Maatalous on yhä keskeinen osa maaseutua. Maaseutu kuitenkin säilyy ja kukoistaa vain, jos sinne syntyy uusia toimintoja. Maaseudun tulevaisuus on monimuotoinen elinkeinojen mosaiikki.

Tämä ei tarkoita sitä, että yksittäiset maaseudun asukkaat velvoitettaisiin omaksumaan useita ammatteja; tavoitteena on maaseudun toiminnallisen perustan monipuolistaminen niin, että hyvin erilaiset ihmiset ja elinkeinot voisivat menestyä maaseudulla.

Myös maaseudun elinkeinoelämä hyötyy verotuksen rakennemuutoksesta. Luonnonmukaiset viljelymenetelmät käyvät taloudellisesti houkuttelevammiksi.

Perinteisen maatalouden ohella rohkaistaan muita työvoimavaltaisia maaseutuelinkeinoja, kuten kotimaisten energianlähteiden - erityisesti biomassan - tuottamista.

Tavoitteeksi on asetettava maatalouden pääosan siirtyminen luonnonmukaiseen tuotantoon kymmenessä vuodessa. Tämä parantaisi kriisiajan omavaraisuutta, lisäisi maaseutuluonnon monimuotoisuutta, vähentäisi ylituotanto-ongelmia, parantaisi elintarvikkeiden laatua ja vientinäkymiä sekä kohentaisi vesistöjen ja muun ympäristön tilaa.

Elintarvikkeita tuottavia pieniä ja keskisuuria yrityksiä on tuettava purkamalla kartellimaiset elintarviketeollisuuden keskittymät. On myös väljennettävä ylimitoitettuja säädöksiä, joiden noudattaminen vaatii aloittavalta yritykseltä usein ylivoimaisia investointeja.

Maapallon kaikkien alueiden on viisasta ja etenkin kehitysmaita ajatellen oikeudenmukaista ylläpitää mahdollisimman omavaraista maataloustuotantoa niillä tuotannonaloilla, jotka kullakin alueella ovat kannattavia.

Tärkeimmät vihreän talouspolitiikan välineet - joita on pyrittävä soveltamaan niin kansallisessa kuin ylikansallisessakin päätöksenteossa - ovat seuraavat:

• Otetaan käyttöön ohjaava verotus.

  Koska markkinat eivät sinällään vie kehitystä kestävään suuntaan, tarvitaan markkinoita ohjaavaa verotusta.

  Nykyisin suurin osa verotuksesta kerätään työstä tai jalostusasteesta. Tämä estää kestävän talouspolitiikan toteuttamisen. Kaikessa tuotannossa on vähästä tehtävä paljon: luonnonvaroja ja energiaa käytetään mahdollisimman vähän ja ne jalostetaan mahdollisimman korkealaatuisiksi ja kestäviksi tuotteiksi.

  Jos työn ja jalostusarvon sijasta verot perittäisiin raaka-aineen ja energian käytöstä, hintarakenteemme ja sen myötä kulutustottumuksemme olisivat kokonaan toisenlaiset.

  Elintasomme ei silti romahtaisi. Se muuttuisi päinvastoin kestäväksi, kun tuhlaus ja haaskaus vähenisivät. Myös tekniikan kehitys ohjautuisi uudelle, kestävälle uralle.

  Vihreän verouudistuksen tarkoituksena ei ole kokonaisveroasteen nostaminen. Verotus on sen sijaan kohdistettava uudelleen.

• Säädetään riittävän korkeat ympäristöverot.

  Aiemmin ilmaisina tai lähes ilmaisina pidetyille tuotannontekijöille määritellään hinta haitta- ja resurssiveroilla. Tällaisia veroja ovat saasteverot ja energiaverot. Esimerkiksi rikkivero toimii siten, että asetetaan polttoaineen sisältämälle rikille riittävän korkea valmistevero. Tehdas tai voimalaitos saa verosta palautusta ottamalla rikin talteen puhdistuslaitoksessa. Vero on asetettava niin korkeaksi, että saavutetaan luonnon kestokyvyn kannalta riittävä puhdistusaste.

  Ympäristöä pahimmin kuormittaville päästöille on säädettävä niin korkeat saasteverot, että ne johtavat päästöjen vähentämiseen. Nykyistä fossiilisen energian hiiliveroa on korotettava vuosittain niin, että se johtaa energiansäästöön ja hiilidioksidipäästöjen vähenemiseen. Hiiliveron lisäksi on verotettava rikki- ja typen oksidien päästöjä sekä kloori-, raskasmetalli- ja muita myrkyllisiä päästöjä. Myös jätevesipäästöille tulee määrätä saastevero.

  Saasteverojen lisäksi on ylläpidettävä niin korkeita energiaveroja, että ne kannustavat energiansäästöön ja tukevat uusiutuvien energiamuotojen käyttöönottoa. Raaka-aineverot koskisivat neitseellisten raaka-aineiden, kuten soran, malmien tai raakaveden käyttöä. Näin ohjattaisiin tuotantoa raaka-ainetta säästäväksi ja tuettaisiin kierrätystä ja uusiomateriaalien kilpailukykyä.

  Ympäristöverot tulee viime kädessä toteuttaa maailmanlaajuisina. Välitavoitteena tulee toteuttaa EU:n suunnittelema hiilidioksidi- ja energiavero ja saada se voimaan kaikissa teollisuusmaissa. Suomen on pyrittävä siihen, että maailman kauppajärjestön WTA:n kansainvälistä kauppaa koskeviin sääntöihin otetaan määräykset ympäristönsuojelun tasosta, jotta mikään maa ei voisi hankkia kilpailuetua muiden kustannuksella tinkimällä ympäristömääräyksistä.

  Suomen on syytä ottaa käyttöön ympäristöveroja myös yksipuolisesti silloin kun tämä ei johda ympäristöongelmien siirtelyyn maasta toiseen. Edelläkävijä varmistaa itselleen paremmat kilpailuasetelmat tulevaisuudessa.

• Nostetaan energian hintaa.

  Talouskasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä on ylläpidetty halvan energian avulla. Toisin sanoen saastuva luonto ja tulevat sukupolvet, joille uusiutumattomia energialähteitä ei riitä, maksavat erääntyvät energialaskumme.

  Tämä teollisuuden perinteinen toimintatapa on käännettävä päälaelleen. Energian hintaa on nostettava ja muista tuotannontekijöistä tehtävä vastaavasti halvempia vähentämällä esimerkiksi työvoiman verotusta. Polttoaineen hinnan nousu korvataan haja-asutusalueiden asukkaille tulonsiirtojen avulla.

• Muutetaan työnantajan sosiaaliturvamaksut työvaltaisia aloja suosiviksi.

  Mitä pienempi työvoimakustannusten osuus on yrityksen liikevaihdosta, sitä heikommin perusteltua on sosiaaliturvamaksujen määritteleminen niiden perusteella. Myyntikate on työvoimakustannuksia oikeudenmukaisempi sosiaaliturvamaksujen määritysperuste.

• Alennetaan työtulojen verotusta.

  Ympäristöverot tulevat täysimääräisinä tuottamaan valtion kassaan saman verran kuin nyt kerätään tulo- ja omaisuusveroina. Tämä tekee mahdolliseksi muiden verojen alentamisen tai tulonsiirtojen lisäämisen vastaavalla summalla. Verojen alennukset tulee suunnata lähinnä työhön kohdistuvaan verotukseen. Veronalennuksia kohdennettaessa on huolehdittava siitä, että verotuksen tuloeroja kaventava vaikutus säilyy vähintään nykyisellä tasolla. Pääomavero ja tulovero tulee pitkällä aikavälillä säätää samantasoisiksi.

  Koska nämä vero- ja maksupoliittiset keinot tukevat erityisesti työvoimavaltaisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä, niiden avulla voidaan korjata myös nykyinen vääristynyt yritystukijärjestelmä.

• Demokratisoidaan suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmä.

  Kestävä talous ei tunne erillistä talous-, sosiaali- tai ympäristöpolitiikkaa. Ympäristövaikutusten arviointi ja julkisen hallinnon kansanvaltaistaminen ovat vihreän talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisiä vaatimuksia. Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää yhteiskuntapolitiikkaa palvelevaa ympäristö- ja tulevaisuuden tutkimusta on myös vahvistettava. Avainasemassa ovat demokraattisten ja osallistuvien suunnittelu- ja päätöksentekomenetelmien kehittäminen ja eri hallinnonalojen suunnitelmien yhteensovittaminen.

• Palkitaan markkinoiden vastuullisuutta.

  Tuottajien ja kuluttajien uudenlainen yhteistyö on talouselämän demokratisoinnin peruskysymys. Kun tähän saakka työmarkkinapolitiikassa ovat kohdanneet työntekijät ja työnantajat, on tulevaisuudessa kuluttajien ja tuottajien yhteistyöllä avainrooli. Se antaa tuotantoon sitä tietoa, jota ympäristötekijöiden ja elämän laadullisten arvojen huomioon ottaminen vaatii.

  Kuluttajaliikkeet, eettisin perustein toimivat pankit ja sijoitusyhtiöt, työntekijöiden omistamat yritykset ja vaihtoehtoinen tuotanto, tuottajien ja kuluttajien suora yhteistyö, ympäristö- ja kuluttajaliikkeiden edustajat yritysten johtoelimissä, ympäristömerkit, ekokaupat ja kehitysmaakaupat ovat esimerkkejä niistä kansalaisaloitteista, joiden myötä edetään kohti vastuullisia markkinoita. Niitä on tuettava eettisesti vaativalla kuluttaja- ja tuotelainsäädännöllä.

• Otetaan käyttöön uudet kehityksen mittarit.

  Bruttokansantuotteen ohi hyvinvoinnin ja kehityksen arviointimenetelminä on nostettava mittareita, jotka kattavat myös ihmisten kokeman hyvinvoinnin ja ympäristön tilan. Esimerkkejä tällaisista mittareista ovat YK:n kehitysohjelman kehittämä HDI (Human Development Index), ISEW (Index of Sustainable Economic Welfare) ja Hollannissa kehitetty SNI (Sustainable National Income).

  Valtion- ja kansantaloudellisessa suunnittelussa on otettava käyttöön "vihreä BKT". Tällainen laskelma ekologisesta kansantuotteesta tulee esittää vuosittain budjetin yhteydessä.

• Siirrytään perustulojärjestelmään.

  Osa kansantulosta tulee jakaa kaikkien suomalaisten kesken perustulona. Loppuosa riippuisi työpanoksesta, jolloin työpalkkojen taso olisi nykyistä alempi. Toisaalta myös tulovero olisi nykyistä kevyempi, koska pääosa veroista perittäisiin haitta- ja energiaveroina. Perustulo loisi uusia työpaikkoja ja kaventaisi tuloeroja, mutta lisäksi tarvittaisiin edelleen progressiivista verotusta.

