Arkisto

VIHREÄN LIITON OHJELMA
Versio toukokuu 1990

(Nykyinen periaateohjelma)

Hyväksytty Vihreän liiton Jyväskylän kevätkokouksessa toukokuussa 1990

Sisällys:

Esipuhe

1: 2000 -luku: eloonjäämistaistelun vai uuden kulttuurin aika?
2: Vihreään talouteen, ei sosialismi eikä kapitalismi
3: Elämän ekologiset reunaehdot
4: Arkielämän itsehallintaan: perustulon avulla kestävään talouteen ja suurempaan vapauteen
5: Kansat ja kansalaiset yhdentyvässä maailmassa
6: Politiikka - arkisten tekojen demokratiaa

Vihreä liitto - erilainen nuori

---

Esipuhe:

1990-LUVUN SUOMALAINEN ELÄÄ TILANTEESSA, JOKA ON ihmiskunnan historiassa ennenkokematon.

Aineellisen kasvun rajat on saavutettu. Kehitys ei enää voi tarkoittaa luonnonvarojen alituisesti lisääntyvää hyväksikäyttöä: maa, vesi ja ilma eivät enää kestä ihmisen aiheuttamaa rasitusta.

Uskomme, että suomalaisten enemmistö on tilanteesta samaa mieltä. Tämän yhteisen tietoisuuden muuttaminen käytännön päätöksiksi ja arkielämän valinnoiksi on 1990-luvun kansallinen ja kansainvälinen päätavoite.

Enää emme voi ajatella Suomea ja suomalaisia erillisenä valtiona ja kansakuntana. Suomen tulevaisuuden vaihtoehdot liittyvät vastaansanomattomasti koko maapallon ja ihmiskunnan tilaan ja tulevaisuuteen. Vaikka viiden miljoonan ihmisen kansakunta on varsin pieni osa koko ihmiskuntaa, korkea koulutustasommeja aineellinen vaurautemme antavat valinnoillemme maailmanlaajuista merkitystä.

JOS NIIN PÄÄTÄMME, MEILLÄ ON MAHDOLLISUUS KUULUA edelläkävijöihin ekologisesti ja sosiaalisesti tasapainoista elämänmuotoa rakennettaessa. Tämä edellyttää ensi kädessä sen vanhentuneen uskomuksen purkamista, jonka mukaan elämän laatu ja aineellisen kulutuksen - erityisesti energiankulutuksen - kasvu ovat väistämättömästi sidoksissa toisiinsa. Kulutukseen pohjautuvilla mittareilla arvioituna Suomi on planeetan hyvinvoivimpia maita. Näyttää kuitenkin siltä, että suomalaisten elämä on kulutuksen kasvun myötä käynyt yhä kireämmäksi ja rasittavammaksi.

VIHREÄN LIITON OHJELMA PERUSTUU SILLE VAKAUMUKSELLE, että elämän ekologinen ja sosiaalinen ulottuvuus ovat toisistaan erottamattomia. Ihmisten ja luonnon vuorovaikutus heijastuu ihmisten keskeisessä vuorovaikutuksessa; ihmisten keskeinen vuorovaikutus heijastuu ihmisten ja luonnon vuorovaikutuksessa. Luonnon hyväksikäyttö ja muiden ihmisten hyväksikäyttö ovat osa samaa herruusajattelua, joka on johtanut ihmiskunnan nykyiseen kriisitilanteeseen.

Ihmisten keskinäisen tasa-arvon tavoite on olennainen osa ekologisesti tasapainoisen elämänmuodon rakentamista. Syrjäytyneiltä ja alistetuilta ihmisiltä on turha odottaa vastuullista asennetta luontoa tai toisia ihmisiä kohtaan. Mitä enemmän maailmassa on nujerrettuja ihmisiä ja kansoja, sitä riskialttiimaksi yhteinen tulevaisuutemme käy.Yhteisen harkinnan ja päätöksenteon piiriin on siksi saatava yhä suurempi osa kansalaisista. Tähänastinen ja nykyinen suuntaus on päinvastainen: jatkuvaan aineelliseen kasvuun luottava kansantuoteyhteiskunta keskittää päätösvaltaa ja devalvoi kansalaiset pelkiksi tavaroiden ja palveluiden kuluttajiksi, joiden passiivisuutta on totuttu kutsumaan konsensukseksi.

VIHREÄN LIITON TAVOITTEET PERUSTUVAT NELJÄÄN periaatteeseen: ekologiseen tasapainotalouteen, toisaalta ihmisten ja luonnon ja toisaalta ihmisten keskeiseen kumppanuuteen, väkivallattomuuteen ja kansalaisdemokratiaan. Vihreän Liiton strategia ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää tulevaisuutta rakennettaessa pohjautuu (1) verotuksen painopisteen siirtämiselle työn verottamisesta ympäristöhaittojen ja luonnonvarojen käytön verottamiseen, (2) tulonjaon ja sosiaaliturvan uudistamiselle perustulojärjestelmän suuntaan ja (3) kansalaisdemokratian kehittämiselle kansalaisten osallistumismahdollisuuksia vahvistamalla ja päätöksentekokulttuuria parantamalla. Näin käy asteittain mahdolliseksi sekä kestävä talous että ihmisten vapauden kasvu: kansantuoteyhteiskunta voi alkaa muuttua kansalaisyhteiskunnaksi.

1. 2000-LUKU: ELOONJÄÄMISTAISTELUN VAI UUDEN KULTTUURIN AIKA?

Maapallo on kotimme - ainoa kotimme. Emme tiedä, onko muualla avaruudessa elämää. Sen kuitenkin tiedämme, että me ihmiset olemme maapallon elävän luonnon osa ja että olemassaolomme on siitä riippuvainen.

Myös ihmisinä olemme riippuvaisia toinen toisistamme: lapset vanhemmistaan, vanhemmat lapsistaan, miehet naisista, naiset miehistä, kansalaiset hallitsijoista, hallitsijat kansalaisista ja kukin kansa muista kansoista.

Tähän tietoisuuteen on vähitellen heräämässä myös Euroopasta alkunsa saanut teollistunut kulttuuri, joka on vuosisatojen ajan kokenut olevansa maailman itseoikeutettu valtias. Länsimaisen kulttuurin suuri tarina on ollut sankarikertomus rikkaan valkoisen miehen maailmanvalloituksesta.

Meidät on totutettu pitämään länsimaista ajattelu- ja elämäntapaa ainoana tai ainakin parhaana mahdollisena. Maapallolla on kuitenkin aina ollut toisenlaisiakin elämänkäsityksiä. Pohjois-Amerikan intiaanit sanovat, että "me ihmiset olemme heikoimpia luomakunnassa, koska eloonjäämisemme on täysin riippuvainen muusta luonnosta". Intiaanien mukaan maa on äitimme, aurinko vanhin veljemme ja kuu isoäitimme. Luonnon kunnioitus on kuulunut myös suomalaiseen perinteeseen: siitä kertovat pyhät lehdot ja pihapuut, luonnonhaltiat ja luonnonvoimia edustaneet jumaluudet.

Myös Euroopan historiaa ja esihistoriaa koskeva uusi tutkimus on asettanut kyseenalaiseksi ihmiskuvan, jonka mukaan korkeintaan primitiiviset kansat voivat elää sovussa luonnon kanssa, ilman sotia ja sukupuolten välistä sortoa. Vielä keskiajan Euroopassa "Äiti Maata" pidettiin elävänä olentona, jota tuli kohdella kunnioittavasti ja jonka hyväksikäyttöä säätelivät ankarat rajoitukset.

Paluuta menneisyyteen ei ole. . Yhä ilmeisempää on myös, ettei tietä tulevaisuuteenkaan ole, ellemme kykene yhdistämään nykyaikaisia tietojamme, taitojamme ja voimavarojamme alkuperäiskulttuurien viisauteen ja nöyryyteen.

Tämän tietoisuuden muuttaminen käytännön teoiksi ja arkielämän valinnoiksi on tärkein haasteemme. Muutoksen on alettava 1990-luvulla.

VALLOITTAMISEN TIE ON KÄYTY LOPPUUN

Eurooppalaisen kulttuurin johtotähti on vuosisatojen ajan ollut valloittaminen, joka pitkään tapahtui kristinuskon nimissä. Suomalaiset ja saamelaiset joutuivat tuon valloituksen kohteiksi tämän vuosituhannen ensi vuosisatoina. Siirtomaiden valloituksen jälkeen valloitus kohdistui yhä voimallisemmin luontoon. Tänä päivänä osaamme jo muutella niin elollisen kuin elottomankin luonnon perusyksiköitä - geenejä ja atomeita.

Valloittamisen tie on nyt käyty loppuun. Aineellisen kasvun aika on ohi. Ihmiskunta on tuhoamassa luonnon ja itsensä.

Maapallo protestoi päivä päivältä kiivaammin. Ilmakehä ei kestä: elämää suojaava otsonikerros ohenee ja repeilee, ja kasvihuoneilmiön aiheuttamat planeetanlaajuiset ilmastomuutokset ovat käymässä yhä vakavammiksi. Happamat sateet ja muut päästöt ovat muuttaneet maaperää ja vesistöjä. Maa ja vesi ovat monin paikoin suoranaisesti myrkyttyneitä. Yhtäällä etenee aavikoituminen, toisaalla metsät kuolevat pystyyn. Yksikään maapallon kolkka ei ole näiltä muutoksilta turvassa.

Samalla olemme oppineet, että talouskasvun kohottaminen ylimmäksi arvoksi ei tee ihmistä onnelliseksi. Ekologisen ahdingon rinnalla etenee myös henkinen ahdinko. Vaikka aineellinen hyvinvointi Suomessa muuttuu yhä useamman kohdalla yltäkylläisyydeksi, henkisen kriisin mittarit alkavat näyttää punaista. Itsemurhat ja kanssaihmisiin kohdistuva väkivalta yleistyvät, puhumattakaan lievemmistä kireyden, vieraantumisen ja toivottomuuden oireista.

Vaikka arvostelemme länsimaista teollisuuskulttuuria ankarasti, tunnustamme myös sen saavutukset.

Vaikka eurooppalaiset ovat pystyttäneet julmia diktatuureja ja alistaneet maailman muita kansoja, täällä on julistettu myös vapauden, tasa-arvon, yhteisvastuun ja kansanvallan ihanteita ja toimittu niiden puolesta. Eurooppalainen oikeusvaltio on eittämättömän arvokas saavutus.

