti vihreitä oli julkisuudessa arvosteltu vallankipeydestä, koska emme jättäneet hallitusta heti hallituksen ydinvoimapäätöksen jälkeen. Tämä kritiikki katkesi nyt kuin veitsellä leikaten. Sen sijaan alkoi minuun henkilökohtaisesti kohdistunut nälvintä. Useammassakin lehdessä kirjoitettiin, että fanaattisuudellani käännytän ihmisiä ydinvoiman kannalle. Taloussanomissa nimimerkki Anna Purna antoi ymmärtää, että en elä kuin opetan, koska pihallani ei käyskentele kananpoikia enkä elä luontaistaloudessa. Monissa lehdissä levitettiin väitettä, että olisin 70-luvulla innokkaasti hoilannut Loviisan neuvostovalmisteista ydinvoimalaa ylistävää laulua (jollaisesta minulla ei ainakaan ole muistikuvaa, kuten ei koko laulustakaan, sitä paitsi olen kehno laulaja) ja propagoinut Intiassa 1980-luvulla pidetyssä konferenssissa neuvostoydinvoimaa kommunistipuolueen energia-asiantuntijana (vuonna 1983 olin osallistunut Maailman energianeuvoston konferenssiin New Delhissä, mutta en pitänyt siellä yhtään esitelmää, vaan keskityin tiedonhankintaan, enkä konferenssissa edustanut mitään "tahoa" vaan maksoin matkani siitä kirjoittamillani lehtiartikkeleilla).
    Pitkin kevättä ydinvoiman vaihtoehtoja demonisoitiin. Vuonna 1993 eduskunnassa ydinvoiman puolestapuhujat olivat yrittäneet asettaa uusiutuvan energian naurunalaiseksi. Maakaasua he pitivät sinänsä hyvänä asiana, mutta väittivät, ettei sitä pystytä tuomaan lisää. Nyt kaikki halusivat esiintyä uusiutuvan energian ylimpinä ystävinä. Maakaasua sen sijaan demonisoitiin, kansaa ja kansanedustajia peloteltiin "venäläisellä maakaasulla".
    Ministeri Mönkäre leimasi edellisvuonna julkistetun ilmasto-ohjelman vaihtoehdon Kio1, jota myös nimitettiin maakaasuvaihtoehdoksi, "teoreettiseksi", koska maakaasun hinta oli edellisvuodesta noussut. Loppukeväästä kävi ilmi, että KTM oli teettänyt selvityksen siitä, miten ilmasto-ohjelman kahden vaihtoehdon kansantalousvaikutukset muuttuvat, jos maakaasun hinta nousee. Selvitystä ei varsinaisesti salattu, se pantiin nettiin, mutta ei sitä myöskään sen kummemmin julkistettu. Tulos nimittäin oli, että maakaasun hinnannousu ei vaikuttaisi paljoakaan. Sähköähän tuotetaan aina monilla menetelmillä. Jos yhden energianlähteen hinta nousee, vaikutus sähkön keskihintaan on melko pieni.
    Lehtien kirjoittelusta ei juurikaan saanut selville sitä, että ydinvoiman lisäämisen tärkein vaihtoehto on kotimainen puuenergia. Jos puhuttiin muusta ydinvoiman vaihtoehdosta kuin maakaasusta, puhuttiin tuulivoimasta. Annettiin ymmärtää, että lisäydinvoimasta luopuminen merkitsisi koko rannikon ja saariston tikuttamista täyteen rumia tuulimyllyjä, jotka katkovat muuttolintujen kaulat. Kansan Uutisissa Jukka Parkkari kuvaa, miltä Suomenlahden kauneimmilla luodoilla näyttäisi sen jälkeen, kun tuulivoimaloita on alettu rakentaa: "Taivaalta putoilisi tasaiseen tahtiin päättömiä joutsenia ja valkoselkätikkoja. Tuulivoimaloiden armottomat siivet olisivat katkoneet muuttomatkalla olevien lintuparkojen kaulat." Tätä siteerattiin monissa lehdissä. Alan asiantuntijat kuitenkin arvioivat, että virallinen tuulivoimatavoite, 500 MW, mahtuisi rannikon valmiisiin teknoympäristöihin, satamiin ja tehdasalueille. Jos meren matalikoille rakennettaisiin tuulivoimaloita niin paljon, että ne tuottaisivat yhtä paljon sähköä kuin 1000 MW:n ydinvoimala, tuulipuistot veisivät tilaa yhteensä 350 km2, joka on yksi tuhannesosa Suomen pinta-alasta. Tämä nostaisi keskimääräisen perheen sähkölaskua 30 euroa vuodessa eli 2,5 euroa eli 15 mk kuukaudessa, mikäli tuulivoiman tekninen kehitys pysähtyy vuoteen 2002 eli tuulimyllyjen hinnat eivät enää jatka halpenemistaan.