  Perustulo lieventäisi työttömyyden aiheuttamia toimeentulo-ongelmia. Se tekisi työelämästä joustavamman ja parantaisi työntekijän asemaa ja palkkatasoa matalapalkka-aloilla sen lisäksi, että se tekisi nykyisestä sosiaaliturvasta yhtenäisemmän ja kattavamman. Perustulo tekisi helpommaksi myös työn ja koulutuksen vuorottelun.

3. PLANEETANLAAJUISEEN YMPÄRISTÖNSUOJELUUN

Ympäristönsuojelu oli 1990-luvulle saakka Suomessa kuten muissakin teollisuusmaissa saastumisen jälkihoitoa. Ympäristöpolitiikka tuli jossakin talous- ja muun yhteiskuntapolitiikan perässä asentaen suodattimia savupiippuihin ja puhdistimia jätevesiputkien päihin.

Korjaavalla ympäristöpolitiikalla onnistuttiinkin ratkaisemaan paikallisia ongelmia, mutta usein ongelmat vain siirrettiin kauemmaksi. Vaikka teollisuuden ja yhdyskuntien jätevesipäästöt ovat vähentyneet, on vesistöjen rehevöittämistä jatkanut maa- ja metsätalouden hajakuormitus. Kun paikalliset ilmansaastuttajat ovat lopultakin ryhtyneet puhdistamaan päästöjään, on havahduttu ilmansaasteiden kaukokulkeutumiin, jotka yksinäänkin aiheuttavat metsä- ja vesiluonnon pilaantumisen.

Saastuminen on ylittänyt kansalliset rajat ja uhkaa kokonaisten ekosysteemien toimivuutta. Sademetsien tuhoutuminen ja koko maaperän kasvullisuutta ylläpitävän humuskerroksen nopea eroosio ovat kehitysmaiden suuria ympäristökriisejä, joita väestönkasvu vain pahentaa.

Vaikeimpia ja pelottavimpia kehitysongelmia ovat toisaalta maailmanlaajuinen ilmastonmuutos ja toisaalta väestönkasvu. Elleivät nyt elävät sukupolvet saa aikaan ratkaisevaa käännettä niin ilmasto- kuin väestöpolitiikassakin, tulevien sukupolvien elintila ja mahdollisuudet ratkoa näitä planeetan laajuisia ongelmia käyvät sietämättömän ahtaiksi. Elämme aikakautta, jossa määritellään kokonaisten kulttuurien - ehkä oman länsimaisenkin kulttuurimme - elinmahdollisuudet.

Ongelmien mittakaavaan nähden Suomi ei ole tehnyt juuri mitään kasvihuoneilmiön ja väestönkasvun edessä.

Kasvihuonekaasuista vain CFC-yhdisteiden käyttö on päätetty lopettaa vuoden 1995 alkuun mennessä. Se on sinänsä merkittävä saavutus. Mutta hiilidioksidin osalta Suomi on vasta asettanut tavoitteeksi päästöjen kasvun pysäyttämisen vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Edes tämän tavoitteen saavuttamiseksi ei valtiovalta ole esittänyt riittäviä keinoja. Fossiilisen energian käytön lopettamiseksi ja siirtymiseksi uusiutuvaa energiaa käyttävään matalaenergiayhteiskuntaan ei ole tehty pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Kuitenkin vain se on kestävä ratkaisu ilmastomuutoksen hillitsemiseen.

Maailmanlaajuisia ympäristöuhkia ovat myös puhtaan juomaveden loppuminen keinokastelun ja maaperän saastumisen vuoksi ja valtamerten kalakantojen romahtaminen. Metsien ja vesistöjen happamoituminen ja vesistöjen rehevöityminen vaivaavat pohjoisen teollisuusmaita, mutta näitäkin suurempi ongelma on luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin nopea köyhtyminen. Ekosysteemin toimivuutta uhkaa toisaalta lajiston väheneminen ja elinympäristöjen pirstoutuminen, toisaalta uusien geneettisesti muokattujen lajien kehittäminen.

Tehometsänhoito, tehomaatalous, soiden ojitus, tierakentaminen ja kaavoitus, soranotto ja luonnonvaraisten biotooppien tuhoaminen ovat köyhdyttäneet Suomen kuten muidenkin teollisuusmaiden luonnonympäristöä. Uhanalaisten kasvi- ja eläinlajien määrä on vuosi vuodelta lisääntynyt. Luonnosta on tullut teollisuusmaiden sisäinen kolmas maailma.

Tämän suuntauksen kääntämiseksi yhteiskunnan on jätettävä tarpeeksi laajoja alueita täysin ihmisen toiminnan ulkopuolelle.

Ympäristöpolitiikka ei voi enää olla jälkien paikkaamista. Laastarilaput eivät riitä koko maapallon yli ulottuvien haavojen hoitamiseen. Ympäristöajattelun on nyt läpäistävä kaikki poliittisen päätöksenteon alueet. Ekologinen näkökulma on ulotettava niin talouden, ulkopolitiikan, työn kuin asumisenkin perusteisiin. Ympäristökasvatus tulee liittää kaikkeen koulutukseen sekä tiedollisessa että kokemuksellisessa muodossa.

Kestävä kehitys edellyttää uutta ympäristöpolitiikan keinovalikoimaa:

• Kriittisen kuormituksen periaate.

  Kestävä kehitys on mahdollista vain luonnon asettamissa rajoissa. Taloudellisen toiminnan vaikutukset eivät saa ylittää luonnon sietokykyä - metsien kykyä suodattaa ilmansaasteita, vesieliöiden kykyä puhdistaa jätevesiä, maaperän mikrobien kykyä hajottaa jätteitä. Kriittisen kuormitustason ylittäminen merkitsee korjaamattomia vaurioita ekosysteemeille.

• Saastuttaja maksaa -periaate.

  Tätä OECD:n jo kauan sitten hyväksymää periaatetta ei vieläkään sovelleta täysimääräisesti. Suuri osa ympäristöhaittoja jää siirtämättä tuotantokustannuksiin. Ilmakehä on edelleen hiilidioksidin, typen oksidien ja muiden saasteiden ilmainen kaatopaikka. Ympäristöhaittojen alihinnoittelu merkitsee jatkuvasti kasvavan vekselin siirtämistä omille lapsillemme. Saastuttamisen kustannukset on siirrettävä täysimääräisesti saastuttavien yritysten ja lopulta näiden yritysten tuotteita käyttävien kuluttajien maksettaviksi.

• Taloudelliset ohjauskeinot.

  Vanha ympäristöpolitiikka perustui saastumisen normiohjaukseen. Jokaiselle teollisuuslaitokselle on räätälöity omat päästönormit - usein teollisuuslaitoksen omien toiveiden mukaisesti. Normiohjaus soveltui teollisuuden ja yhdyskuntien ns. pistekuormituks en ohjaamiseen.

  Hajakuormituksen, kuten liikenteen ja maatalouden satojentuhansien saastelähteiden tai kuluttajien miljoonien tuotevalintojen ohjaamiseen soveltuu paremmin taloudellinen ohjaus. Myöskään saasteiden kaukokulkeumat eivät kunnioita kansallisvaltioiden säätämiä päästönormeja - globaalit saasteet edellyttävät globaaleja vastatoimia. Niistä tärkeimpiä ovat kansainväliset ympäristöverot teollisuudelle.

• Ympäristövaikutusten arviointi.

  Kaikissa merkittävissä ympäristöä muuttavissa tai ympäristön tilaan vaikuttavissa hankkeissa on arvioitava etukäteen niin lyhyen kuin pitkänkin aikavälin ympäristövaikutukset.

  YVA-laki koskee vain suuria investointeja, mutta samantapaista arviointia tulee soveltaa myös pienempiin, paikallisiin hankkeisiin ja yhdyskuntasuunnitteluun ja kaavoitukseen. Näissä paikallisissa YVA-selvityksissä tulee myös antaa asukkaille täydet vaikutusmahdollisuudet ja tiedottaa hankkeista hyvissä ajoin. Avoin päätöksenteko ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien takaaminen ehkäisevät ympäristöhaittoja ennalta.

• Tuottajan vastuu.

  Vanhassa ympäristöpolitiikassa tuottajan vastuu ei ulottunut tuotannon kaikkiin ympäristövaikutuksiin eikä tuotteiden koko elinkaareen. Kuluttajilla ei myöskään ollut vastuuta tuotteista käytön jälkeen. Uudessa ympäristöpolitiikassa, jonka ensimmäisiä ilmentymiä Suomessa on vuonna 1994 voimaan tullut jätelaki, tuottajien ympäristövastuu on ulotettava tuotesuunnittelusta jätteiden käsittelyyn. Yritysten, kaupan, kuntien ja muiden julkisyhteisöjen ja myös työntekijöitä edustavien ammattijärjestöjen on kehitettävä ympäristöä säästäviä toimintatapoja.

• Elinkaarianalyysi.

  Tuotteiden ja myös yhteiskunnallisten investointien ympäristövaikutusten selvittäminen ja vaihtoehtojen vertailu edellyttää tietoa niiden koko elinkaaren aikaisesta ekotaseesta. Elinkaarianalyyseistä tulee tehdä tuotesuunnittelun ja yhteiskunnallisen päätöksenteon jokapäiväisiä apuvälineitä.

• Ympäristöjohtaminen.

  Ympäristöpolitiikkaa ei voida enää ajatella erillisenä sektorina yhteiskunnassa tai yrityksissä, vaan ympäristötavoitteisiin on sitouduttava toiminnan kaikilla tasoilla. Ympäristöjohtaminen merkitsee taloudellisten ja ekologisten tavoitteiden yhteennivomista. Näin ympäristönsuojelu muuttuu rasitteesta kilpailuvaltiksi. Ympäristöjohtaminen merkitsee ympäristöstrategiaan sitoutumista valtion, kuntien ja yritysten päätöksenteon korkeimmalla tasolla, mutta myös sitä, että tavoitteita asetetaan ja keinoja mietitään tavallisten työntekijöiden lattiatasolla.

  Pitkällä aikavälillä luonnontalouden järkkyminen johtaa myös kansantalouden luhistumiseen. Jos emme nopeassa tahdissa vähennä ilmansaasteita ja uudista taloudellisen toiminnan pelisääntöjä ekologisesti kestäviksi, Suomen metsät, puunjalostusteollisuus ja sen myötä bruttokansantuote ovat vakavassa vaarassa.