Eurooppalaiseen perinteeseen kuuluu henkisten arvojen ja taiteen vaaliminen. Viime vuosisatojen mittaan henkinen kulttuuri on kuitenkin paljolti eristynyt omaksi saarekkeekseen, jolla ei katsota olevan suurtakaan tekemistä politiikan ja talouden kylmien realiteettien kanssa.

Realiteeteiksi on ryhdytty kutsumaan vain niitä asioita, joilla on välitöntä rahallista arvoa. Näin on hävitetty paljon sellaista, jota ei rahalla saada takaisin: eliölajeja, luonnonmaisemia, ihmisyhteisöjä ja menneiden sukupolvien kätten töitä.

Teollisen tuotantomuodon läpimurto 1700- ja 1800- luvuilla merkitsi ratkaisevaa muutosta luontoa kunnioittavaan ajatteluun ja toimintatapaan. Maaemosta tuli kone ja ihmisestä luonnon koneenkäyttäjä. Ihmisen ja luonnon kanssakäyminen muuttui yksisuuntaiseksi: ihminen ei kysynyt luonnolta mitään. Alettiin pitää itsestään selvänä, että tieteen ja tekniikan tehtävä on auttaa ihmistä pääsemään luonnon herraksi. Edistys samastettiin luonnon hallitsemiseen, jonka avulla ihmiskunnan uskottiin pääsevän uuteen paratiisiin.

Vaikka tieteellä ja tekniikalla on ollut suuri osuus nykyisen kriisimme synnyssä, niitä tarvitaan myös sen ratkaisemisessa.

Nykyisin kovin moni - niin tieteen ja tekniikan puolestapuhuja kuin niiden vastustajakin - pitää niiden itsestäänselvänä päämääränä luonnon hallitsemista, hyväksikäyttöä, muovaamista, suitsimista ja ohjailua.

Me haluamme asettaa tieteelle ja tekniikalle saman päämäärän kuin elämällekin: ihmisen ja luonnon rauhanomaisen rinnakkainelon ja vuorovaikutuksen.

Uusi, korkeatasoinen teknologia on tämän ohjelman toteutumisen yksi, joskaan ei ainoa, edellytys.

Emme pidä kehittyneenä tekniikkaa, joka uhkaa muuttaa maapallon elinkelvottomaksi. Korkeana teknologiana pidämme esimerkiksi tuotantolaitoksia, jotka toimivat uusiutuvan energian varassa eivätkä päästä saasteita ilmaan, veteen tai maaperään ja joiden tuotteet voidaan palauttaa uusiotuotantoon.

KRIISI ON MAHDOLLISUUS

Maailman nykyisestä kriisitilasta on tehty vastakkaisia johtopäätöksiä. Jotkut ovat sitä mieltä, että ongelmat ratkeavat, kun entisestään tehostamme talouskasvua ja tekniikan kehittämistä. Toiset taas vaativat luopumista kaikesta tekniikasta. Jotkut ovat sitä mieltä, että koko ihmislaji on luonnon suuri erehdys.

Tilanne ei ole näin toivoton. Uskomme, että kulttuurimme, tieteemme ja tekniikkamme vääristynyt suunta voidaan vielä kääntää. Mutta mitä pitempään muutosta lykätään, sitä todennäköisempää on, että kohtaamme hyvinkin äkillisiä, odottamattomia ja suuria katastrofeja. Sellaiset tilanteet ovat aina uhka demokratialle ja kansalaisvapauksille.

Jotta muutos kävisi ajoissa mahdolliseksi, länsimaisen kulttuurin perusteet - ja niiden myötä taloutemme, yhteiskuntamme ja sivistyselämämme totutut toimintatavat ja rakenteet - on arvioitava perinpohjaisesti uudelleen.

Kriisi on myös mahdollisuus. Uskomme, että nykyisen ekologisen ja sosiaalisen kriisin viisas ratkaisu voi synnyttää niin henkisesti kuin aineellisestikin tähänastista tyydyttävämmän kulttuurin ja elämäntavan, joka ei tuhoa luontoa eikä tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä.

ELOONJÄÄMISTAISTELU VAI VIHREÄ RENESSANSSI?

Meillä on kaksi vaihtoehtoa.

Jos ongelmien tunnustamista ja ratkaisua edelleen viivytetään, voimme 2000-luvulla ajautua maailmanlaajuiseen eloonjäämistaisteluun, jossa 1900-luvulla pohjustettujen luonnonkatastrofien ja yhteiskunnallisten romahdusten seurauksia ratkotaan väkivallan ja diktatuurin avulla.

Ensimmäisiä häviäjiä olisivat kaikkien maiden köyhät. Niin kauan kuin kelvollisia asuma-alueita on olemassa, rikkaat ja vahvat löytävät keinot niiden valloittamiseen.

Mikäli taas vauraimmat, eniten energiaa ja luonnonvaroja kuluttavat ja siten suurinta valtaa käyttävät kansakunnat - joihin Suomi ja suomalaiset kuuluvat - kasvavat ymmärtämään vastuunsa elämän tulevaisuudesta maapallolla ja muuttavat tämän ymmärryksen käytännön päätöksiksi, muutos voi toteutua rinnan kansalaisten vallan ja vapauksien lisäämisen kanssa.

Näin voimme edetä uuteen aikakauteen, vihreään renessanssiin, jossa henkiset arvot asetetaan materialististen arvojen edelle, yhteisvastuu ja solidaarisuus itsekkyyden edelle ja kansalaisten suorat vaikutusmahdollisuudet keskitettyjen valtajärjestelmien edelle.

Vihreä Liitto haluaa valita tämän tien ekologisesti ja sosiaalisesti vastuulliseen tulevaisuuteen.

KUMPPANUUSLIIKE

Vihreä liike ei ole yksin eikä ensimmäisenä pyrkimässä parempaan ja oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan. Vihreä liike yhdistää monta liikettä ja tavoitetta, jotka ovat ainakin versoina olleet olemassa jo pitkään ja joita voidaan nimittää kumppanuusliikkeiksi: haluamme rakentaa kumppanuutta maailman kaikkien kansojen ja rotujen välille, naisen ja miehen välille, oman yhteiskuntamme kaikkien kerrosten ja ryhmien välille; haluamme rakentaa kumppanuutta ihmisen ja luonnon sekä meidän nyt elävien ja jälkeemme tulevien välille.

EKOLOGINEN TASAPAINOTALOUS

Pitkän aikavälin tavoitteemme on ekologinen tasapainotalous, jossa

• käytetään vain uusiutuvia energiavaroja
• uusiutumattomat raaka-aineet kierrätetään eikä mitään muutakaan heitetä hukkaan
• luontoon ei päästetä saasteita, vaan teollisuusprosessien jäteaineet otetaan talteen ja käytetään toisaalla raaka-aineena
• maata viljellään ja metsiä hoidetaan luonnonmukaisin menetelmin
• nykyistä pienempi osa ihmisten toimeentulosta on rahatalouden varassa.

Tärkeimmät keinot kehityksen suuntaamiseksi tätä päämäärää kohti ovat kansantalouden tilikauden pidentäminen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen.

Kansantalouden tilikauden pidentäminen tarkoittaa sitä, että tilinpäätökseen lasketaan mukaan kaikki kustannukset, niin ihmisten terveydelle kuin luonnollekin aiheutetut. Näin voimme tehdä saastuttamisesta ja sosiaalisesta piittaamattomuudesta liiketaloudellisesti kannattamatonta.

Kun tilikautta pidennetään rajattomasti, ekologiset, sosiaaliset ja liiketaloudelliset tavoitteet yhtenevät. Jos metsäteollisuuden tilikausi lasketaan niin pitkäksi, että saastumisen aiheuttamat metsävauriot otetaan lukuun, puhdistuslaitteiden asentaminen käy kannattavaksi; jos ihmisten psyykkiset oireet ja itsemurhat otetaan lukuun, inhimillinen kaupunkisuunnittelu käy kannattavaksi. Vaikka on arvoja, joita ei voida rahalla mitata, pitkän tilikauden ajattelu osoittaa nykyisen suuntauksen mahdottomuuden.

Kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen kuuluu suorien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rikastaminen. Ihmisten riippuvuus rahataloudesta vähenee ja heidän sosiaaliset siteensä vahvistuvat. Kun palkkatyön vaatima aika lyhenee, ihmisten ei joka päivä tarvitse kulkea pitkiä matkoja asunnon, kauppojen, päiväkotien ym. välillä. Heillä on aikaa tehdä itse asuma-alueillaan osa niistä asioista, jotka he nyt ostavat kaupallisina palveluina tai joita kunnat verovaroin järjestävät.

2. VIHREÄÄN TALOUTEEN

EI SOSIALISMI EIKÄ KAPITALISMI

Viime vuosisadalla leijui Euroopan yllä kommunismin aave. Ihmiskunnan suurten epäoikeudenmukaisuuksien ja ongelmien ratkaisuksi nähtiin sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä.

Viime aikojen tapahtumat Itä-Euroopassa ovat osoittaneet, että tämä historiallinen kokeilu on epäonnistunut. Valtiososialismi, jonka ydin on tuotantovälineiden valtiollinen omistus ja talouden keskitetty suunnittelu, ei ole onnistunut markkinatalousjärjestelmää paremmin irrottautumaan luonnon ja ihmisten alistamisesta, vaan on monessa tapauksessa sekä alentanut kansalaisten elintasoa että tuhonnut ympäristöä perinpohjaisemmin kuin on tehty missään länsimaassa.

Mutta kuolinkellot soivat myös kapitalismille, joka ei ole riittävästi ottanut huomioon ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvia rasituksia. Selvimmin tämä näkyy kolmannen maailman maissa: kapitalistinen maailmanjärjestelmä on alistanut kehitysmaiden asukkaat ja niiden luonnonvarat säälimättömän saalistuksen kohteiksi ja valtaa yhä uusia elämänalueita, kansoja ja kulttuureja palkkatyön ja rahatalouden piiriin, liikevoiton tuottamisen välineiksi.

Pääomien keskittyminen kapitalismissa on merkinnyt myös vallan keskittymistä. Poliittinen valta on monin sitein kytketty taloudelliseen valtaan.

Suomen kaltaisissa teollisuusmaissa kapitalismi ei esiinny räikeimmillään muun muassa työväenliikkeen toiminnan ansiosta. Liikeyritykset saavat kuitenkin yhä siirtää osan kustannuksistaan muiden maksettaviksi: saastuttavat tuotantolaitokset jättävät luonnon turmelemisen laskut eläinten, kasvien ja tulevien sukupolvien harteille, ja epäinhimillisiä asuma-alueita rakentavat yhtiöt sälyttävät viihtymättömyyden ja sosiaalisten ongelmien seuraukset asukkaiden kannettaviksi. Vastuuton tuottaja saa myydä tuotteensa halvemmalla kuin vastuunsa tunteva. Siksi vastuuton tuotanto ja kulutus saavat vallan markkinoilla.