    Yhtenä pelotteluargumenttina käytettiin sitä, että kivihiilivoimalaitosten toiminta jouduttaisiin kieltämään lailla, jos uutta ydinvoimalaa ei tehdä, ja valtio joutuisi maksamaan voi mayhtiöille suolaiset korvaukset. Keskusteluun ei sen paremmin hallituksen sisällä kuin julkisuudessakaan haluttu ottaa modernien markkinoiden tarjoamia vaihtoehtoja. Yksi niistä on EU:n komission ehdottama päästökauppadirektiivi. Suomessa erityisesti TT vastusti sitä vimmaisesti, samoin SAK, ja myös KTM suhtautui hyvin kielteisesti. Päästökauppadirektiivi tarjoaisi kuitenkin Suomelle käytännöllisen markkinalähtöisen keinon säädellä hiilidioksidipäästöjä. Markkinat tarjoavat muitakin konsteja. Ruotsissa ja Belgiassa on päätetty velvoittaa sähköä myyvät yhtiöt hankkimaan vuosittain kasvava osuus myymästään sähköstä uusiutuvalla energialla. Jos yhtiö ei itse tuota tarpeeksi "vihreää" sähköä, sen on ostettava markkinoilta vihreän sähkön sertifikaatteja. Näin valtio voi pakottaa markkinat kasvattamaan uusiutuvan energian osuutta, mutta markkinat saavat itse etsiä edullisimman tavan tehdä se.
    Myöskään siitä, millä tavalla energiaveron rakennetta voitaisiin kehittää päästöjen pitämiseksi paremmin kurissa, ei hallituksessa päästy järjelliseen keskusteluun, mitä valitettavasti edesauttoi, että Vasemmistoliitto on nykyisen puheenjohtajansa aikana ottanut jyrkän kielteisen asenteen energiaveroihin. Kesän 2001 budjettiriihessä oli päätetty selvittää, millaisella energiaveromallilla Kioton sitoumus toteutetaan kansantalouden kannalta edullisimmin. Tämän selvityksen sijasta Kioto-ministeriryhmälle tuotiin selvitys, jonka mukaan nykyisellä energiaveromallilla päästöjä ei juurikaan kyetä ohjaamaan, jotejn ainoat vaihtoehdot ovat rakentaa ydinvoimaa tai kieltää hiilivoima lailla. Tutkijoilta kuulin, että lähtöloletukseksi oli saatu VTT:ltä malli, joka lähtee siitä, että kansantuote ja sähkön kulutus ovat lähestulkoon kiinteässä suhteessa toisiinsa. Kun tietokoneel le on syötetty tällainen lähtöoletus, laskelmissa sähköveron nostaminen ei tietysti johda mihinkään. Kioto-ministeriryhmässä kieltäydyttiin testaamasta ohjausvaikutukseltaan parempia vaihtoehtoja, kuten sitä, että uusiutuvalla energialla tuotetun sähkön verohelpotusta kasvatetaan sitä mukaa kun sähköveroa nostetaan, ja sitä, että kivihiililellä tuotettuun sähköön kohdistetaan täsmävero.
    Keväällä usean kuukauden mittaan kummallekaan puolelle ei eduskunnassa ollut ilmoittautunut yli sataa kansanedustajaa. Kevään lisäbudjettiesityksessä hallitus esitti pientä lisärahaa uusiutuvan energian tukeen. Samalla annettiin ymmärtää, että nyt halutaan uusiutuvan energian tukea nostaa pysyvästi. Niin epä-älylliseltä kuin se kuulostaakin, tämä pieni "risupaketti" ilmeisesti käänsi aika monen horjuvan kansanedustajan ydinvoiman kannalle.
    Eduskunnan äänestyksessä 24.5.02 ydinvoiman puolesta äänesti 107 kansanedustajaa, täsmälleen sama määrä kuin syksyllä 1993 oli äänestänyt ydinvoimaa vastaan.