  Suomen tuotantorakenne on nyt muokattava luonnontaloudellisesti kestäväksi. Tätä tehtävää voidaan verrata sodanjälkeisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Ellei siihen ryhdytä heti, ei ihmisten keskinäisen hyvinvoinnin ja onnen rakentamiselle ole pitävää perustaa. Energia- ja saasteverojen lisäksi on otettava käyttöön seuraavat keinot:

• Annetaan luonnolle perustuslaillinen suoja.

  Perustuslakiin tulee kansalaisten perusoikeuksiin lisätä oikeus puhtaaseen ja terveelliseen ympäristöön. Näiden perusoikeuksien rinnalle tulee säätää luonnonsuoja, jossa määritellään kriteerit luontoon kajoamiselle ja luonnonvarojen hyödyntämiselle. Ristiriitatilanteissa luonnonsuoja astuu omaisuudensuojan edelle.

  Luonnonsuojelulaki tulee uusia puitelaiksi niin, että sen johtavana tavoitteena on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen.

• Tuetaan luonnon monimuotoisuutta biodiversiteettiverolla.

  Biodiversiteettivero koskisi toimintaa, joka köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta ja eliölajien selviytymismahdollisuuksia. Esimerkiksi avohakkuut, asfaltointi ja kasvullisuuden poistavat maankäytön muutokset joutuisivat veron piiriin. Biodiversiteetin lisäämistä, kuten ennallistamista, voidaan vastaavasti tukea.

• Ohjataan kulutusta tuotemaksuilla ja ekomerkeillä.

  Tuotemaksuja tulee säätää ympäristövaikutuksiltaan haitallisille tuotteille, kuten myrkyllisiä aineita sisältäville tai runsaasti jätettä aiheuttaville tuotteille. Tuotemaksuilla niiden ympäristöhaitat näkyvät hinnoissa ja kuluttajia ohjataan valitsemaan haitattomampia tuotteita. Esimerkiksi kertakäyttöpakkaukset, myrkyllisiä kemikaaleja sisältävät puhdistusaineet sekä kierrätykseen kelpaamattomat tuotteet saisivat tuotemaksun.

  Vasta kun ympäristöverot ja -maksut nostavat ympäristölle haitallisten tuotteiden hintoja, lähtee kestävien tuotteiden kehitys toden teolla vauhtiin. Silloin ekomerkeistä, kuten Pohjoismaiden joutsenesta ja EU:n ympäristömerkistä, voi tulla tuotekehityksen ja kulutuskäyttäytymisen ohjausvälineitä.

• Tuetaan kierrätystä laajentamalla panttijärjestelmää.

  Juomapullojen panttijärjestelmä on erinomainen esimerkki kierrätyksestä ja kuluttajien valintoja ohjaavasta taloudellisesta kannustimesta. Pantti on otettava käyttöön nykyistä laajemmin erityisesti pakkauksissa. Esimerkiksi mehu-, pesuaine-, kosmetiikka-, maali- ja moottoriöljypakkaukset sopivat panttijärjestelmän piiriin. Myös romuautot, akut, katalysaattorit, paristot ja elohopealamput saadaan tehokkaammin kierrätykseen pantin avulla.

• Muokataan ympäristöverot ja päästönormit yhteensopiviksi.

  Taloudellisten ohjauskeinojen laajentaminen ei merkitse luopumista normiohjauksesta. Päästöjen enimmäisnormit on pidettävä voimassa ja ajan tasalla. Ne on muokattava verojen kanssa yhteensopiviksi. Näin toteutetaan saastuttaja maksaa -periaatetta, koska myös normin alittavat eli lailliset päästöt tulevat maksullisiksi.

• Tehdään energiansäästöstä kannattavaa.

  Energian säästö on energiapolitiikan tärkein keino. Energiatehokkuutta lisäämällä ja kulutusta vähentämällä tulee teollisuusmaissa vähentää energiankulutusta 50 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. Tämä merkitsee kahden prosentin vähennystä vuodessa. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajaksi tähän tarvittava tekniikka on jo käytettävissä.

  Säästöön kannustaa parhaiten se, että siitä saa taloudellista hyötyä. Hiili- ja energiaverojen korottaminen tekee energiansäästöstä ja uusiutuvista energiamuodoista kannattavia ja nopeuttaa rakennemuutosta kohti matalaenergiayhteiskuntaa. Hinnankorotukset tulee pyrkiä neuvotteluin saattamaan voimaan samanaikaisesti kaikissa puunjalostusteollisuudesta riippuvaisissa maissa. Vaikka tässä ei onnistuttaisikaan, Suomen tulee ottaa käyttöön näitä veroja ja maksuja, koska niillä voidaan muuttaa Suomen elinkeinorakennetta energiaa säästävään ja vähemmän saastuttavaan suuntaan.

• Siirrytään kahdessa sukupolvessa uusiutuvan energian yhteiskuntaan.

  Energian tuotanto voidaan muuttaa valtaosin uusiutuviin energialähteisiin perustuvaksi vuoteen 2030 mennessä. Hallituksen on laadittava ja annettava eduskunnan päätettäväksi ohjelma, joka sisältää suunnitelman ydinvoimasta luopumisesta, kivihiilen ja öljyn käytön supistamisesta ja uusiutuvien energialähteiden kehittämisestä. Siirtymävaiheessa voidaan lisätä maakaasun käyttöä ja käyttää puhtaimpaan tekniikkaan perustuvia kivihiili- ja turvevoimaloita. Energia-asiat on siirrettävä kauppa- ja teollisuus- ministeriöstä ympäristöministeriön vastuulle.

• Nostetaan Suomi uuden energiatekniikan suurvallaksi.

  Uusista energiatekniikoista voidaan tehdä Suomen vahva vientivaltti. Sähkön ja lämmön yhteistuotanto kaukolämpövoimaloissa ja teollisuuslaitosten yhteydessä toimivissa vastapainevoimaloissa on yksi esimerkki maailmalla yhä harvinaisen tehokkaasta energiateknologiasta, joka Suomessa on maailman huippua. Uudet polttotekniikat, kuten kaasutustekniikka ja kombivoimalat; uudet energiansäästötekniikat, kuten eristävät ikkunat ja moottorien säätöautomatiikka; uudet energian tuotantotekniikat, kuten aurinkokennot ja tuulivoimalat voivat olla vahvoja vientituotteita, kun matalaenergiayhteiskunnan rakentaminen otetaan kansalliseksi tavoitteeksi.

• Suljetaan ydinvoimalat vuoteen 2010 mennessä.

  Kun eduskunta päätti ympäristöliikkeiden ja vihreiden voitollisen kampanjoinnin tuloksena, että Suomeen ei rakenneta lisää ydinvoimaa, aukeni uusi ovi maamme energiapolitiikassa. Nyt on mahdollista kehittää säästöön, uuteen tekniikkaan, uusiutuvaan energiaan ja maakaasuun perustuva matalaenergiatie. Se mahdollistaa kaikkien ydin- ja kivihiilivoimaloiden sulkemisen vuoteen 2010 mennessä.

  Käyttämällä puuta energiantuotantoon voidaan vähentää hiilidioksidipäästöjä ja parantaa työllisyyttä.

  Ydinvoimaloiden sulkeminen ja kasvihuonekaasujen vähentäminen eivät ole vastakkaisia tavoitteita. Amerikkalaisten tutkimusten mukaan jokainen energiankäytön tehokkuuteen sijoitettu dollari vähentää hiilidioksidipäästöjä noin seitsemän kertaa enemmän kuin ydinvoimaan sijoitettu dollari. Vihreä energiastrategia merkitsee sitä, että vuonna 2030 Suomen energiaomavaraisuus on noin 80 %, kun se nyt on vain 25 %. Puolet energiasta tuotetaan puusta, biomassasta ja teollisuuden jäteliemistä, kolmasosa vesi-, aurinko- ja tuulivoimalla sekä maalämpönä ja vain viidennes katetaan tuontienergialla.

• Nostetaan ilmakehän suojelu kansainvälisen politiikan keskiöön.

  Ilmaston lämpenemisen hillitseminen ja otsonikehän suojelu edellyttävät ripeitä kansainvälisiä päätöksiä. Euroopan Unionin tulee säätää niin korkealle viritetty hiilivero, että se kääntää hiilidioksidipäästöjen käyrän laskuun jo vuosituhannen vaihteessa. Rikkaiden teollisuusmaiden on asetettava paljon nykyistä tiukempia päästötavoitteita. Suomen ja EU-maiden on otettava tavoitteeksi hiilidioksidipäästöjen alentaminen 30 prosentilla vuoteen 2010 mennessä ja 70 prosentilla vuoteen 2020 mennessä.

  Otsonikehää ohentavien CFC-yhdisteiden ja halonien rajoittamisessa Suomi on ollut kiitettävän aktiivinen. Vaikka näiden kaasujen käyttö on kielletty vuoden 1995 alusta lähtien, on haloneita ja CFC-yhdisteitä vanhoissa laitteissa tuhansia tonneja. Niille on järjestettävä tehokas talteenotto. Kansainvälisiä sopimuksia otsonikehää tuhoavien kaasujen käytön lopettamisesta on tiukennettava.

• Houkutellaan Venäjä, Baltian maat ja Puola ekotaloudelliseen yhteistyöhön ilmansaasteiden pysäyttämiseksi.

  Happamoitumisen estämiseksi on rikki- ja typpiyhdisteiden kokonaislaskeuma saatava alenemaan ainakin 70 % 1990-luvun alun tasosta. Aikaa tämän vaativan tavoitteen saavuttamiseen ei saa mennä kymmentä vuotta enempää.

  Suomen omien rikkipäästöjen vähentäminen on onnistunut varsin hyvin. Typen oksidien rajoittaminen sen sijaan ei onnistu riittävän nopeasti, ellei liikennettä vähennetä.

  Omin toimin Suomi ei kykene pienentämään kokonaislaskeumaa kriittisen kuormitusrajan alle. Lähialueilta ja kaukokulkeutumina tulevien ilmansaasteiden vähentämiseen tulee suunnata paljon tähänastista enemmän niin poliittista kuin taloudellistakin voimaa. Suomen ja EU:n on taloudellisen avun, halpakorkoisten lainojen ja yhteistyön keinoin autettava Kuolan ja Baltian alueita sekä Puolaa uusimaan teollisuutensa ja energiantuotantonsa.

• Suojellaan vähintään kymmenesosa Suomen metsistä.

  Suomen ekosysteemien monimuotoisuus ja lajien rikkaus tulee säilyttää varaamalla riittävästi suojelualueita ja uudistamalla maa- ja metsätalous sekä maankäyttö ekologisesti kestäviksi.

  Metsätalous on tärkein lajien uhanalaisuutta lisäävä tekijä. Tehometsätalouden ohjeistoa on viime vuosina muutettu metsien monimuotoisuutta suojelevaan suuntaan. Tätä muutosta on jatkettava. Avohakkuista on luovuttava. On otettava käyttöön poimintatyyppisiä metsänkäsittelymenetelmiä.