Sosialismi ja kapitalismi ovat vihreästä näkökulmasta varsin samankaltaisia. Kapitalismin tuhlausjuhla on ollut se ihanne, johon valtiososialismi on pyrkinyt. Molemmat ovat teollisia kasvutalouksia. Niiden toiminta on perustunut tuotantotapaan, jossa luonto on ollut ehtymättömänä pidetty raaka-aine- ja jätevarasto. Kummassakin järjestelmässä ihmisten tarpeet ja toiveeton alistettu tuotannon kasvun ja tehokkuuden palvelukseen: idässä ihmiset ovat olleet byrokratiakoneiston rattaita, lännessä taas markkinapelin vaihtotavaraa. Yhä suurempi osa tarpeistamme ja toiveistamme tyydytetään rahan välityksellä.

Teolliset kasvutaloudet ovat perustuneet uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen. Miljoonien vuosien aikana maaperään varastoituneet fossiiliset energiavarastot ovat olleet teollisen kasvun polttoaine. Ekosysteemin varaan on rakennettu teknosysteemi, josta kansalaisten elämä on tullut riippuvaiseksi. Suomessa ruoan tuotanto romahtaisi, liikenne pysähtyisi ja valot sammuisivat, jos kansainvälinen kriisi estäisi öljyn, kivihiilen ja uraanin tuonnin maahamme. Teknosysteemi taas on viime kädessä riippuvainen luonnonvarojen riittävyydestä ja ekosysteemin sietokyvystä käsitellä teknosysteemin siihen laskemia saasteita. Vaikka teknosysteemi maailmanlaajuisena järjestelmänä on vasta kuluneen vuosisadan ilmiö, on jo nyt käynyt kiistämättömästi ilmi ettei ekosysteemi sitä kestä. Teollisten kasvutalouksien ekologinen perusta on nopeasti murtumassa.

MARKKINATALOUDEN SOKEAT PISTEET

Markkinatalous ei sellaisenaan johda ihmisten tarpeiden tai luonnon kestokyvyn kannalta järkevään tarjontaan ja hintarakenteeseen. Ilman yhteiskunnallista ohjausta markkinat ulkoistavat ympäristökustannuksia, aliarvostavat tulevaisuudessa toteutuvia hyötyjä ja haittoja ja johtavat epäoikeudenmukaiseen tulonjakoon.

Markkinataloutta kannattaa käyttää renkinä niissä asioissa, jotka se kykenee hoitamaan. Tämä näkyi esimerkiksi 1970-luvun alun energiakriisin jälkeen: lännessä hintojen nousu sai markkinavoimat kehittämään energiaa säästävää tekniikkaa, mutta idän keskitetty ohjaus ei kyennyt samaan.

Suomessa markkinataloudelle on kuitenkin annettu isännän rooli. Kulttuuriset, sosiaaliset ja inhimilliset arvot ovat jääneet toiseksi lyhytnäköisten taloudellisten hyötyarvojen edessä. Se on näkynyt myös siinä häikäilemättömyydessä, jolla suomalainen metsä-, joki-, järvi- ja suoluonto on valjastettu teollisuuden palvelukseen.

Yhteiskunnan tulee asettaa markkinataloudelle niin sosiaaliset kuin ekologisetkin reunaehdot. Parhaiten se onnistuu hintaohjauksella, esimerkiksi veropolitiikan avulla. Vaikka ehdottomia kieltojakin tarvitaan, taloudellinen ohjaus on keskeinen väline kestävää taloutta rakennettaessa. Hyödykkeiden hintoihin tulee laskea tuotannon ja kulutuksen kaikki kustannukset. Silloin kulutus ja koko elämäntapa ohjautuvat luontoa säästäviin ja sosiaalisesti kestäviin muotoihin. Hintaohjaus tukee myös luontoa ja energiaa säästävän teknologian kehittämistä toisin kuin kieltopolitiikka, joka väistämättä perustuu olemassa olevan teknologian mahdollisuuksiin.

Markkinavoimien tehokkuutta ja erityisesti hintojen muutosten nopeaa heijastumista tuotannossa ja kulutuksessa on käytettävä hyväksi: on kehitettävä markkinatalouden ekologista puiteohjausta. Puitetaloudessa yhteiskunta määrää talouselämän rajat. Niiden sisällä taloudellinen toiminta on vapaata. Puitteet takaavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, tulonjaon, työsuojelun ja tänä päivänä erityisesti ekologisten reunaehtojen kunnioituksen.

Tähänastinen markkinatalouden säätely on jättänyt vakavia puutteita markkinavoimien toimintaan. Ylhäältä käsin on haluttu määrätä mikä on kiellettyä ja sallittua, mutta näin ei ole kyetty ohjaamaan sitä, mitä kaikki todella maksaa. Erityisesti seuraavat kustannukset eivät täysimääräisesti heijastu tuotteiden hinnoissa:

Ympäristökustannukset. Monia ympäristöhaittoja ei ole hinnoiteltu lainkaan: esimerkiksi ilmakehä on ilmainen hiilidioksidin kaatopaikka. Monet muut kustannukset, kuten uusiutumaton energia, on alihinnoiteltu. Koska ympäristökustannukset eivät näy tuotantokustannuksissa, ne eivät näy myöskään hinnoissa. Hintarakenne on vääristynyt.

Sosiaaliset kustannukset. Markkinatalous ulkoistaa suuren osan aiheuttamistaan sosiaalisista haitoista ja yhteiskunnan ylläpitämiseksi tehdystä palkattomasta työstä. Yritykset siirtävät tuotantonsa toiselle paikkakunnalle ja jättävät jälkeensä riutuvan yhteisön ja aiheuttavat tuloseudullaan asuntopulan; kotityötä tekevät eivät saa palkkaa työstään, vaikka siihen perustuu myös työvoiman uusintaminen.

Tulevat sukupolvet. Markkinavoimat tapaavat räikeästi aliarvostaa tulevaisuuden hyötyjä ja haittoja: Suomen metsäteollisuus saastuttaa samoja metsiä, joista sen oma ja lastenlastemme tulevaisuus on riippuvainen.

KOLMAS TIE

Ihmisten tarpeet voidaan tyydyttää monin eri tavoin. Väitämme, että suuri osa ns. hyvinvointiyhteiskunnan kulutuksesta ei tyydytä aineellisia, vaan henkisiä ja sosiaalisia tarpeitamme. Ne voitaisiin tyydyttää paremmin ilman tavaroiden ostamista ja myymistä. Usein todistamme yhteiskunnallista onnistumistamme keräämällä ympärillemme aineellista omaisuutta.

Kansantalouden perusmittari bruttokansantuote mittaa hyvinvointina vain rahatalouden kasvua. Kun tupien tarinankertojat siirrettiin vanhainkoteihin ja korvattiin televisioilla, kansantuote kasvoi monta pykälää. Mutta kasvoiko hyvinvointi?

Hyvinvoinnin todelliset ulottuvuudet - ihmisten tyytyväisyys, elämän antoisuus ja henkinen kasvu - jäävät BKT-lukujen ulottumattomiin. Jos mukaan laskettaisiin lisääntyneet itsemurhat, henkiset kriisit, ihmisten yksinäisyys ja elämän merkityksettömyys - puhumattakaan tuotannon kasvun aiheuttamista haitoista luonnon hyvinvoinnille - Suomen bruttokansantuote olisi jo kauan sitten kääntynyt laskuun.

Palkkatyön ja rahatalouden jatkuva laajentuminen on supistanut ihmisten omavaraistaloutta. Naapuriavusta, keräilystä, kalastuksesta, metsästyksestä, omatarveviljelystä tai omien vaatteiden ompelemisesta ei ole enää juuri kukaan riippuvainen, kaupan aukiolosta sen sijaan lähes jokainen. Emme haikaile paluuta muinaiseen omavaraistalouteen, mutta haluamme laajentaa kansalaisten omaehtoisen välitason talouden merkitystä.

Vihreän Liiton tavoitteena on ekologinen tasapainotalous, jossa aineellisen tuotannon jatkuva kasvu käy tarpeettomaksi. Talous on sopeutettu ekosysteemin periaatteisiin. Ihmisten mahdollisuuksia tyydyttää itse tarpeensa ilman rahatalouden väliintuloa rohkaistaan ja tuetaan.

VIHREÄN TALOUSPOLITIIKAN KEINOT

Vihreää talousajattelua voidaan luonnehtia kolmanneksi tieksi. Se ei ole valtoimeksi päästettyä markkinataloutta eikä keskitettyä suunnitelmataloutta, vaan ekologista tasapainotaloutta. Tie ekologisesti kestävään ja sosiaalisesti oikeudenmukaiseen talouteen on pitkä ja kulkee läpi markkinatalouden.

Sosiaalidemokraattien suosimasta "sekataloudesta" vihreä talous eroaa siinä, että se keskitetyn päätöksenteon ja korporatistisen ryhmäitsekkyyden asemesta tähdentää päätöksenteon hajauttamista, osallistumista ja aitoa kansalaisyhteiskuntaa. Porvarillisten puolueiden ajamasta "sosiaalisesta markkinataloudesta" se taas eroaa kahdessa olennaisessa mielessä: yksityisen omistusoikeuden sisältöä ja rajoja on voitava muuttaa yhteiskunnan sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden niin vaatiessa, ja yhteiskunnan ohjaus perustuu ensi sijassa kansalaisyhteiskunnan aseman vahvistamiseen eikä markkinavoimiin.