    Eduskunnan ydinvoimapäätöksen jälkeen vihreät päättivät lähteä hallituksesta. Ennen vihreiden lähtöpäätöstä pääministeri Lipponen oli sanonut, että hän ei halua hallituksen menettävän "pätevää ympäristöministeriä". Sillä viikolla, jolla uutta ympäristöministeriä etsittiin, minua huvitti, kun kaikissa lehdissä puhuttiin itsestään selvyytenä siitä, että olen ollut pätevä ja tilalleni on löydettävä "pätevä poliitikko". Vielä muutamaa päivää aikaisemminhan lehdet olivat kuvanneet pätevyyttäni aivan toisenlaisessa sävyssä.
    Budjettiriihessä elokuussa 2002, kun vihreät eivät enää olleet hallituksessa, hallitus päätti esittää pientä energiaverojen korotusta. Suurin osa tästä korotuksesta on liikennepolttoaineveron korotusta. Hallitus siis painottaa korotusta täsmälleen päin vastoin kuin kansantaloustutkijat ilmasto-ohjelmaa valmistellessa suosittelivat. Syy on helppo arvata. Etenkään Kokoomus ei halua korottaa suurteollisuuden maksettavaksi lankeavaa energiaveroa. Kaiken huipuksi hallitus päätti murtaa energiaveroon sisältyvän uusiutuvaa energiaa suosivan logiikan. Tähän asti uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö on käytännössä kuluttajalle verotonta, koska tämä sähkö on saanut sähköve ron suuruisen veronalennuksen. Nyt hallitus päätti, että tämä kytkentä ei enää ole voimassa. Hallitus siis hyljeksii valtiolle kaikkein halvimpia ja helpoimpia tapoja suosia uusiutuvan energian käyttöä. Kaiken huipuksi uusiutuvalle energialle annettava investointituki päätettiin pitää entisellä tasollaan, keväällä eduskunnassa annetuista lupauksista huolimatta. Syksyllä 2002 hallitus vastusti EU:n sähkömarkkinadirektiiviä muutettaessa sitä, että sähkön myyjät velvoitettaisiin sähkölaskussa kertomaan kuluttajille, paljonko  kyseisen kuluttajan ostaman sähkön tuotanto on aiheuttanut toisaalta hiilidioksidipäästöjä, toisaalta radioaktiivista ydinjätettä. Myös tämä olisi valtiovallalle ilmainen tapa kannustaa kuluttajia siirtymään uusiutuvalla energialla tuotetun sähkön ostajiksi. Kun ydinvoimalupa oli saatu ajettua läpi, puheet kotimaisen uusiutuvan energian edistämisestä joutavat roskakoriin. Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.

Miksi lähdimme hallituksesta

Perustelu sille, että vihreät lähtivät hallituksesta, on oikeastaan kerrottu jo edellä. On kestävän kehityksen vastaista valita suuria riskejä sisältävä energiantuotantovaihtoehto silloin, kun puhtaampi ja turvallisempi vaihtoehtokin on olemassa.
    On muistettava, että maapallon ilmastonmuutoksen hillitsemisen kannalta avainasemassa ovat kehitysmaat. Jos nykytrendit jatkuvat, kehitysmaaryhmän hiilidioksidipäästöt ylittävät teollisuusmaaryhmän päästöt 10-20 vuodessa. Siksi on kiire kehittää sellaista energiatekniikkaa, jonka avulla kehitysmaissa asuva maailman ihmisten enemmistö voi parantaa elinolojaan ilman globaalin ekokatastrofin uhkaa. Ainoa käytettävissä oleva ratkaisu on uusiutuva energia. Vastuu tämän uuden tekniikan kehittämisestä kuuluu meille, rikkaille teollisuusmaille. Niinpä kaikkien teollisuusmaiden tulisi tehdä kaikki voitavansa nopeuttaakseen uusiutuvaa energiaa käyttävän tekniikan kehitystä.
    Jos vihreät olisivat jääneet hallitukseen sen jälkeen, kun päätös viidennen ydinvoimalan hyväksymisestä sai lainvoiman, meistä olisi tehty ydinvoiman kansainvälinen ekomerkki. Mielestäni oli oikein, että emme sellaisiksi ryhtyneet, siitä huolimatta, että kokemus hallitukseen osallistumisesta oli pääosin myönteinen.


 

Julkaistu 26.02.2003 © Vihreä liitto rp.