  Kymmenen prosenttia Suomen kasvullisesta metsäalasta on suojeltava. Kiireellisin tehtävä on vanhojen metsien ja lehtojen suojelu. Pitkän aikavälin tavoitteena on pidettävä vähintään 30 %:n suojelutasoa. On suosittava suojelumetsien ja talousmetsien välimuotoja, pehmeästi hoidettuja luonnonmetsiä, joissa koneellisesta korjuusta luovutaan ja metsien monimuotoisuus turvataan.

• Tehdään ympäristöystävällisestä maataloudesta maaseudun muutoksen aura.

  Maatalouden hajakuormitus on nykyään suurin yksittäinen syy vesistöjen rehevöitymiseen. Tehoviljely köyhdyttää maaseutuluonnon monimuotoisuutta. Satojen kasvattaminen väkilannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä ja koneistusta lisäämällä on merkinnyt maatalouden energiaomavaraisuuden romahtamista. Myös eroosio ja maaperän tiivistyminen raskaan konekannan alla näkyvät jo varsinkin Lounais-Suomen pelloilla.

  Maatalouden ympäristöongelmien ratkaiseminen on otettava yhdeksi maaseudun uudistamisen lähtökohdaksi. Euroopan yhdentyessä ekologisesti kestävä maatalous ja maaseutu voivat olla Suomen kilpailuvaltteja. Ekologisesti kestävään maatalouteen siirtyminen edellyttää luonnonmukaisen maatalouden lisäämistä. Tehomaatalouden ympäristöhaittoja on vähennettävä estämällä ravinnehukat, kehittämällä ekologista ravinnekiertoa ja laajaperäistämällä viljelymenetelmiä.

• Keskitytään vesiensuojelussa hajakuormituksen estämiseen.

  Vaikka sisävesiemme tila on parantunut 20 viime vuoden aikana, yleinen käsitys vesistöjen puhtaudesta on väärä. Esimerkiksi viime kesinä yleistyneet leväkukinnat ovat merkki siitä, että ravinnekuormitus on monissa järvissä edelleen liian suuri. Maa- ja metsätalouden aiheuttamaa hajakuormitusta ei ole kyetty vähentämään, ja kalanviljelylaitokset aiheuttavat uudenlaisia likaantumisongelmia. Lisäksi hapan laskeuma uhkaa lukuisia Etelä-Suomen järviä ja pohjavesiä.

  Kalankasvatukselle on asetettava tiukat ympäristökriteerit. Teollisen kalankasvatuksen sijasta on tuettava luonnonvaraisten kalakantojen elpymistä esimerkiksi kunnostamalla vaelluskalareittejä.

  Metsien uudis- ja kunnostusojituksesta on luovuttava ja soiden ennallistaminen on aloitettava.

  Vesistöjä koskevassa suunnittelussa on kaikilla käyttömuodoilla oltava tasavertainen asema. Virkistyskäytölle, kalataloudelle ja luonnonsuojelulle on annettava nykyistä selvästi suurempi paino. Erityisesti virtaavien vesien luonnontaloutta on hoitotoimin elvytettävä.

  Vesistöjen suojelutavoitteita on laajennettava niin, että vielä rakentamattomat kosket, lähdealueet ja muut pienvedet, lintuvedet ja muut arvokkaat erityiskohteet saadaan mukaan suojeluohjelmiin.

• Tehostetaan pohjavesien suojelua.

  Puhdas juomavesi on tulevaisuudessa yhä niukempi luonnonvara niin Euroopassa kuin koko maailmassakin. Suomen vielä suhteellisen pilaantumattomia pohjavesiä uhkaavat erityisesti maa-aineksen otto, ympäristön kemikalisoituminen, hapan laskeuma, tieliikenne sekä maa- ja metsätalouden aiheuttama kuormitus.

  Pohjavesien suojelua on nopeasti tehostettava. Pilaantumisriskejä lisäävät toiminnot, kuten kemikaalien käsittely ja maa-aineksen otto, on ohjattava pois alueilta, joilla ne vaarantavat pohjavesien laadun.

• Toteutetaan päästökiintiöiden kauppa Itämeren suojelussa.

  Taloudellisesti ja ympäristönsuojelun kannalta on nyt edullisinta keskittää Itämereen laskevien päästöjen puhdistaminen Venäjälle, Baltian maihin ja Puolaan. Näissä maissa saadaan markalla huomattavasti enemmän päästöjä puhdistetuksi kuin siellä, missä puhdistustaso on jo korkea.

  Itämeren suojelussa tulee ottaa käyttöön päästökiintiöiden kauppa. Se mahdollistaisi kustannustehokkaan ja kokonaispäästöjä eniten vähentävän jätevesien puhdistuksen.

  Järjestelmä toimisi siten, että Pohjoismaiden rannikkokunnat ja teollisuuslaitokset saisivat lykkäystä uusien puhdistusvelvoitteiden täyttämisestä, jos ne lainaisivat määrätyn summan Itämeri-rahastolle. Rahasto rahoittaisi vesiensuojelutoimia Venäjällä, Baltian maissa tai Puolassa. Kun lainat maksettaisiin takaisin, astuisivat puhdistusvelvoitteet voimaan myös Pohjoismaissa.

• Säädetään rantalaki, joka suojelee rannat rakentamiselta.

  Lainsäädäntömme on osoittautunut voimattomaksi estämään rantojen kiihtyvää rakentamista. Lomarakentaminen uhkaa hävittää luonnonvaraiset rannat suuressa osassa maata.

  On pikaisesti säädettävä rantalaki, jolla Suomi muun Euroopan tapaan suojelee 100-300 metriä leveän vyöhykkeen rantaviivasta. Rantalaki on välttämätön myös siksi, etteivät Suomen rannat Euroopan talousratkaisujen yhteydessä jäisi kiinteistösijoittajien ja keinottelijoiden armoille.

• Toteutetaan luonnonsuojeluohjelmat vuoteen 2000 mennessä.

  Luonnonsuojeluohjelmien toteuttamiseen on kehitettävä uusia menetelmiä. Nykyisen käytännön mukaan jo päätettyjen ohjelmien toteuttaminen vie yli 20 vuotta. Sinä aikana monet arvokkaat luontokohteet ennätetään pyyhkäistä maan päältä.

  Luonnonsuojelu on Suomessa poikkeuksellisen kallista, koska kaikkea maata kohdellaan kuin se olisi rakennusmaata. Tämä johtaa suojelumaan ansiottomaan arvonnousuun.

  Hajarakennusoikeuteen perustuvasta korvauskäytännöstä on luovuttava. On kehitettävä uusia taloudellisia kannustimia luonnonsuojeluun. Tällaisia kannustimia ovat esimerkiksi suojeluobligaatiot ja -palkkiot, mutta myös sakkorangaistukset uhanalaisten lajien elinpiirin hävittämisestä.

• Tiukennetaan kemiallistumisen valvontaa.

  Nopeasti kemiallistuvan ympäristön aiheuttamat terveys- ja ekologiset ongelmat ovat vakavia. Ne kärjistyvät kehitysmaissa, missä kemikaalivalvonta on puutteellista.

  Jatkuvaa uusien kemikaalien kehittelyä on hillittävä. Uusien aineiden käyttöönotolle ja synteettisten kemikaalien levittämiselle ympäristöön on säädettävä tiukat normit. Niistä saatava taloudellinen hyöty on usein pienempi kuin niiden aiheuttama haitta ihmisten ja muiden lajien terveydelle. Uusien kemikaalien käyttöönotto on sallittava vasta kun on osoitettu, että ne ovat vähemmän haitallisia kuin vastaavaan tarkoitukseen aiemmin käytetyt aineet.

• Siirretään liikennepolitiikan painopiste henkilöautoista julkisiin ja kevyisiin kulkuneuvoihin.

  Liikenteen aiheuttamat ympäristöongelmat ovat kasvaneet samaan aikaan, kun monilla muilla aloilla ongelmia on kyetty ratkomaan. Tieliikenne on kaupunkien suurin ilmansaastuttaja. Kasvihuoneilmiön aiheuttajista liikenteen osuus on jatkuvasti kasvamassa.

  Autojen aiheuttama melu ja rauhattomuus sekä niiden vapaata ja turvallista liikkumista estävä vaikutus ovat riittäviä syitä yksityisautojen poistamiseen kaupunkien keskustoista.

  Henkilöautojen käyttöä tulee vähentää liikennepolitiikan ja kaavoituksen keinoin. Työmatka- ja asiakasliikennettä vasten on saatava aikaan nopeat ja halvat joukkoliikennemuodot ja hyvä kevyen liikenteen verkosto. Kevyen liikenteen väylien suunnitteluun ja rakentamiseen on ohjattava merkittävästi nykyistä enemmän varoja.

  Polttoaineveroa on nostettava, ajonopeuksia pudotettava ja moottoriteiden rakentamiseen suunnitellut varat siirrettävä raideliikenneyhteyksien parantamiseen ja uusien kaukoliikenteen oikoratojen rakentamiseen. Auton omistamisen verottamisesta on siirryttävä auton käytön verottamiseen.

  Valtion ja kuntien on ylläpidettävä haja-asutusalueiden joukkoliikennettä siten, että maaseudulla asumisen edellytyksenä ei tarvitse olla oman auton omistaminen.

  Joukkoliikennevälineet ja taksit on kehitettävä sellaisiksi, että niitä voivat käyttää myös liikuntaesteiset kansalaiset.

• Siirrytään kierrätystalouteen.<

  Ekologisessa taloudessa on minimoitu ne hyödykkeet ja aineet, joita ei pystytä tavalla tai toisella käyttämään uudelleen. Tämä otetaan huomioon jo tuotteita suunniteltaessa.

  Kierrätystaloudessa ei perinteisiä kaatopaikkoja ole lainkaan. Vuonna 1994 voimaan tullut jätelaki on reipas askel oikeaan suuntaan. Sen tavoitteena on jätteiden määrän vähentäminen, kierrätyksen ja hyötykäytön lisääminen sekä jätteiden vaaraton käsittely. Kaatopaikkojen määrää vähennetään ja kautta maan siirrytään tehokkaampaan jätteiden lajitteluun.

  Jätehuollossa tulee suunnata riittävästi voimavaroja kierrätysneuvontaan, jolla niin liikelaitoksia kuin kansalaisiakin opastetaan jätteiden vähentämiseen. Syntypaikkalajittelun on oltava kattavaa. Kiinteistö- tai korttelitasolla on oltava biojätteen, paperin ja pahvin, muovin, metallin ja lasin keräyspisteet. Erityisesti muovin uusiokäyttömahdollisuuksia on lisättävä.