Tärkeimmät vihreän talouspolitiikan välineet ovat seuraavat:

• Suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän demokratisoiminen. Kestävä kehitys ei tunne erillistä talous-, sosiaali- tai ympäristöpolitiikkaa. Kaikkiin merkittävimpiin ympäristön ja luonnonvarojen käyttöä koskeviin hankkeisiin on liitettävä riittävän laaja- alainen lakisääteinen ympäristövaikutusten arviointimenettely, jonka menetelmiä on edelleen kehitettävä erityisesti monitahoisten yhteiskunnallis- taloudellisten vaikutusten osalta. Ympäristövaikutusten arviointi, lupajärjestelmän yksinkertaistaminen sekä julkisen hallinnon kansanvaltaistaminen ovat vihreän talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisiä vaatimuksia. Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää yhteiskuntapolitiikkaa palvelevaa ympäristö- ja tulevaisuuden tutkimusta on vahvistettava. Avainasemassa ovat Ympäristöministeriön aseman vahvistaminen, demokraattisten ja osallistuvien suunnittelu- ja päätöksentekomenetelmien kehittäminen sekä eri hallinnonalojen yhteen sovittaminen.
• Ohjaava verotus. Koska markkinat eivät sinällään vie kehitystä oikeaan suuntaan, tarvitaan markkinoita ohjaavaa verotusta. Nykyisin suurin osa verotuksesta kerätään työstä tai jalostusasteesta. Kestävän talouspolitiikan kannalta tämä on tuhoisaa. Kaikessa tuotannossa on vähästä tehtävä paljon: luonnonvaroja ja energiaa käytetään mahdollisimman vähän ja jalostetaan ne mahdollisimman korkealaatuisiksi ja kestäviksi tuotteiksi. Jos työn ja jalostusarvon sijasta verot perittäisiin raaka-aineen ja energian käytöstä, hintarakenteemme ja sen myötä kulutustottumuksemme olisivat kokonaan toisenlaiset. Elintasomme ei silti romahtaisi; se muuttuisi päinvastoin kestäväksi, kun tuhlaus ja haaskaus vähenisivät.

  - Ympäristöverot: Aiemmin ilmaisina tai lähes ilmaisina pidetyille tuotannontekijöille määritellään hinta haitta- ja resurssiveroilla. Tällaisia veroja ovat esimerkiksi saasteverot ja energiaverot. Rikkivero toimii siten, että asetetaan polttoaineen sisältämälle rikille riittävän korkea valmistevero. Verosta saa palautusta ottamalla rikin talteen puhdistuslaitoksessa. Veron määrä perustuisi toisaalta arvioon siitä, kuinka paljon luonto sietää kyseistä saastetta, toisaalta taas arvioon siitä, mitä päästöjen puhdistaminen maksaa.

  - Energian hinnan nostaminen. Talouskasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä on ylläpidetty halvan energian avulla. Toisin sanoen saastuva luonto ja tulevat sukupolvet, joille uusiutumattomia energialähteitä ei riitä, maksavat erääntyvät energialaskumme. Haluamme kääntää teollisuuden toimintatavan päälaelleen. Energian hintaa on nostettava ja tehtävä muista tuotannontekijöistä halvempia vähentämällä esimerkiksi työvoiman verotusta.

  - Liikevaihtoveron porrastaminen: Liikevaihtovero tulee porrastaa tuotteen ominaisuuksien mukaan: perushyödykkeistä ja esimerkiksi kirjoista ei veroa peritä, kun taas ylellisyystavaroita verotetaan rankalla kädellä.

  - Sosiaaliturvamaksujen porrastaminen: SOTU-maksut tulee porrastaa alue- ja suhdannepoliittisin perustein.

  - Mainosvero: On kuvaavaa, että mainontaan käytetään Suomessa 8 miljardia markkaa vuodessa, kuluttajavalistukseen taas 200 000 markkaa. Mainosverolla mainontaa voitaisiin huomattavasti vähentää. Ympäristölle vaarallisten tuotteiden mainostaminen on kokonaan kiellettävä.

  - Kuljetusvero: Vihreäntalouden omavaraisuusaste on korkea: se perustuu uusiutuvien luonnonvarojen kestävään käyttöön, jolloin varsinkin energian tuontia voidaan vähentää. Työn ja pitkälle jalostettujen tuotteiden verotuksen keventäminen suuntaa tuotantoa uusille urille, kuten luonnonmukaiseen viljelyyn ja ympäristöteknologiaan. Näillä aloilla syntyy uusia vientituotteita. Tuotannon alueellisuutta ei ole enää syytä sitoa valtiorajoihin, vaan on verotettava kuljettamista yleensä riippumatta siitä, kuljetetaanko tavaraa Tampereelta Rovaniemelle vai Helsingistä Tallinnaan.

• Vastuulliset markkinat. Tuottajien ja kuluttajien uudenlainen yhteistyö on talouselämän demokratisoinnin peruskysymys. Kun tähän saakka työmarkkinapolitiikassa ovat kohdanneet työntekijät ja työnantajat, on tulevaisuudessa kuluttajien ja tuottajien yhteistyöllä avainrooli. Se antaa tuotantoon sitä tietoa, jota ympäristötekijöiden ja elämän laadullisten arvojen huomioon ottaminen vaatii. Kuluttajaliikkeet, eettisin perustein toimivat pankit ja sijoitusyhtiöt, työntekijöiden omistamat yritykset ja vaihtoehtoinen tuotanto, tuottajien ja kuluttajien suora yhteistyö, ympäristö- ja kuluttajaliikkeiden edustajat yritysten johtoelimissä, ympäristömerkit, ekokaupat ja kehitysmaakaupat ovat esimerkkejä niistä kansalaisaloitteista, joiden myötä edetään kohti vastuullisia markkinoita. Niitä on tuettava eettisesti vaativalla kuluttaja- ja tuotelainsäädännöllä, joka edellyttää tähänastista perusteellisempia ja selkeämpiä tuoteselosteita kulutusvalintojen pohjaksi.
• Kansalaistulo. Osa kansantulosta tulee jakaa kaikkien suomalaisten kesken perustulona. Loppuosa riippuisi työpanoksesta, jolloin työpalkkojen taso olisi nykyistä alempi. Toisaalta myös tulovero olisi nykyistä kevyempi, koska pääosa veroista perittäisiin haitta- ja energiaveroina. Perustulo lieventäisi tuloeroja, mutta lisäksi tarvittaisiin edelleen progressiivista verotusta. Perustulo tekisi työelämästä joustavamman ja parantaisi työntekijän asemaa ja palkkatasoa matalapalkka-aloilla sen lisäksi, että se tekisi nykyisestä sosiaaliturvasta yhtenäisemmän ja kattavamman. - Kansalaistulon ajatusta käsitellään tarkemmin luvussa "Arkielämän itsehallintaan".

3. ELÄMÄN EKOLOGISET REUNAEHDOT

Luonto määrää ihmisten ja yhteiskuntien elämän ehdot. Yksilöiden tietoiset valinnat ja yhteiskunnallinen päätöksenteko tapahtuvat luonnonjärjestelmän kokonaisuuden asettamissa rajoissa, joita ei voida älyn ja tekniikan keinoin loputtomiin siirtää.

Ilmansaasteiden suurvaikutukset, merien saastuminen ja metsäkuolemat eivät aiheudu perinteisistä ympäristömyrkyistä, vaan varsin heikoista myrkyistä, jotka suurina määrinä vaikuttavat ekosysteemien tasapainoon - metsämaan happamuuteen, maanpinnan ja ilmakehän väliseen säteilytasapainoon tai sisävesien ravinnetilaan.

Näiden aineiden vaikutukset ovat hitaita, saastuttajia on lukuisia ja aineet kulkeutuvat yli valtiollisten rajojen. Niiden vaikutuksiin puuttuminen edellyttää sellaisten taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä, jotka muuttavat käsityksemme eri tavaroiden ja hyödykkeiden järkevistä hinnoista. Paikallisilla toimenpiteillä voi olla merkittäviä maailman laajuisia vaikutuksia (kuten freoniyhdisteiden käytöllä Suomessa), joten paikallisetkin ratkaisut tulee tehdä pienenevän ja yhä kuormitetumman globaalin ekosysteemin näkökulmasta. Lisäksi on pyrittävä mahdollisimman tiukkojen kansainvälisten ympäristönormien luomiseen yhteistyössä muiden valtioiden kanssa.

Nykytilanteessa on kysymys arvovalinnasta: lyhyen tähtäimen taloudellinen hyöty on vähemmän tärkeää kuin elollisen luonnon suojelu itseisarvona, luonnonkauneuden ja luonnonvarojen uusiutumiskyvyn suojelu. Pitkällä tähtäimellä luonnontalouden tasapainon järkkyminen johtaa myös tuotannollisen toiminnan häiriintymiseen ja kansantalouden järkkymiseen. Metsäkuolemat ovat tästä hyvä esimerkki. Suomen tuotantorakenne on nyt muokattava luonnontaloudellisesti kestäväksi. Tätä tehtävää voidaan verrata sodanjälkeisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Ellei siihen ryhdytä heti, ei ihmisten keskinäisen hyvinvoinnin ja onnen rakentamiselle ole pitävää perustaa.

EKOTALOUSOHJELMA

• Luonnonsuoja perustuslakiin Kansalaisten perusoikeuksien rinnalle tulee perustuslakiin säätää luonnonsuoja, jossa määritellään kriteerit luontoon kajoamiselle ja luonnonvarojen hyödyntämiselle. Ristiriitatilanteissa luonnonsuoja astuu omaisuudensuojan edelle.
• Ympäristöministeriön asemaa vahvistettava Kauppa- ja teollisuusministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön hankkeet on alistettava ympäristöministeriön hyväksyttäviksi. Asuntoasiat on siirrettävä pois ympäristöministeriöstä esim. sosiaali- ja terveysministeriön vastuulle.
• Verotuksen painopiste haitta- ja raaka-aineveroihin Ympäristöä pahimmin kuormittaville saastepäästöille on säädettävä haittavero. Mikäli päästöstä aiheutuva haitta on suorassa suhteessa päästön määrään, voi veron suuruus perustua kilohintaan. Mikäli päästöhaitat kasautuvat tai lisääntyvät voimakkaasti päästöjen kasvaessa, on myös päästöveron oltava vastaavasti progressiivinen.

  Haittaverojen lisäksi on säädettävä energia- ja raaka-aineveroja. Ensimmäiseksi on toteutettava rikki-, kloori- ja hiilidioksidiverot sekä nostettava energian hintaa. Verot on säädettävä niin korkeiksi, että ne vähentävät nykyään ilmaista saastuttamista. Muuten erittäin haitallisen toiminnan, kuten kaupunkikeskustojen henkilöautoliikenteen varalta on säädettävä niin korkeat haittaverot, että ne välttämättä johtaisivat joko haitallisesta toiminnasta luopumiseen tai vaihtoehtoisten, vaarattomien menetelmien käyttöönottoon. Erittäin vaarallisten kemikaalien, kuten PCB:n ja freonien,käyttö on kokonaan kiellettävä.

  Haittaverojen ohella on pidettävä voimassa - ja ajan tasalla - myös päästöjen enimmäisnormit sekä epäpuhtauksien kokonaismäärälle tietyssä ympäristössä että laitoskohtaisille päästöille. Haittaverojen käyttö ei siis merkitse päästönormeista luopumista. Normit on muokattava verojen kanssa yhteensopiviksi. Energiaveroa voidaan periä energian suoran hinnankorotuksen ohella määräämällä osa tuotteen valmisteverosta sen energiasisällön perusteella.

  Haittaverojen ensimmäinen seuraus olisi kulutuksen rakenteen muuttuminen, koska saastuttaen valmistetuista tuotteista tulisi kalliita. Tämä pakottaisi teollisuuden kehittämään uudenlaista tekniikkaa. Haittaverot ovat siis paitsi talouspolitiikan myös teknologiapolitiikan väline.

  Jotta haittaverot eivät johtaisi teollisuuden pakenemiseen "mukavuuslippumaihin", Suomen tulee pyrkiä siihen, että haittaverot otetaan käyttöön muissakin maissa.

• Energian kulutus laskettava puoleen Energian säästö on energiapolitiikan tärkein keino. Energiatehokkuutta lisäämällä ja kulutusta vähentämällä voidaan teollisuusmaissa vähentää energiankulutusta 50 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. Tämä merkitsee kahden prosentin vähennystä vuodessa. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana tähän tarvittava tekniikka on jo käytettävissä. Näin on tehtävä, jotta maailman luonnon kestokyky ei romahtaisi kolmannen maailman maiden nyt nostaessa vähäistä osuuttaan maailman energiankulutuksesta.

  Energian säästö ei ole kiinnostava vaihtoehto niin kauan kun energian hinta on alhainen. Energian hintaa on pidetty keinotekoisen alhaalla, kun siihen ei ole sisällytetty energiantuotannon piilovaikutuksia, kuten ympäristö- ja terveyshaittoja. Niiden täysimääräinen huomioonottaminen muuttaisi täysin nykyiset energiamuotojen hintasuhteet.

  Säästöön kannustaa parhaiten se, että siitä saa taloudellista hyötyä. Siksi energian hintaa on nostettava aluksi kaksinkertaiseksi. Hinnankorotukset tulisi pyrkiä neuvotteluin saattamaan voimaan samanaikaisesti myös muissa puunjalostusteollisuudesta riippuvaisissa maissa.

  Niin suuria kuin pieniäkin säästömahdollisuuksia on käytettävä. Joukkoliikenteen suosiminen, metsäteollisuuden laajenemisen estäminen, prosessiteollisuuden pumppujen säätö, säästöinvestointien tukeminen, siirtyminen hyötysuhteeltaan parempiin valaisimiin ja uusiopaperin käyttö ovat esimerkkejä energiansäästöstä.

  Aurinko-, tuuli-, bio- ja muuta uusiutuvaa energiaa on kehitettävä voimakkaasti ja siirtymävaiheessa lisättävä hiilen ja öljyn sijasta maakaasun käyttöä. Esimerkiksi aurinko- ja tuulienergialla voitaisiin kattaa 10-20 prosenttia Suomen energiantuotannosta vuoteen 2030 mennessä.

  Uusien energiamuotojen ja jätteen hyötykäytön tutkimusvarat olisi moninkertaistettava nykytasolta mm. ydinenergiatutkimusta supistamalla. Vuonna 1990 käytetään ydintutkimukseen noin 80 miljoonaa markkaa, kun uusien tekniikoiden tutkimiseen käytetään vain 15 miljoonaa markkaa. Yhteensä ydintutkimukseen on käytetty vuosina 1970 - 1988 nykyrahassa mitattuna 2 miljardia markkaa.

  Valtion energiayhtiöiden lähes monopolistinen energiankulutuksen kasvun markkinointi loukkaa yleistä etua. Imatran Voima ajaa yhdessä Kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa Suomen taloutta ja yrityksiä äärimmäisen haavoittuvaan tilaan totuttamalla niitä kulutuskasvun lisäksi Euroopan halvimpiin energianhintoihin aikana, jolloin tulisi ehdottomasti varautua niukan energiankäytön talouteen. Kulutusmarkkinoinnin sijasta varoja tulisi ohjata energiansäästöneuvontaan.

  Jos viides ydinvoimala rakennetaan, on selvää, että energiaintensiivinen teollisuutemme ei tule esittämään vastaavan energiamäärän säästämistä hiilidioksidia tuottavia hiilivoimaloita sulkemalla. Ydinvoimaa vaaditaan lähinnä metsäteollisuuden laajennuspyrkimyksien vuoksi. Uuden ydinvoimalan tarpeellisuus on sitäkin kyseenalaisempaa, kun otetaan huomioon, että energiansäästön edistämiseksi ei tähän mennessä ole tehty juuri mitään. Ydinvoimaloiden rakentaminen ja ydinpolttoaineen valmistus kuluttaa niin ikään erittäin paljon energiaa.

  Vihreä Liitto vastustaakin uusien ydinvoimaloiden rakentamista, ja entistäkin voimaloista tulisi asteittain luopua. Voimayhtiöiden täysimittaisen korvausvastuun säätäminen edesauttaisi osaltaan ydinvoimasta luopumista.

• Ilmakehää on suojeltava

  Kasvihuoneilmiön voimistuminen merkitsee laajaa ekologista katastrofia - uusien alueiden aavikoitumista, laajojen alueiden muuttumista viljelykelvottomiksi ja meriveden pinnan nousua. Välillisenä vaikutuksena seuraa ekologisten pakolaisten ongelma.

  Kasvihuoneilmiö aiheutuu useista kaasuista. Merkittävin niistä on hiilidioksidi, jota syntyy kaikessa palamisessa. Se aiheuttaa noin puolet kasvihuoneilmiön voimistumisesta. Muita tärkeitä kasvihuonekaasuja ovat metaani, freonit, typpioksiduuli ja troposfäärin otsoni.

  Kasvihuoneilmiön hidastaminen edellyttää useita samanaikaisia toimenpiteitä, joista kunkin vaikutus on noin viiden prosentin luokkaa. Eniten saadaan aikaan voimakkaalla energiansäästöllä ja uusiutuvan energian (aurinko, tuuli, biomassa) käytöllä. Metsien hakkuiden rajoittaminen ja uuden metsän istutus ovat niin ikään tärkeitä keinoja. Tropiikin metsät ovat tärkeä hiilidioksidin sitoja. Suomen olisi tuntuvasti lisättävä sademetsien suojelun tukea. Siitä on tehtävä yksi kehitysyhteistyön pääkohde väestöohjelmien rinnalla. Suomen tulee ottaa tavoitteeksi istuttaa kehitysmaihin niin paljon metsää, että se vuosien saatossa aina sitoo vähintään saman määrän hiilidioksidia kuin Suomi tuottaa. Istutusvelvoite voidaan jakaa kunnille, tehtaille, työpaikoille ja kouluille.

  Suomessa soiden ojitus on merkittävä hiilidioksidin lähde, koska ojitettu suo muuttuu hiilidioksidin sitojasta sen vapauttajaksi. Suomessa on ojitettu soita silloinkin, kun se ei olisi metsätaloudellisesti ollut perusteltua. Nyt olisikin suo-ojitusten jatkamisen sijasta aika aloittaa suo-ojien tukkiminen. Myös turpeen poltto on asteittain lopetettava.

  Kasvihuoneilmiötä voidaan hidastaa myös liikennepolitiikan keinoin, polttoa tehostamalla ja freonien käytön kieltämisellä.

  Suomen on otettava tavoitteeksi täkäläisten hiilidioksidipäästöjen alentaminen vähintään 30 prosentilla vuoteen 2000 mennessä ja edelleen 70 prosentilla vuoteen 2020 mennessä.

  Otsonikehän ohentumista aiheuttavia CFC-yhdisteitä on yhä käytössä tuhansia tonneja, ja niiden valmistus jatkuu myös Suomessa. Suomi on vaurioittanut otsonikehää selvästi yli suhteellisen osuutensa: Suomessa käytetään CFC-yhdisteitä 2-3 kertaa enemmän asukasta kohti kuin maailmassa keskimäärin.

  CFC-yhdisteiden valmistus, käyttö ja maahantuonti on kiellettävä vuodesta 1994 alkaen. Ennen sitä on CFC-verolla kannustettava teollisuutta nopeasti kehittämään vaihtoehtoisia aineita. Kylmäkalusteiden freonille on järjestettävä valtakunnallinen, tarvittaessa kuntien organisoima purkujärjestelmä.

• Happamat sateet kuriin Metsiämme vaurioittava hapan laskeuma johtuu pääosin energiantuotannon, teollisuuden ja liikenteen aiheuttamista rikki- ja typpisaasteista. Kun Suomen omat rikkipäästöt saatiin laskemaan, paljastuivat Kuolan niemimaalta ja muualtakin Neuvostoliitosta tulevat valtavat kaukokulkeumat. Etelä-Suomessa Suomen omakin rikkilaskeuma ylittää vielä nelinkertaisesti arvioidun luonnon sietokyvyn.

  Rikkipäästöjen leikkaaminen puoleen maksaa Suomessa sen verran, että sähkö- ja lämpölaskumme nousevat kolmen prosentin verran. Suomalaisilla on varaa huomattavasti ripeämpään tavoitteenasetteluun.

  Happamoitumisen estämiseksi on rikkipäästöjä alennettava 90 % ja typpipäästöjä 75 % 1980-luvun alun tasosta vuoteen 2000 mennessä. Tämä on kansainvälinen tutkijoiden ja ympäristönsuojelijoiden vaatimus, johon Suomen on sitouduttava. Suomen on myös pyrittävä solmimaan Neuvostoliiton kanssa sopimus rikkipäästöjen leikkaamisesta ja sitouduttava tukemaan Neuvostoliiton ympäristönsuojelusuunnitelmia.

  Suomi ei kuitenkaan kykene omin avuin pienentämään kokonaislaskeumaa turvarajan alle. Siksi meidän on taloudellisen avun, halpakorkoisten lainojen ja yhteistyön keinoin autettava myös Kuolan ja Baltian alueita sekä Puolaa. Suurin osa Suomen happamasta laskeumasta tulee vielä 1990-luvullakin näiltä alueilta. Muutaman vuoden kuluttua on Kuolan teollisuuskombinaatin puhdistustekniikkaan investoiminen Suomen tehokkainta ilmansuojelua. Suomen tulee edistää myös Pohjoismaisen investointipankin luottojen kanavoimista naapurimaiden ympäristöinvestointeihin.

  Kotimainen ongelma on typpioksidipäästöjen raju kasvu, joka tekee osittain turhiksi rikkipäästöjen vähentämisessä saavutetut tulokset ja aiheuttaa myös aivan omat saastevaikutuksensa. Typpioksidipäästöjen kasvu johtuu ennen muuta liikenteen kasvusta. Yli puolet typpioksidipäästöistä on peräisin liikenteestä.