  Biojätteen käsittelyssä on lisättävä sekä kompostointilaitoksia että kiinteistökompostointia. Yhdyskuntajätteen polttolaitoksia ei pidä rakentaa, vaan lajittelu on vietävä niin pitkälle, että polttoon soveltuva jätejae voidaan polttaa tavallisissa lämpölaitoksissa.

  Kierrätysteollisuutta on rohkaistava verohelpotuksin ja tukemalla alan tuotekehitystä.

• Säilytetään ympäristöä ja eheytetään yhdyskuntarakennetta kaavoituksella.

  Kaavoituksella tulee tukea rakennetun ympäristön säilymistä, tiivistää yhdyskuntarakennetta, vähentää liikennetarpeita sekä suojella luontoa ja arvokkaita maisema-alueita.

  Tiivis ja eheä yhdyskuntarakenne ehkäisee asuin-, työ- ja palvelualueiden eriytymisen toisistaan. Tiiviys ei kuitenkaan saa merkitä viihtyisyyden vähenemistä eikä luonto- ja virkistysalueiden supistamista. Alkuperäis- luonnolle on jätettävä tilaa myös taajamien sisällä mm. ekologisilla käytävillä.

  Kaavoituksella on erityisesti tuettava vanhojen rakennusten käyttöä uudisrakentamisen sijaan. Näin parannetaan työllisyyttä, vähennetään rakennusmateriaalien tarvetta ja turvataan historian säilyminen tuleville polville.

• Siirrytään vastuulliseen aluepolitiikkaan.

  Uusi aluepoliittinen lainsäädäntö on antanut maakunnallisille liitoille suuren vallan päätettäessä ympäristön kannalta merkittävistä hankkeista. Perinteisessä maakunnallisessa edunvalvonnassa puhtaasti taloudelliset näkökohdat ovat korostuneet. Ympäristön tehokas suojelu vaatii uutta politiikkaa, jossa maakunnallisia hankkeita tarkastellaan maakuntarajat ylittävinä kokonaisuuksina. Vain tällä tavoin on mahdollista toteuttaa ympäristövaikutusten arviointi suuria hankkeita valmisteltaessa.

• Suojataan jokamiehen oikeudet lailla.

  On säädettävä laki, jolla nykyiset yleisesti hyväksytyt, mutta vailla lain suojaa olevat jokamiehen oikeudet saavat virallisen juridisen aseman.

4. OMAN ELÄMÄN SANKARIKSI

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen ei edellytä määrällistä talouskasvua. Periaate on yksinkertainen: kukaan ei saisi olla niin köyhä, ettei pysty tekemään omaan elämäntapaansa liittyviä valintoja eikä toisaalta niin paljon muita rikkaampi, että taloudelliset ohjauskeinot menettävät kokonaan merkityksensä.

Suomessa on 1990-luvun alkuvuosina tapahtunut käänne suhtautumisessa hyvinvointivaltioon. Julkisen sektorin menoja on ryhdytty karsimaan rankalla kädellä talouslaman ja työttömyyden varjolla. Kriisi on tunnustettava, mutta lyhyen aikavälin säästöjen aikaansaamiseksi ei pidä romuttaa perusteiltaan hyvin toiminutta järjestelmää.

Hyvinvointivaltion kehittämisessä on mahdollista löytää ekologisesti, inhimillisesti ja taloudellisesti kestävä linja. Nykyistä järjestelmää on parannettava siten, että se ottaa ihmisten yksilölliset tarpeet paremmin huomioon ja lisää yksilöllistä valinnanvapautta.

Tämä ei kuitenkaan merkitse hyvinvointivaltion purkamista ja hyvinvointipalvelujen alistamista markkinavoimille. Tavoitteena on yksilöllisyyden ja yhteisvastuun tasapaino, jossa jokainen voi kasvaa oman elämänsä hallintaan - vastuun kautta vapauteen. Näin käy lopulta mahdolliseksi kansalaisyhteiskunta, jossa ihmisten välinen tasa-arvo, demokratia ja oikeudenmukaisuus toteutuvat.

Perustulo on kaikille kansalaisille vastikkeettomasti maksettava taloudellinen tuki. Palkkatulot olisivat perustulojärjestelmässä edelleen veronalaista tuloa.

Perustulojärjestelmän tarkoituksena on estää ihmisten jako pysyvästi työllisiin ja pysyvästi työmarkkinoilta syrjäytyneisiin. Se sallii palkkaerojen kasvun, mutta pitää tuloerot kohtuullisina. Sen tavoitteena on ennen kaikkea nykyisten tulojen tasausjärjestelmien yksinkertaistaminen ja selkeän, kohtuuhintaisen, riittävän turvallisuuden takaavan ja työntekoon kannustavan toimeentuloturvan aikaansaaminen.

Perustulo ehkäisee köyhyysloukkujen syntymistä, vähentää ikäryhmien ja sukupuolten välistä eriarvoisuutta ja lisää yksilönvapautta. Se vähentää nuorten taloudellista riippuvuutta vanhemmistaan ja antaa mahdollisuuden kokeilla erilaisia töitä ja elämäntapoja.

Perustulo ei ensi vaiheessa voi kuitenkaan olla tasoltaan niin korkea, että se kattaisi koko perusturvan. Edelleen tarvitaan myös syyperusteista toimeentuloturvaa, kuten sairauspäivärahoja ja työttömyyskorvauksia. Perustulo edellyttää myös nykyisen eläketurvan ja opintotukijärjestelmän uudistamista.

Perustulo voidaan toteuttaa esimerkiksi negatiivisena tuloverona: Ihminen maksaa yhteiskunnalle tuloveroa, mikäli hänen tulonsa ylittävät verotettavan tulon alarajan. Vastaavasti hän saa yhteiskunnalta taloudellista tukea - negatiivista tuloveroa eli perustuloa - jos hänen tulonsa alittavat verotettavan tulon alarajan.

Perustulo on osa ekologisesti kestävää talousjärjestelmää, kun se rahoitetaan pääosin tuotantoa ja kulutusta verottamalla. Tämä johtaa luonnonvarojen säästeliääseen ja tehokkaaseen käyttöön, kannustaa teknologian kehitystä ja tutkimusta sekä vapauttaa ihmisiä bruttokansantuotteen maksimointiin tähtäävästä tuotantorakenteesta ja siihen liittyvästä kulutuksen varaan rakentuvasta elämänmuodosta. Perustuloon on siirryttävä hallitusti ja vaiheittain, jotta sekä ihmiset että kansantalous pystyvät sopeutumaan muutokseen.

Perustulojärjestelmään siirtyminen helpottaa osa-aikatyön, keikkatöiden ja matalapalkkaisten töiden tekemistä. Työn uusjako edellyttää perustulon ohella kuitenkin myös muita toimia, kuten työajan lyhentämistä, pimeän työn virallistamista ja tarvittaessa myös työpaikkakohtaisten palkkasopimusten tekemistä.

• Muutetaan nykyinen kahdeksan tunnin työpäivä kuusituntiseksi.

  Kun kahdeksantuntinen työpanos muuttuu esimerkiksi kahdeksi kuuden tunnin jaksoksi, voidaan sekä käyttää tuotantovälineitä tehokkaammin että luoda uusia työpaikkoja. Vaikka kuusituntinen työpäivä ei käy kaikkiin ammatteihin ja työtehtäviin, se soveltuu erityisesti teollisuuteen ja hoitotyöhön.

• Sallitaan pienimuotoiset "pimeät" työt.

  Kun työ on liian kallista, osa siitä siirtyy verotuksen ulkopuolelle "pimeille" markkinoille. Toisaalta veronkierron vähentämiseksi ja toisaalta työllistämisen rohkaisemiseksi on pienet korjaus- ja palvelutyöt tehtävä määrättyyn summaan (esim. 2000 mk/kk) saakka verottomiksi samaan tapaan kuin sienten ja metsämarjojen kaupittelu.

• Perustulojärjestelmän puitteissa lisätään työehtosopimusten joustoa.

  Nykyinen sopimusjärjestelmä johtaa suurtyöttömyyden vallitessa kahtiajakautuneisiin työmarkkinoihin. Toisaalla ovat vakituiset työsuhteet, jotka oikeuttavat ansiosidonnaiseen toimeentuloturvaan, toisaalla taas tilapäiset ja lyhytaikaiset työsuhteet, joiden välillä ihminen jää perusturvan varaan.

  Perustulojärjestelmä tekee mahdolliseksi tämän kahtiajaon kaventamisen. Se edellyttää joustavampia työsopimuksia. Perustulo kompensoi palkkatason vaihtelun, ja työvoiman palkkaaminen käy työnantajan kannalta houkuttelevammaksi. Tämä takaa, ettei tulotaso laske kohtuuttomasti.

  Jouston lisäämisen tulee tapahtua nykyisen työehtosopimusjärjestelmän puitteissa. Sopimusten yleissitovuudesta ei pidä luopua, koska se voisi johtaa uusien työntekijöiden riistoon ja työsuojelun heikentämiseen erityisesti laman oloissa.

MONIMUOTOISEEN HYVINVOINTIIN

Suomalainenkin yhteiskunta on nopeasti muuttunut monimuotoisemmaksi. Ihmisten yksilöllisyys on voimistunut, ja hyvinvointipalveluihin kohdistuu hyvin erilaisia toiveita ja odotuksia. Samalla kun monimuotoisten ja laadukkaiden hyvinvointipalvelujen tarpeellisuus tunnustetaan, niiltä vaaditaan myös tehokkuutta ja valinnanvapautta.

• Parannetaan hyvinvointipalvelujen käyttäjien vaikutusmahdollisuuksia.

  Palveluja on tehostettava ja järjestettävä uudelleen siten, että käyttäjien näkemykset pääsevät vaikuttamaan palveluiden tuottamiseen. Nykyään hyvinvointipalvelujen järjestämis- ja tuottamisvastuu pyritään erottamaan toisistaan. Tämä ei kuitenkaan sinänsä takaa käyttäjien vaikutusmahdollisuuksien lisääntymistä.

  Hyvinvointipalvelujen järjestämisvastuun ja niiden laadun valvonnan on säilyttävä julkisen sektorin tehtävänä. Palvelujen tuottajina voivat sen sijaan julkisten toimijoiden rinnalla toimia yksityiset palveluyrittäjät, osuuskunnat, järjestöt tai vaikkapa omaiset. Näin saadaan palvelujen tuottamiseen enemmän joustavuutta ja valinnanvaraa.

  Kaikille alle kouluikäisille on taattava lapsen kehitystasoa ja tarpeita vastaava päivähoito. Lasten esiopetus on järjestettävä yhteistyössä koulujen kanssa.