  Henkilöautojen siirtyminen katalyyttipuhdistimiin 1990-luvun mittaan ei ratkaise ongelmaa. Autoilun määrää on vähennettävä. Parhaiten se onnistuu nostamalla polttoaineen hintaa ja alentamalla nopeuksia. Ilman katalyyttipuhdistinta ajavien autojen nopeusrajoitukset on laskettava 80 km:iin tunnissa. Tämä nopeuttaisi siirtymistä puhdistimilla varustettuihin autoihin ja vähentäisi typpisaasteita.

  Jokainen autoilija voi vaikuttaa typpisaasteiden määrään vähentämällä auton käyttöä ja ajamalla hitaammin. 120 km:n tuntivauhdilla ajettaessa pääsee ilmoille kaksi ja puoli kertaa enemmän typpisaasteita kuin 80 km:n vauhdissa.

• Luontaiseen metsä- ja maatalouteen Suomen ekosysteemien ja lajien rikkaus tulee säilyttää varaamalla riittävästi suojelualueita. Kymmenen prosenttia Suomen metsäalasta on nopeasti suojeltava. Se ei ole taloudellisesti mahdoton uhraus: vuosittaisesta kansantuotteen kasvusta se veisi kolmasosan.

  Avohakkuut, metsän auraus ja muu tehometsätalous on lopetettava metsätalouden päämuotona ja siirryttävä luontaiseen metsänhoitoon. Metsäteollisuuden laajentumissuunnitelmia on hillittävä.

  Maatalouden ylituotantoa ei tule supistaa peltoalaa vähentämällä, vaan vähentämällä keinolannoitusta ja sitä kautta hehtaarisatoja. Typpilannoitusta on vähennettävä kolmanneksella. Keinolannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä on verotettava. Ylituotannosta saatavan vientituen pienentyessä voidaan alentuneet hehtaarisadot korvata viljelijöille korottamalla pinta-alalisiä.

  Yksipuolisesta kemiallisesta viljelystä on siirryttävä luonnonmukaisempiin viljelytapoihin. Maaseudun sivuelinkeinojen verotusta on kevennettävä. Maatalouden ympäristönsuojeluinvestointeja on tuettava verohelpotuksin.

• Vesihallinto ja vesilaki uusiksi Vaikka sisävesiemme tila on parantunut 20 viimeisen vuoden aikana, yleinen käsitys vesistöjen puhtaudesta on väärä. Esimerkiksi viime kesinä yleistyneet leväkukinnat ovat merkki siitä, että ravinnekuormitus on monissa järvissä edelleen liian suuri. Etupäässä maatalouden aiheuttamaa hajakuormitusta ei olla kyetty vähentämään, ja kalanviljelylaitokset aiheuttavat uudenlaisia likaantumisongelmia. Lisäksi hapan laskeuma on tappanut lukuisia Etelä-Suomen järviä.

  Kalankasvatusta on valvottava ja tarvittaessa rajoitettava siten, ettei se aiheuta vesistöjen pilaantumista eikä vaaranna luonnonvaraisia kalakantoja. Teollisen kalankasvatuksen sijasta olisi tuettava luonnonvaraistenkalakantojen elvyttämistä esimerkiksi kunnostamalla vaelluskalareittejä.

  Maa- ja metsätalouden haitallista vesistökuormitusta on vähennettävä kehittämällä viljelytapoja luonnonmukaisempaan suuntaan ja lisäämällä viljelijöiden tietoutta luonnontalouden kannalta oikeasta lannoitteiden käytöstä ja verottamalla keinolannoitteiden käyttöä.

  Massa- ja paperiteollisuuden on 1990-luvulla otettava käyttöön biologiset ja muut kuormitusta olennaisesti vähentävät puhdistusmenetelmät. Aiheuttamisperiaatteen mukaisesti likaajien tulee itse vastata vesiensuojelun aiheuttamista kustannuksista.

  Vesistöjä koskevassa suunnittelussa on kaikilla käyttömuodoilla oltava tasavertainen asema. Virkistyskäytölle, kalataloudelle ja luonnonsuojelulle on vastedes annettava nykyistä selvästi suurempi paino. Erityisesti virtaavien vesien luonnontaloutta on hoitotoimin elvytettävä. Vesistöjen voimataloudellinen hyväksikäyttö on toteutettava niin, ettei muiden käyttömuotojen edellytyksiä vaaranneta.

  Vesistöjen suojelutavoitteita on laajennettava niin että vielä rakentamattomat kosket, lähdealueet, lintujärvet ja muut arvokkaat erityiskohteet saadaan mukaan suojeluohjelmiin.

  Vesilainsäädäntö on uudistettava siten, että väärin perustein tapahtuva etujen vertailu estetään. Vesien suojelusta saatavaa hyötyä on verrattava, vesiensuojelun (esim. puhdistuslaitteiden) kustannuksiin eikä yrityksen kokonaisetuun. Nykyinen käytäntö ei ole minkäänlaisen taloudellisen ajattelun mukaista, se sallii saastuttamisen silloinkin kun puhdistuskustannukset olisivat pienemmät kuin arvioitu haitta.

  Vesihallintoa on muutettava siten, että vesistöjä voimakkaasti muuttavan rakentamisen suunnitelu on irroitettava muusta vesihallinnosta. Vesilain valvonnalle on taattava itsenäinen, rakentamisintresseistä riippumaton asema. Luonnontaloudellista asiantuntemusta vesihallinnossa ja vesioikeuksissa on lisättävä.

  Kansainvälisin sopimuksin on rajoitettava vesiä pilaavien saasteiden kaukokulkeutumista. Itämeren suojelua ja sen luonnonvarojen käyttöä säätelevät sopimukset on toteutettava.

• Kemiallistumiselle tiukat normit Aktiivisesti käytössä olevien kemikaalien määrä kasvaa nopeasti, ja niitä käytetään yhä laajemmalti. Monien jo pitkään käytössä olleiden aineiden haittoja on vanhoissa teollisuusmaissa onnistuttu rajoittamaan. Kemiallistuvan ympäristön aiheuttamat työterveysongelmat ovat niissäkin valtavia. Kehitysmaissa, joissa kemikaalivalvonta on puutteellista, ovat itse aineiden käyttäjät usein täysin tietämättömiä niistä riskeistä, joita aineet aiheuttavat heille itselleen, ympäristölle ja tuotettua ravintoa syöville ihmisille.

  Uusien aineiden käyttöönotolle ja synteettisten kemikaalien levittämiselle ympäristöön on säädettävä tiukat normit. Niistä saatava taloudellinen hyöty on usein pienempi kuin niiden aiheuttama haitta ihmisten ja muiden lajien terveydelle. Uusien kemikaalien käyttöönotto on sallittava vasta kun on osoitettu, että ne ovat vähemmän haitallisia kuin vastaavaan tarkoitukseen aiemmin käytetyt aineet.

• Irti auton diktatuurista Henkilöautot ovat suurimpien kaupunkien vakavin ympäristöhaitta. Mitkään ilmansuojelutoimet eivät estä sitä, että jos yksityisautoilun kasvun annetaan jatkua, pääkaupunkiseudun ilman laatu tulee seuraavien viiden vuoden aikana edelleen huononemaan. Saastunut ilma lisää myös hengityselinsairauksia.

  Autojen aiheuttama melu ja rauhattomuus sekä niiden vapaata ja turvallista liikkumista estävä vaikutus ovat riittäviä syitä poistaa yksityisautot kaupunkien keskustoista.

  Henkilöautojen käyttöä tulee vähentää liikennepolitiikan ja kaavoituksen keinoin. Työmatka- ja asukasliikennettä varten on saatava aikaan nopeat ja halvat joukkoliikennemuodot ja hyvä kevyen liikenteen verkosto. Joukkoliikenteen solmukohtiin kaupunkikeskusten ulkopuolelle on rakennettava riittävästi pysäköintitilaa. Nopeudet on laskettava maanteillä 80 km:iin ja moottoriteillä 100 km:iin tunnissa.

  Moottoriteiden rakentaminen on pysäytettävä ja varat siirrettävä raideliikenteen kehittämiseen ja uusien kaukoliikenteen oikoratojen rakentamiseen. Rekkaliikenteen on maksettava tieverkolle aiheuttamansa kulut. Joukkoliikennettä täydentävää taksi- tai reittitaksiliikennettä on kehitettävä erityisesti haja-asutusalueilla. Joukkoliikennevälineet ja taksit on kehitettävä sellaisiksi, että niitä voivat käyttää myös liikuntaesteiset kansalaiset.

• Kohti kierrätystaloutta Monet ympäristöongelmat johtuvat siitä, että ihmiset katkaisevat luonnon ainevirtoja - ravinteet eivät kierrä pelloille, vaan jäävät kaatopaikoille tai järvien pohjakerrostumiin - tai siitä, että aineita kertyy vääriin paikkoihin - esimerkiksi raskasmetalleja maaperään. Tulevaisuuden tasapainotaloudessa on minimoitu ne hyödykkeet ja aineet, joita ei pystytä tavalla tai toisella käyttämään uudelleen eli kierrättämään tai vähintään säilyttämään vaarattomasti. Tämä otetaan huomioon jo tuotteita suunniteltaessa.

  Mikäli jokin tuote ei kelpaa kierrätykseen tai on selvästi haitallinen, sen hintaa nostetaan haitta- ja resurssiveroilla. Uudelleenkäytöstä eli uusioraaka- aineiden käytöstä tuotteiden valmistukseen ei peritä raaka-aineveroa, vaan pelkästään energiaveroa. Aineiden palauttaminen tuotantokiertoon on tärkeimpiä tavaroiden hinnoitteluperusteita. Esimerkiksi muovilaadut, joita ei voi kierrättää, hinnoitellaan niin korkealle, ettei niistä kannata tehdä kertakäyttöesineitä. Tämä johtaa muovin kulutuksen asteittaiseen vähenemiseen, kunnes markkinoilla on vain kestäviä, korkeatasoisia muoviesineitä ja toisaalta kierrätettäviä muovipakkauksia.

  Jokaiseen kuntaan perustetaan kierrätyskeskus, jonne päätyvät käytöstä poistetut kodinkoneet, rakennusjätteet, lumput, pyöränromut, rikkinäiset lelut ja tavarat. Korjauspajoissa niistä syntyy käypiä välineitä. Työpajoissa tehdään jäteraaka- aineista uusia tuotteita. Tietokoneromusta irrotetaan jalometallit ja muoviosat palautetaan raaka-aineeksi, kodinkoneista imetään freonit ja otetaan talteen ongelmajätteet.

  Kierrätystaloudessa ei perinteisiä kaatopaikkoja ole lainkaan. Kun kertakäyttöpakkauksista siirrytään kestäviin ja palautettaviin pakkauksiin, jätteiden määrä vähenee oleellisesti. Maatuva jäte kompostoidaan jo kotitalouksissa, ja myös kerrostalojen pihoilla on kompostorit sekä omat laatikot paperijätteelle, pahville, lasille, metallille ja muoville. Panttimaksujen säätäminen houkuttelevan korkeiksi saa ihmiset palauttamaan ongelmajätteet, pullot, autonromut ja muun käytöstä poistetun tavaran.

  4. ARKIELÄMÄN ITSEHALLINTAAN

  PERUSTULON AVULLA KESTÄVÄÄN TALOUTEEN JA SUUREMPAAN VAPAUTEEN

  Suomessa tulee asteittain toteuttaa perustulojärjestelmä.

  Perustulo on jokaiselle kansalaiselle maksettava tulo, joka maksetaan ilman tarveharkintaa ja muista tuloista riippumatta. Sillä on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin sillä hyvitetään haittaveroista aiheutuva hintojen nousu, jotta pienituloiset eivät joutuisi kärsimään. Sen toinen tarkoitus on lisätä yksilönvapautta, vähentää työttömyyttä, estää köyhyysloukkujen syntyminen ja vähentää ikäryhmien ja sukupuolten välistä eriarvoisuutta.

  Käytännössä perustulon toteuttaminen merkitsisi tulonsiirtoa miehiltä naisille, aikuisilta nuorille ja lapsille sekä pääomavaltaiselta teollisuudelta koko kansalle.

  Perustulo vähentäisi nuorten taloudellista riippuvuutta vanhemmistaan. Se antaisi heille paremmat mahdollisuudet kokeilla erilaisia töitä ja elämäntapoja, suunnitella opintojaan ja valita sopivin asumisen muoto. Perustulo nostaisi epämuodollisen, palkattoman työn arvostusta. Perustulojärjestelmän kehittäminen on tärkeä edellytys uuden, entistä mielekkäämmän elämäntavan kehittämiselle.

  Perustulo ehkäisisi myös loppuunpalamistaja uupumista: jos ihminen haluaa syystä tai toisesta pitää välivuoden palkkatyöstä, hän voi tehdä sen perusturvan varassa ennen kuin tilanne vaatii lääkärintodistusta ja sairaslomaa tai työkyvyttömyyseläkettä.

  Ikäihmisille perustulo antaisi mahdollisuuden vetäytyä ansiotyöstä asteittain, kunkin yksilöllisten toiveiden ja elämäntilanteiden mukaan.

  Perustulojärjestelmä on toteutettava asteittain. Ensimmäisessä vaiheessa maksetaan kaikille kansalaisille yhtä suuri hyvitys haittaverojen aiheuttamasta hintojen noususta sekä korotetaan alimpia eläkkeitä, työttömyyskorvauksia ja lapsilisiä. Opintotuki muutetaan kokonaan opintorahaksi ja se maksetaan myös opintovapaalle jääville. Haittaverohyvitys pienenee asteittain tuotannon rakenteen muuttuessa. Toisessa vaiheessa, sen mukaan kuin kansantalouden kehitys sallii, kaikille kansalaisille ilman tarveharkintaa maksettavaa osuutta korotetaan ja siihen sulautetaan kokonaan tai osittain mahdollisimman monet nykyisistä tukimuodoista, kuten kansaneläke, työttömyyskorvaukset ja sairauspäivärahat.

  Järjestelmä rahoitetaan korkeimpia ansiotuloja ja omaisuuden myyntivoittoja verottamalla sekä siirtämällä teollisuuden verotuksen painopiste raaka-aineiden verottamiseen. Vaikka välilliset verot kuormittavatkin pienituloisia suhteellisesti enemmän kuin paremmin ansaitsevia, perustulo parantaa kuitenkin pienituloisten asemaa eniten.

  Perustuloon siirtyminen on olennainen osa ekologisesti kestävää talousjärjestelmää. Se rahoitettaisiin valtaosin tuotantoa ja kulutusta verottamalla, mikä johtaa luonnonvarojen säästeliääseen ja tehokkaaseen käyttöön. Samalla se vapauttaa ihmisiä bruttokansantuotteen maksimointiin tähtäävästä tuotantorakenteesta ja siihen liittyvästä kulutuksen varaan rakentuvasta elämänmuodosta.

  ELÄMÄ JA TYÖELÄMÄ: VAIHTOEHTOJA LISÄTTÄVÄ

  Ansiotyön tekeminen on edelleen varsin tiukasti sidottu tiettyyn aikaan ja paikkaan. Ihmiset joutuvat sopeuttamaan erilaiset elämänvaiheensa ja -tilanteensa työelämänsä mukaan, vaikka päinvastainen järjestely olisi työntekijän kannalta inhimillisempi ja loppujen lopuksi parantaisi myös työn laatua. Tällä tavoin helpotettaisiin myös jatkuvasti pahenevaa työvoimapulaa.

  • On lisättävä ihmisten mahdollisuutta omavalintaiseen työaikaan kulloisenkin elämäntilanteensa mukaan.
  • Keskimääräistä palkkatyöaikaa on 1990-luvun kuluessa lyhennettävä kuuteen tuntiin päivässä.
  • Oikeus työhön on taattava kansalaisen perusoikeutena. Tähän liittyy erottamattomasti oikeus tehdä työtään hyvällä omallatunnolla: oikeus kieltäytyä kanssaihmisiä ja luontoa vahingoittavista työtehtävistä.
  • Myös palkaton työ kuten kodinhoito, lasten ja vanhusten hoito on laskettava työksi. Alle kouluikäisten lasten, vanhusten tai vaikeavammaisten hoitamista kotona tulee pitää palkkatyövuosien kanssa samanarvoisena arvioitaessa ihmisten työkokemusta sekä ikälisiä ja eläkkeitä määriteltäessä.
  • Eläkkeelle siirtyminen on tehtävä nykyistä joustavammaksi; halukkaille on annettava mahdollisuus pysyä työelämässä eläkeiän yli.
  • Työntekijöiden itsehallinnolle on avattava parempia mahdollisuuksia.

  UUTEEN, MIELEKKÄÄSEEN ARKIPÄIVÄÄN

  Uuden arjen tavoitteena on eheyttää arkielämämme, nivoa työ, huolenpito, asuminen ja virkistys kokonaisuudeksi, vähentää riippuvuuttamme jokapäiväisistä kuljetuksista, parantaa mahdollisuuksiamme vaikuttaa oman elämämme ehtoihin ja tehdä elämästämme inhimillisesti tyydyttävämpää.

  Nykyistä kansantuoteyhteiskuntaa rakennettaessa ei ole lainkaan otettu huomioon ihmissuhteiden merkitystä eikä sitä, että elämämme tehtaista ja virastoviidakoista huolimatta on edelleen paljolti palkatta tehtävän työn varassa.

  Arkipäivämme on pirstottu osiin. Yhtäällä nukutaan, toisaalla tehdään palkkatyötä, kolmannessa paikassa opiskellaan, neljännessä hoivataan lapsia, viidennessä sairaita, kuudennessa vanhuksia, seitsemännessä hankitaan ruokaa, kahdeksannessa vietetään vapaa-aikaa. Meidän on pakko päivittäin kuluttaa kosolti aikaa pitkiin edestakaisiin matkoihin.

  Monet tekniset muutokset ovat vähentäneet ihmisten kanssakäymistä ydinperheen ulkopuolella: autot ovat vieneet lähikaupat, pesukoneet ovat vieneet pyykkituvat, televisiot ovat vieneet kyläilyn ja jutustelun kadunkulmissa. Yhdyskuntasuunnittelu ei ole yrittänytkään tarjota tilalle muuta kuin lähiökapakat.

  Elämässämme on enemmän tavaraa, mutta vähemmän ihmissuhteita. Ihmiset saattavat elää naapureina vuosikaudet oppimatta tuntemaan toisiaan. Ennen huolensa saattoi kertoa ilmaiseksi pesutuvassa naapurin muijalle tai lähikaupan myyjälle, mutta nyt samasta asiasta joutuu maksamaan psykoterapeutille. Jos kuulevaa korvaa ei löydy, seurauksena voi olla sairaus tai jopa itsemurha.

  Tämä tilanne luo painetta kulutuksen kasvattamiseen. Kun perheet pienenevät ja eristyvät toisistaan, jokainen joutuu ostamaan itselleen sellaisetkin tarvekalut, joita käytetään harvoin. Vielä suurempi merkitys on ihmissuhteiden vähäisyydellä ja pinnallisuudella: henkilökohtaiseen pätemiseen ja omanarvontunnon ylläpitämiseen ei jää juuri muita keinoja kuin tavaran haaliminen.

  Suurin osa niistä työtunneista, joihin elämämme perustuu, tehdään edelleen palkatta. Suurimman osan palkattomasta työstä tekevät naiset, sitä paitsi yksinään. Yhteiskunta ei tunnusta tätä työtä työksi eikä sitä oteta huomioon kansantulolaskelmissa, talouspoliittisissa päätöksissä eikä yhdyskuntasuunnittelussa. Laskelmat eivät myöskään ota huomioon päivittäisissä matkoissa hukkaan kuluvaa aikaa.

  Asuma-alueilla ihmisillä on äärimmäisen vähän mahdollisuuksia muovata ympäristöään mieleisekseen. Ne on suunniteltu ja rakennettu asukkaita kuulematta. Monet pihat ovat "ei kenenkään maata", joka ei houkuttele ketään. Eniten tästä kärsivät pienet lapset, jotka eivät edes voi lähteä tutkimaan kotipihansa ulkopuolista maailmaa joutumatta hengenvaaraan. Lapset ja nuoret eivät saa suoraa kosketusta siihen työhön, jota heidän vanhempansa tekevät kodin seinien ulkopuolella.

  2000-LUVUN YHTEISÖLLISYYS

  Tavoitteemme ei ole palata entisaikaan, pakon sanelemaan yhteisöllisyyteen, johon liittyi naapureiden keskinäinen silmälläpito. Asumisen, tuotannon sekä niin ydinperheissä kuin julkisissa laitoksissakin tapahtuvan huolenpidon aineksia tulee yhdistää välitasolle, joka luo mahdollisuudet ihmisten yhteistoiminnalle. Samalla ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä ehtoihin paranevat oleellisesti.

  2000-luvulla ihmisten yhteisöllisyys voi toteutua myös asuinpaikasta riippumatta: telemaattiset tietoverkot ja ylipaikalliset ja kansainväliset kansanliikkeet ovat olennainen osa tulevaisuuden yhteisöllisyyttä.