  Omaishoivan ja itsestä huolehtimisen lisääntymisen ei pidä johtaa siihen, että naiset siirtyvät kotiin tekemään palkatonta hoivatyötä. Vastuu hoivatyöstä jakautuu yhtä lailla kummallekin sukupuolelle. Tämä voidaan taata vain maksamalla hoivatyöstä riittävä korvaus. Eläkeoikeudet ja muu sosiaaliturva on ulotettava myös kotona tehtävään hoivatyöhön.

  Julkisen sektorin roolia on muutettava asteittain kokeilemalla ja tutkimalla.

INHIMILLISEMPÄÄN ARKEEN

Yhteistoiminnan lisääntyminen parantaa asuinalueen viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Erilaiset korttelipalvelut kaupungeissa lisäävät asukkaiden välistä vuorovaikutusta. Näin asuinalueille voi syntyä ystävien ja tuttavien keskinäiseen yhteistyöhön ja avunantoon perustuvia verkostoja, jotka sekä helpottavat elämää ja antavat sille sisältöä.

Yhteiskunnan virallisia auttamisjärjestelmiä on parannettava siten, etteivät ne rajoita ihmisten mahdollisuuksia hallita itse omaa elämäänsä.

Auttamisjärjestelmiä voidaan ajan mittaan muuttaa asuinalueiden ihmisten yhteistoimintaa tukeviksi. Esimerkiksi lasten kotihoidon tuki voidaan laajentaa päivähoidon tueksi, jonka myös useampi perhe voi käyttää yhdessä järjestääksen lasten päivähoidon parhaaksi katsomallaan tavalla.

Vanhuksen ja vammaisen kotihoidon tukea on voitava maksaa myös muille lähimmäisille kuin sukulaisille. Julkisia palveluja käyttäessään ihmisten on voitava asioida heille ennestään tuttujen työntekijöiden - lääkärin, sosiaalityöntekijän, terveydenhoitajan - kanssa.

• Otetaan asukkaat mukaan asuinalueiden suunnitteluun.

  Uutta rakennettaessa on kunnioitettava asukkaiden elämän kokonaisuutta ja otettava huomioon eri ihmisryhmien - lasten, vanhusten ja vammaisten - erityisvaatimukset. Parhaiten tämä onnistuu ottamalla nykyiset ja tulevat asukkaat mukaan asuinalueiden suunnitteluun.

  Vanhaa rakennuskulttuuria on kuitenkin suojeltava ja uusi rakentaminen nivottava sen yhteyteen siten, että kokonaisuus on harmoninen.

• Luodaan paremmat mahdollisuudet paikalliselle tuotannolle ja vaihtosuhdeverkostoille.

  Kun suuri osa kansalaisista on palkkatyön ulkopuolella, on erityinen tarve tukea suoran vaihtotalouden verkostoja.

  Taitojen, tuen ja osaamisen vaihtaminen ilman rahaa on tärkeä selviytymiskeino, mutta myös oivallinen tapa vahvistaa kansalaisten keskeistä kanssakäymistä. Työosuuskunnat, palvelurenkaat, mummon kammarit, paikallisrahat ja hoivapankit ovat esimerkkejä uusista selviytymisen tukiverkostoista. Kuntien tulee tukea tällaista kansalaisten omaehtoisen vaihtotalouden toimintaa.

ASUMINEN PERUSOIKEUDEKSI

Asuminen on ihmisen perusoikeus. Asumiseen on löydettävä nopeasti lisää vaihtoehtoja ja erityisesti ensiasunnon löytämistä on helpotettava.

• Lisätään vuokra- ja asumisoikeusasuntojen osuutta.

  Jokaisella on oltava oikeus itsenäiseen asumiseen. Sellaisten asuntojen osuutta on lisättävä, joissa asukkaalta ei vaadita suurta henkilökohtaista lainanottoa. Valtion tukemaa asuntolainoitusta on suunnattava erityisesti vuokra- ja asumisoikeusasuntojen tuotantoon.

• Tuetaan nuorten itsenäistä asumista.

  Erityisesti nuorten itsenäistymistä on tuettava tilanteessa, jossa heidän maksukykynsä on heikko. Nykyiset arava- ja ASP-järjestelmät eivät enää vastaa tarpeisiin markkinoiden ja asunnontarvitsijoiden maksukyvyn muuttuessa. Aravalainajärjestelmä on uudistettava siten, että lainoista tehdään henkilökohtaisia eikä tiettyyn asuntoon sidottuja. Jokaisella kansalaisella olisi kerran elämässään oltava oikeus ensiasunnon aravalainaan, ja asunnon saisi itse valita.

• Jatketaan asuntolainojen takaisinmaksuaikoja.

  Asuntolainojen korkovähennysoikeus on asteittain poistettava. Lyhyellä aikavälillä näin säästyvät rahat on siirrettävä suoraan asumisen tukemiseen. Pitkällä aikavälillä on rakennettava uusi asumisen tukijärjestelmä, joka liitetään osaksi perustulojärjestelmää. Suuret asumismenot on hyväksyttävä yhdeksi lisätuen perusteeksi. Asumisen tuen on nykyistä paremmin perustuttava ihmisten kulloiseenkin elämäntilanteeseen.

• Tehdään rakennusmaalla keinottelu kannattamattomaksi.

  Rakennusmaalla keinottelu on tehtävä kannattamattomaksi korkeilla kaavoitusmaksuilla. Kuntien on aktiivisemmin käytettävä mahdollisuutta maan lunastamiseen, eikä lunastushintaan tule lisätä maan ansiotonta arvonnousua.

TIEDOSTA OSAAMISEEN - OSAAMISESTA YMMÄRRYKSEEN

Suomalainen koulutuspolitiikka on 1990-luvulla murroksessa. Edellisten vuosikymmenten koulu-uudistukset joudutaan arvioimaan uudelleen sivistyksellisten, taloudellisten ja kansainvälisten haasteiden edessä. Teknistyneen työelämän vaatima erikoistuminen on tapahtunut kokonaisnäkemyksen, ymmärryksen ja yleissivistyksen kustannuksella. Opiskelua hallitsee suurten, irrallisten faktamäärien omaksuminen.

Koulu-uudistuksia on Suomessa 1960-luvulta lähtien toteutettu lähinnä kahden ihanteen vallassa. Koulutus on nähty taloudellisen kehityksen vauhdittajana ja tasa-arvon lisääjänä. Ongelmiksi ovat nousseet niin taloudellisen kasvun rajat kuin tasa-arvon nimissä toteutettu tasapäistävä opetus. Paineet siirtyä säilyttävästä opetuksesta uudistavaan ja massaopetuksesta yksilöllisempään opetukseen ovat jatkuvasti kasvaneet.

Koulutettu väestö on erityisesti pienen maan keskeinen voimavara, johon on panostettava huonoinakin aikoina. Siksi peruskoulun on opetus- suunnitelmissaan ja ainevalinnoissaan otettava huomioon kaikki oppilaat ja taattava heidän mahdollisuutensa kehittää itseään monipuolisesti heidän oman kehitystasonsa mukaan ja heidän omien valintojensa perusteella niin tiedollisesti kuin taidollisestikin.

Erityisesti liian suurten opetusryhmien vuoksi peruskoulussa huonosti menestyvät päästetään liian helposti putoamaan kelkasta, ja paluu opiskelun ja omien kykyjen kehittämisen piiriin on usein ylivoimaista. Monet psyykkiset ja sosiaaliset ongelmat alkavat tästä putoamisesta: elämä ei tarjoa ehkä ensimmäistäkään onnistumisen kokemusta. Siksi tuki- ja erityisopetuksen määrää ja laatua ei saa heikentää.

Yliopistojen autonomian vienyt, 1970-luvulla suunniteltu tutkinnonuudistus ei ole täyttänyt odotuksia. Kapeat ammattitutkinnot eivät vastaa tulevaisuuden muuttuvia tarpeita. Epävakauden maailmassa sivistysyliopiston ihanteiden ja ammatillisen korkeakoulutuksen on löydettävä toisensa uudelleen. Tätä edellyttävät kansainvälistyminen, teknisen, luonnon- tieteellisen ja humanistisen sivistyksen limittyminen toisiinsa sekä samanaikaisesti rakennetyöttömyyden kanssa ilmenevä työvoimapula.

• Taataan ihmisille mahdollisuus elinikäiseen koulutukseen ja opiskeluun.

  Koulutus on säilytettävä maksuttomana. Uuden ammatin opiskelu, täydennyskoulutus ja yleissivistävä opiskelu on tehtävä vapaaehtoisuuden pohjalta mahdolliseksi ihmisten kaikissa elämänvaiheissa. Jokaiselle peruskoulunsa päättävälle on taattava jatko-opiskelupaikka nuorisoasteella joko yleissivistävässä tai ammatillisessa oppilaitoksessa.

• Annetaan kouluille, oppilaille ja vanhemmille lisää valtaa.

  Opetussuunnitelmien uudistaminen on antanut kouluille lisää valtaa ja vastuuta. Tämä antaa uusia mahdollisuuksia lähentää erilaisia pedagogisia näkemyksiä ja limittää niitä peruskouluun. Vanhempien ja koulujen johtokuntien yhteistyötä on tuettava ja kannustettava. Koulujen vallan kasvaessa myös oppilaat on otettava mukaan koulun päätöksentekoon. Vanhemmilla ja lapsilla on oltava mahdollisuus valita lapsen koulu.

• Pidetään perusopetusryhmät riittävän pieninä.

  Vain kyllin pienet perusopetusryhmät ja riittävän väljä tuntikehys takaavat sen, että oppilaiden yksilölliset tarpeet otetaan huomioon. Ryhmäkokojen jatkuva kasvu on katkaistava.

• Säilytetään peruskoulu lähialueen palveluna.

  Pienten lähikoulujen merkitys on tunnustettava. Etenkin pienten lasten koulun on oltava lähellä kotia. Maaseudulla koulut ovat tärkeitä kyläkeskuksia, joihin voidaan yhdistää muitakin palveluja, kuten kirjastoja ja tietotupia.

• Sovitetaan yhteen yleissivistävä ja ammatillinen koulutus.

  Ammattikoulujen ja yleissivistävän koulun yhteistyötä on parannettava. Olipa oppilas käynyt kumman koulun hyvänsä, hänellä on oltava mahdollisuus jatkaa opintoja niin ammatillisissa oppilaitoksissa kuin korkeakoulussakin.

  Ammattikoulutuksen valinneille tulee järjestää entistä paremmat mahdollisuudet korkeakouluopiskeluun. Opistoasteen oppilaitoksista voidaan muuttaa ammattikorkeakouluiksi ne, joiden opetus on korkeakoulutasoista.

• Turvataan korkeakoulujen tulevaisuus.

  Yhteiskunta tarvitsee selviytyäkseen tasokasta korkeakouluopetusta ja tutkimusta. Joustavaan, tulevaisuuden vaatimukset täyttävään koulutusrakenteeseen päästään vain lisäämällä monipuolisuutta ja poikkitieteellisyyttä tutkimuksessa ja opetuksessa. Yliopistojen resurssit on palautettava korkeakoulujen kehittämislain edellyttämälle uralle.

• Satsataan tieteelliseen perustutkimukseen ja tiedon julkistamiseen.

  Tieteellistä tutkimusta tehdään yliopistojen ja korkeakoulujen lisäksi eri hallinnonalojen tutkimuslaitoksissa sekä yksityisissä yrityksissä. Kun yritysten tutkimusrahoitus suuntautuu pääasiassa sovelluksien kehittämiseen ja kun julkinen rahoitus niukkenee, tieteellisen perustutkimuksen asema on vakavasti uhattuna. Perustutkimusta on erityisesti tuettava.

  Tieteellisen tiedon tulee olla julkista. Tiedon tulee myös olla kansalaisten ulottuvilla niin taloudellisesti, alueellisesti kuin teknisestikin. Kirjastolaitoksen ja erilaisten tietoverkkojen ja -kantojen tulee olla kansalaisten maksuttomasti käytettävissä.

KULTTUURIN ILOTULITUKSEEN

Kulttuuri lokeroidaan usein kapeaksi, muun yhteiskunnan toiminnasta erilliseksi sektoriksi, jossa kulttuurityöntekijät tuottavat kulttuurituotteita kuluttajien tarpeisiin. Kulttuuri on kuitenkin myös sitä arkea, jota eletään päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, kaduilla ja toreilla.

Suomen kansallinen kulttuuri on suomalaisten tekemän kulttuurin lisäksi myös vähemmistöjemme kulttuuria. Pakolaisten ja muiden ulkomaalaisten omat kansalliset kulttuurit ovat samoin kulttuurillemme rikkaus.

• Suunnataan kulttuuritoiminnan tuki niin, että mahdollisimman moni idea tai aloite saa mahdollisuuden toteutua.

  Kulttuuri on henkisen pääoman kierrätystä ja uusiutumista. Kulttuurin tukeminen on välttämätöntä: se on investointia yhteisön henkiseen infrastruktuuriin ja yksilön tietojen ja taitojen laadullista kartuttamista. Kulttuuripolitiikan on rakennettava silta hengen ja ruumiin kulttuurien välille.

  Kulttuuri ja liikunta tarvitsevat julkisen tuen lisäksi tukea yksityiseltä sektorilta, liike-elämältä ja ns. kolmannelta sektorilta - kansalaisjärjestöiltä, yhdistyksiltä ja säätiöiltä. Tämä merkitsee taloudellisen ja aineellisen tuen lisäksi myös aktiivisen yhteistyön rakentamista.

  Taide on kansainvälistä, mutta kaikki kulttuuri syntyy jossakin paikassa. Sen vuoksi on huolehdittava paikallisten taiteen ja kulttuurin tekijäin kunnollisista toimintaedellytyksistä. Tämä puolestaan merkitsee toimivaa apurahajärjestelmää, riittäviä työskentely- ja esitystiloja sekä mahdollisuuksia kulttuurin vaihtoon niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

• Kavennetaan kulttuurin ja arkielämän välistä kuilua.

  Pelkkä passiivinen kulttuurin kuluttaminen ei tyydytä nykyihmistä. Tavoitteena on oltava kommunikatiivisen kulttuurin edistäminen, suora vuorovaikutus taiteentekijöiden, kultuurin tuottajien ja harrastajien välillä ja kansalaisten aktiivinen osallistuminen. Julkisen sektorin erityinen velvollisuus on huolehtia siitä, että kulttuuri on osa sosiaalitointa, koulutointa, teknistä tointa, yhteiskuntasuunnittelua jne.

  Kulttuurielämysten kokemisen kynnystä on alennettava huolehtimalla lasten ja nuorten kulttuuripalveluista. Samoin on taattava riittävät osallistumismahdollisuudet niille, jotka asuvat kaukana keskuksista.

  Kulttuurilaitoksista tavallista kansalaista lähinnä ovat kirjastot, joiden toimintaa on monipuolistettava. Niiden on saatava varoja tietoverkkoasemien hankkimiseksi, jotta niistä voi tulla kansalaistoiminnan solmukohtia, joista on yhteydet niin niin paikallisyhteisöihin kuin valtakunnallisiin ja kansainvälisiinkin tietopankkeihin. Kirjastot niin kuin museotkin ovat elävän kulttuurin välittäjiä ja säilyttäjiä, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tuen.

SAIRAUDEN HOIDOSTA TERVEYDEN EDISTÄMISEEN

Ihmisten terveyttä sekä sosiaalista ja psyykkistä hyvinvointia ei voida turvata, jos niitä pidetään muusta yhteiskunnasta erillisinä osa-alueina. Päätökset, joita tehdään esimerkiksi ympäristöpolitiikan, yhdyskuntasuunnittelun tai elinkeino- ja työllisyyspolitiikan alueilla vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin joko välittömästi tai välillisesti.

Kaikkien yhteiskunnallisten ratkaisujen sosiaaliset ja terveydelliset vaikutukset on arvioitava ja otettava huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Vain siten voidaan muuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon nykyistä korjaavaa ja jälkiä paikkaavaa luonnetta. Yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelujen perustavoite on ihmisten itsenäisen toimintakyvyn ja selviytymisen tukeminen.

• Porrastetaan terveydenhuollon palvelumaksut ja lääkekorvaukset selvemmin tulojen ja varallisuuden mukaan.

  Terveyskeskusmaksujen on pysyttävä kohtuullisina, jotta hoitoon hakeutumisen kynnys ei nouse liian korkealle. Ennaltaehkäisevän terveydenhuollon on säilyttävä maksuttomana.

• Laajennetaan väestövastuuperiaate koko maahan.

  Väestövastuu parantaa asiakkaan ja hoitohenkilökunnan välistä vuorovaikutusta ja terveydenhuollon tuloksellisuuden seurantaa. Samalla on kehitettävä alueellista, moniammatillista sosiaali- ja terveydenhuollon tiimityöskentelyä.

• Jatketaan raskaan laitoshoidon korvaamista avohoitopalveluilla ja pienillä laitosyksiköillä.

  Toistaiseksi laitoshoidosta avohoitoon -strategiasta on toteutunut vain ensimmäinen puolisko: laitospaikkoja on lakkautettu, mutta avohoitoon ei ole suunnattu vastaavia voimavaroja.

  Avohoidon uudet ratkaisut ovat parhaimmillaan lähellä sijaitsevia hoitomuotoja, jotka tukevat kotona asumista, helpottavat omaishoitoa ja toimivat näin kuntouttavina, ennaltaehkäisevinä ja elämän laatua parantavina palveluina. Tällaisia ratkaisuja ovat esimerkiksi päiväsairaalat, intervallihoito sekä pienet hoito- ja asumisyhteisöt, kuten saatto- ja dementiakodit. Erityisesti on taattava hoitosuhteiden jatkuvuus, joka varsinkin mielenterveyspotilailla on kuntoutumisen keskeinen edellytys.

• Poistetaan hintaindeksistä terveydelle vaaralliset nautintoaineet, kuten alkoholi ja tupakkatuotteet.

  Terveydelle vaarallisten aineiden poistaminen indeksistä tekee mahdolliseksi niiden hintojen säätelyn ilman, että ne vaikuttaisivat työsopimusneuvotteluihin.

• Kavennetaan perinteisen koululääketieteen ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen välistä juopaa.

  Täydentävien hoitomuotojen, luonnonlääkintä-menetelmien ja itsehoidon tutkimusta ja kokeiluja on tuettava myös julkisen terveydenhuollon piirissä. Kaikkien hoitomuotojen tehoa ja turvallisuutta on valvottava ja tutkittava lääke- ja luontaislääketeollisuudesta riippumattomissa tutkimuslaitoksissa.

5. KOHTI KAIKKIEN IHMISTEN MAAILMAA

Tulevan vuosisadan aikana on saatava aikaan planeetanlaajuinen sopimus- ja päätöksentekojärjestelmä, johon kaikkien maanosien asukkaat voivat osallistua tasaveroisesti. Yhteiset sopimukset ja päätökset on tehtävä tasolla, joka parhaiten takaa sekä niiden toteutumisen että kaikkien asianosaisten osallistumismahdollisuuden. Lyhyen aikavälin ratkaisut kansainvälisessä yhteistyössä on tehtävä sopusoinnussa näiden päämäärien kanssa.

Yhä lisääntyvä eriarvoisuus rikkaiden ja köyhien alueiden välillä vaikeuttaa sellaisten ylikansallisten päätöksentekojärjestelmien syntymistä, joiden avulla tulevaisuus saadaan hallintaan. Rikkaiden maiden tiivistyvä yhteistyö uhkaa heikentää kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia niiden omassa piirissä ja sulkea köyhemmät maat yhteistyön ulkopuolelle. Taistelu niukkenevista luonnonvaroista - erityisesti öljystä - aiheuttaa eturistiriitoja sekä korkeaan kulutustasoon tottuneiden teollisuusmaiden kesken että teollisuus- maiden ja kehitysmaiden välillä.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen tämä eriarvoisuus on suurin maailmanrauhan uhka: se luo ja pitää yllä jännitteitä, joiden voidaan odottaa ajoittain kärjistyvän erilaisiksi aseellisiksi konflikteiksi eri puolilla maapalloa.

Vauraalla ja teollistuneella Länsi-Euroopalla on erityinen vastuu planeetanlaajuisten jännitteiden lievittämisessä ja laukaisemisessa. Länsimaisen kulttuurin valloitusretki alkoi Euroopasta. Olisi historiallisesti johdonmukaista, että Euroopan asukkaat olisivat eturintamassa kumppanuuteen, väkivallattomuuteen ja demokratiaan perustuvaa maailmaa rakennettaessa.

Valloilleen päästetty markkinatalous ja pitkään tukahdutetun kansallistunteen purkautuminen ovat monella taholla johtaneet entistäkin pahempiin ongelmiin. Ihmisten eriarvoisuus ja turvattomuus ovat lisääntyneet muun muassa Venäjällä, ja entisen Jugoslavian tragedia on osoittanut, että hallitsemattomia etnisiä sotia voi syttyä aivan Euroopan sydämessä.

Suomen ja muiden läntisen Euroopan maiden on vaikutettava siihen, että sosiaalisista ja ekologisista seurauksista piittaamaton kapitalismi ei ahmaise Itä-Euroopan maita sellaisenaan, vaan että niihin kyetään luomaan uudenlaisia poliittisia rakenteita. Unelma solidaarisesta yhteiskunnasta ei ole kuollut. Ympäristöongelmat ja työttömyys pakottavat niin läntisen kuin itäisenkin Euroopan maat aivan uudenlaiseen talous- ja teollisuuspolitiikkaan.

Länsi-Eurooppa tähtää yhä taloudellisen kasvun kiihdyttämiseen. Sen seuraukset ympäristölle ovat käymässä yhä vakavammiksi. Parhaillaan syntyvän ylikansallisen päätöksenteon demokratisoiminen näyttää sekin varsin vaikealta tehtävältä.

Mutta integraatiokehitykseen sisältyy myös valoisia mahdollisuuksia kansalaisten ruohonjuuritason yhteistyön ja kanssakäymisen lisääntymiseen. Ympäristöongelmat eivät piittaa valtioiden rajoista. Ympäristölainsäädäntöä ja -normeja tarvitaan vähintään Eurooppaa koskevina.

• Laajennetaan Länsi-Euroopan taloudellinen yhdentyminen kaikkien Euroopan valtioiden tasaveroiseksi yhteistyöksi.

  Mikäli Suomi liittyy Euroopan Unionin jäseneksi, tulee sen toimia siten, että EU:n päätöksenteko demokratisoituu ja että ympäristö- ja sosiaalipolitiikka nousevat sen keskeisiksi alueiksi. Työllisyys on nostettava Unionin talouskriteeriksi velkaantumisen, korkotason, inflaatioasteen ja budjettivajeen rinnalle.

• Parannetaan erityisesti Itämeren alueen valtioiden talous- ja ympäristöyhteistyötä.

  Kanssakäyminen Itämeren maiden välillä tulee saada yhtä mutkattomaksi kuin se on jo kauan ollut Pohjoismaiden kesken. Pohjoismaista yhteistyötä on jatkettava. Pohjoismaat voivat yhtenäisellä lainsäädännöllään ja yhteisillä kannanotoillaan tukea toisiaan myös yhdentyvässä Euroopassa. Suomen on oltava tässä työssä aloitteellinen ja aktiivinen.

• Tuetaan Itä-Euroopan teollisuuden ekologista uudelleenrakentamista.

  Länsi- ja Itä-Euroopan talousyhteistyön vilkastuessa on taattava, että Itä-Euroopan maita ei taloudellisista syistä käytetä vaarallisten aineiden loppusijoitusalueena ja että niiden luonnonvaroista maksetaan oikeudenmukainen hinta. Teollisuushankkeet tulee toteuttaa läntisten ympäristönsuojelunormien mukaan ja paikallisia asukkaita kuullen.

• Tuetaan itsemääräämisoikeuttaan puolustavia kansoja.

  Myös muiden vähemmistökansojen kulttuurin ja elinmahdollisuuksien säilymistä on tuettava. Suomella on erityinen moraalinen velvollisuus tukea lähialueilla asuvien suomensukuisten kansojen pyrkimyksiä säilyttää kulttuurinen ja kansallinen omaleimaisuutensa.

• Lisätään kansalaisten yhteistyö- ja liikkumismahdollisuuksia.

  Suomen on lopetettava ulkomaalaispolitiikan kaksinaismoraali, joka pitää suomalaisten liikkumavapautta ja työskentelyoikeutta ulkomailla itsestäänselvyytenä, mutta haluaa rajoittaa ulkomaalaisten oikeutta oleskella ja työskennellä Suomessa.

  Poliisikeskeinen ulkomaalaishallinto on purettava. Työlupakäytäntö on tehtävä joustavaksi. Pakolaisille on tarjottava riittävästi neuvonta- ja tulkkauspalveluja. Turvapaikan hakijoille tulee turvata hallintomenettely- lain mukaiset oikeudet.

SUOMI MAAILMASSA

Kansojen välisten suhteiden perusongelma on sama kuin ihmiskunnan ja luonnon välillä: miten edetä itsekkäästä ja lyhytnäköisestä hyväksikäytöstä reiluun kanssakäymiseen ja yhteistyöhön.

Vaikka tekniset edellytykset ihmiskunnan yhtenäisyydelle ja yhteiselle päätöksenteolle ovat paremmat kuin koskaan, taloudelliset ja yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet maapallon eri alueiden välillä ovat edelleen kasvaneet.

Osa maailman ihmisistä ja kansoista elää rikkaampina kuin koskaan ennen; samalla kuilu köyhän ja rikkaan välillä on syvempi kuin koskaan. Minuutissa kuolee kehitysmaissa 25 lasta nälkään ja perusterveydenhuollon puutteeseen; asevarusteluun kulutetaan joka minuutti 7 miljoonaa markkaa. Nämä ristiriidat aiheuttavat jatkuvasti kasvavia jännitteitä väkirikkaan köyhän etelän ja väestönkasvultaan niukan rikkaan pohjoisen välillä.

Ongelmat eivät ole vain valtioiden välisiä, vaan myös sisäisiä: esimerkiksi Sahelin alueella valtiot ovat vieneet elintarvikkeita ulkomaille samaan aikaan kun niiden omat kansalaiset ovat kärsineet nälänhädästä.

Monet kasvi- ja eläinlajit ovat kuolleet sukupuuttoon; monet ovat sen partaalla. Sama koskee monia kansallisuuksia ja kulttuureita. Maailmassa on lukuisia valtiottomia kansoja, joita vastaan käydään julistamatonta sotaa.

Kehitysmaiden väestönkasvun rajoittamisen tulee olla Suomen kehitysmaapolitiikan perustavoite. Kun kehitysyhteistyövaroja on laman varjolla vähennetty, on entistä tärkeämpää keskittää tukitoimet perheiden elinolojen parantamiseen, naisten sosiaalisen aseman kohentamiseen ja lasten turvallisen kasvun takaamiseen. Näin rajoitetaan tehokkaimmin myös väestönkasvua.

Samalla on tunnustettava, että jokainen pohjoisessa syntyvä lapsi kuluttaa maapallon luonnonvaroja elämänsä aikana moninkertaisesti etelän asukkaaseen verrattuna. Syntyvyyden kasvua ei pohjoisessakaan tule hyväksyä.

Suomen valtion on tuettava ennen muuta kehitysmaiden kyläyhteisöjen omia hankkeita niiden pyrkiessä kehittämään viljelmiään, pienyritystoimintaansa, koulujaan tai terveydenhuoltoaan. Metsähankkeissa on painopiste siirrettävä metsäteollisuussprojekteista ja metsänkäytön konsulttiavusta ympäristönsuojelukohteisiin.

Ne teolliset hankkeet, joita Suomi liike-elämän toiveiden mukaisesti on suosinut, eivät edistä kestävää kehitystä etenkään jos sosiaalisia ja ekologisia ongelmia ei ensin ratkaista. On varottava, ettei kehitysmaihin kehitysavun varjolla siirretä teollistuneiden maiden ympäristö- ja sosiaalisia ongelmia. Sellaiset tahot, jotka itse ovat aineellisen kulutuksen kasvuun perustuvan kehitysajatuksen sokaisemia, eivät kykene opastamaan tai tukemaan muiden maiden kehitystä.

Lisäksi Suomen tulee vaikuttaa seuraavien tavoitteiden toteutumiseen - sekä itsenäisesti että kansainvälisten järjestöjen kautta:

1. Ratkaistaan kehitysmaiden velkaongelma.

   Massiivinen velka teollisuusmaille on köyhien maiden kehityksen suurin yksittäinen este. On nopeasti suunniteltava ja pantava toimeen järjestelmä, jonka avulla köyhimpien kehitysmaiden velat annetaan anteeksi. Perusteina on käytettävä esimerkiksi maiden talouden ekologista kestävyyttä ja maanomistusolojen oikeudenmukaisuutta.

2. Lisätään rikkaiden ja köyhien maiden välistä kaupankäyntiä.

   Kehitysmaille on ryhdyttävä maksamaan oikeudenmukaista hintaa niiden tuottamista raaka-aineista, kuten puuvillasta, metalleista ja kahvista. Myös suomalaisten on oltava valmiita hyväksymään tästä aiheutuva elinkustannusten nousu. Vapaakauppaa on laajennettava myös kehitysmaissa jalostettuihin tuotteisiin. Teollisuusmaiden on lopetettava elintarvikkeiden subventoitu dumppaus.

   Suomen tulee pyrkiä siihen, että mahdollisimman suuri osa kehitysmaiden kanssa käytävästä kaupasta hoidetaan suoraan, ilman ylikansallisia välikäsiä. Suomen tulee pyrkiä myös kansainvälisen antitrustilainsäädännön aikaansaamiseen. Kun Suomen kauppapoliittiset edut ja ihmisoikeuksien puolustaminen joutuvat ristiriitaan, Suomen tulee asettua ihmisoikeuksien puolelle. Lisäksi Suomen on tuettava kehitysmaiden demokratisoitumista.

3. Muutetaan Maailmanpankin ja kansainvälisten kehityspankkien lainapolitiikkaa.

   Suomen tulee vaikuttaa rahoituslaitosten lainapolitiikkaan niin, että ekologisesti ja sosiaalisesti tuhoisia metsänhakkuu-, voimalaitos- ja patosuunnitelmia ei tueta. Ympäristökriteerit tulee nostaa lainapäätöksissä etusijalle. On tuettava kylätason hankkeita, kehitysmaiden välistä yhteistyötä ja kansalaisjärjestöjen yhteistoimintaa yli valtiorajojen.

4. Luodaan maailmanlaajuinen, kansainvälisessä kaupankäynnissä sovellettava haitta- ja energiaverojärjestelmä.

   Järjestelmän tuotto kanavoitaisiin erilaisiin kehitysavun muotoihin ja kehitysmaiden ympäristönsuojelun edistämiseen. Maailman kauppajärjestön WTO:n tulee luokitella ympäristökustannusten ja työntekijöiden perusoikeuksien huomiotta jättäminen ansaitsemattomaksi kilpailueduksi.

   Suomen ei tule osallistua ympäristöongelmia aiheuttavan teollisuuden siirtämiseen kehitysmaihin. Suomen tulee kieltää sellaisten tuotteiden tuonti, joiden tuotanto ei täytä asetettuja ympäristönormeja ja toimia siten, että muutkin maat omaksuisivat tämän käytännön.

5. Suunnataan asevarusteluun sekä aseiden kehittelyyn ja valmistukseen upotetut varat järkeviin tarkoituksiin.

   Asevarustelurahat on suunnattava ympäristö-, energia- ja terveysongelmien voittamiseen sekä koulutukseen. Aseteollisuus on muunnettava palvelemaan siviilituotannon tarpeita.