  Pitkän aikavälin tavoitteena on se, että suuri osa ihmisten tarvitsemista tavaroista ja palveluista voitaisiin tuottaa lähialueella.

  Asuinalueet ja asunnot on suunniteltava elinpiirinäkökulmasta siten, että kävellen, pyöräillen, bussilla tai raitiovaunulla ihminen tavoittaa helposti ja turvallisesti tarvitsemansa. Sosiaalinen toiminnallisuus on asetettava liiketoimintojen keskittämisen edelle. Eri ikä- ja toiminnallisuusryhmien, kuten lasten, vammaisten ja vanhusten, vaatimukset on otettava tarkoin huomioon. Ydinkeskustojen ja taajamien välinen liikenne on siirrettävä kiskoille.

  Yhdyskuntasuunnittelussa tämä merkitsee luopumista "yhden asian alueista". Asunnot, palvelut, työpaikat, kaupat ja virastot on rakennettava samaan kokonaisuuteen, päällekkäin ja limittäin. Tämä on yhä enemmän mahdollista nyt, kun yhteiskunnan tulevaisuutta ei enää rakenneta perinteisen, paljon suojatilaa vaativan, meluisan ja saastuttavan teollisuuden varaan.

  UUTEEN KAUPUNKIKULTTUURIIN

  Pidämme urbaaneista kaupungeista - sellaisista kuin ovat esimerkiksi Keski-Euroopan ikivanhat kaupunkikeskustat. Eurooppalainen urbaani kaupunki on monien ihmisten ja samanaikaisten, risteävien toimintojen kohtauspaikka. Sitä tarkoittaa urbaani: risteävyyttä ja monitoimisuutta, ei korkeita rakennuksia.

  Urbaanin kaupungin tulee kertoa asukkailleen kaikista kehitysvaiheistaan. Se on mahdollista suunnittelemalla uudet rakennukset yhteensopiviksi vanhojen kanssa ja säilyttämällä riittävä määrä sekä eheitä taloja että laajempia kortteli- ja kaupunginosakokonaisuuksia alkuperäisessä asussaan.

  Alueelliset kunnalliset palvelut tulee muuttaa joustaviksi. Asukkailla tulee olla mahdollisuus osallistua niihin ja muovata niitä. Päiväkoteihin voisivat myös kotiäidit ja -isät viedä lapsensa lähtiessään asioimaan tai vaikkapa reippailemaan. Koulujen ja päiväkotien oman ruokailun jälkeen niissä voisivat käydä ruokailemassa myös lähiseudun vanhukset, perhepäivähoitajat ja vanhemmat lapsineen. Koululääkärien vastaanottohuoneet voisivat olla muutaman tunnin päivässä avoinna alueen asukkaille: näin voisi saada avun pikkuvaivoihin ja arvion siitä, onko vaiva varsinaiselle terveysasemalle lähdön arvoinen. Koulujen ja päiväkotien tilat voisivat olla iltaisin auki kaikenikäisten harrastuksille.

  Kunnat voivat järjestää asuma-alueille "tietotupia", tiloja, joita ATK-etätyötä teettävät yritykset voisivat vuokrata alueella asuvia työntekijöitään varten ja joita myös itsenäiset etätyöläiset voivat käyttää.

  Asuma-alueiden toiminnallinen peruskorjaus onkin otettava yhdeksi lähivuosien ja -vuosikymmenien päätehtäviksi. Lähiöt suunniteltiin ja rakennettiin aikoinaan asukkaitten mielipidettä kysymättä - nyt asukkaat voidaan ottaa mukaan suunnittelemaan niiden peruskorjausta. Myös kaupunkikeskustojen ja taajamien kehitys pelkiksi kulutuksen keskuksiksi tulee pysäyttää ja niiden asumiskelpoisuutta parantaa.

  Kun yhdyskuntasuunnittelulla luodaan uusia mahdollisuuksia ihmisten yhteistoiminnalle, asuma-alueille voi alkaa kehittyä myös ystävien ja tuttavien keskinäisen yhteistyön ja avunannon verkostoja, jotka paitsi helpottavat elämää, myös antavat sille sisältöä, ja joiden kautta niin miehet kuin naiset, niin vanhat kuin nuoret voivat käyttää taitojaan yhteiseksi hyväksi: naapuria autetaan lastenhoidossa, korjataan työkaverin auto ja saadaan vastapalvelukseksi lapselle soittotunteja. Näin ihmisten riippuvuus rahataloudesta ja etäisistä byrokratioista voi pikku hiljaa vähetä.

  Arkielämän muuttaminen tähän suuntaan edellyttää perusteellista ajattelutavan muutosta yhdyskuntasuunnittelussa ja rakentamisessa sekä lukemattomien byrokraattisten määräysten purkamista. Mutta uusi arki ei voi syntyä vain hallinnollisin päätöksin: se kasvaa ennen muuta alhaalta käsin lähtevästä aloitteellisuudesta ja yhteistoiminnasta.

  Uutta arkea luo kaikenlainen asuma-alueiden ihmisten yhteistoiminta, jonka tarkoituksena on parantaa oman asuinalueen viihtyisyyttä, elämän mielekkyyttä ja itse kunkin mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämänsä ehtoihin. Uutta arkea ovat asuinyhteisöt, joiden yhteisöllisyyden aste vaihtelee. Yhteisissä tiloissa voidaan hoitaa pihan lapset, kokoontua syömään viikonloppuaterioita sekä erilaisten harrastusten piiriin. Sitä ovat myös ruokapiirit, jotka hankkivat elintarvikkeita suoraan tukusta ja viljelijöiltä. Uutta ja samalla vanhaa arkea ovat kasvimaapalstat, joilla tuotetaan osa ruoasta ja joilla puuhattaessa tutustutaan lähialueen ihmisiin. Kunnallishallinnon tulee lannistamisen sijaan tukea ja kannustaa tällaista toimintaa.

  Yhteiskunnan viralliset auttamisjärjestelmät eivät käy tarpeettomiksi. Mutta myös ne voidaan muuttaa asuma-alueiden ihmisten yhteistoimintaa tukeviksi: lasten kotihoidon tuki voidaan laajentaa päivähoitotueksi, jonka myös useampi perhe voi käyttää yhdessä järjestääkseen lastensa päivähoidon parhaaksi katsomallaan tavalla; vanhuksen ja vammaisen kotihoidon tuke voidaan maksaa myös lähellä asuvalle ei-sukulaiselle, joka huolehtii hänestä.

  Myös julkiset palvelut tulee kehittää sellaisiksi, että suurimpienkin kaupunkien asukkaat voivat hoitaa suurimman osan asioinneistaan heille ennestään tuttujen ihmisten kanssa.

  ASUMINEN PERUSOIKEUDEKSI

  Suomessa asuminen perustuu kohtuuttoman yksipuolisesti omistusasumiseen. Ihmiset joutuvat kotia perustaessaan sitoutumaan tiettyyn ansiotasoon pahimmillaan vuosikymmeniksi. Asuntomarkkinoilta poistuu vuosittain 15 000 vuokra-asuntoa. Koko Suomen asuntokannasta on vuokra-asuntoja 23 %, kun Ruotsissa niitä on yli 40 %, Itävallassa yli 50 % ja Sveitsissä yli 60 %. Kunnalliselle vuokra-asuntotuotannolle on annettu köyhäinavun leima. Erityisesti nuorten tilanne on sietämätön. Pääkaupunkiseudulla on lähes mahdotonta saada kunnallista vuokra-asuntoa, jos on alle 25-vuotias ja haluaa muuttaa pois vanhempien luota. Espoossa on kotona asuvien 15-34 -vuotiaiden osuus kasvanut 1980-luvulla 24 prosentista 35 prosenttiin. Suomalaista asuntopolitiikkaa on nopeasti avarrettava ja erilaisia asumisvaihtoehtoja saatava aikaan.

  • Armoton saalistaminen ihmisten asunnontarpeella on estettävä. Rakennusliikkeiden mahdollisuus hallita alaa maan ostosta asuntojen myyntiin on yksi kalliin asumisen perussyistä. Tällaiset kartellit on purettava: rakennusliikkeistä on tehtävä pelkkiä rakentajia, joilla ei ole oikeutta omistaa maata, rakennuttaa eikä myydä asuntoja. Myös poliittiset kytkennät rakennusliikkeiden, pankkien ja kunnallisten päättäjien kesken on purettava.
  • Asuntojen pitäminen tyhjillään on tehtävä kannattamattomaksi: tyhjästä asunnosta maksettakoon veroa kuin siitä olisi saatu käypä vuokra. Tämä hankaloittaa myös asunnoilla keinottelua.
  • Vuokra-asuntojen rakentamista on nopeasti lisättävä. Tavoitteena on pidettävä sitä, että noin puolet koko asuntokannasta on vuokra-asuntoja. On kehitettävä vuokralaisten mahdollisuutta osallistua suunnitteluun. Vuokratalojen asukkaat voidaan valita etukäteen, jolloin he voivat valita arkkitehdin ja osallistua suunnitelmia koskevaan päätöksentekoon.
  • Kuntien on järjestettävä neuvontapalvelu ihmisille, jotka haluavat itse perustaa asunto-osakeyhtiön.
  • Vakuutusyhtiöt, jotka vastaanottavat lakisääteisten sosiaalivakuutusten, kuten eläkevakuutusten maksuja, on velvoitettava sijoittamaan näin kertyneet varat vuokra-asuntotuotantoon.
  • Aravalainajärjestelmä on uudistettava siten, että lainoista tehdään henkilökohtaisia eikä tiettyyn asuntoon sidottuja: jokaisella olisi kerran elämässään oikeus aravalainaan, ja asunnon saisi itse valita. Muu asuntolainojen korkotuki lopetetaan. Valtion asuntorahaston tulee normaalitapauksessa toimia ensiasunnon lainoittajana.
  • Uusia asumismuotoja on kehitettävä. Suomessa tarvitaan uusi asunto-osuuskuntalaki, joka mahdollistaa osuuskunta-asumisen 10 000 - 30 000 markan alkupääomalla. Yhteisöasumista tulee helpottaa kunnallisessa vuokra-asumisessa. Yhteisöasuminen tulee ottaa huomioon myös lainsäädännössä, muun muassa irtisanomissuojaa koskevassa. Kunnat voisivat olla mukana rakentamassa nuorisoasuntoja, joissa olisi pienehköt yksityiset tilat, mutta yhteistilat kahviloineen ja pesutupineen suuremmat.
  • Erilaisia asumismuotoja kuten vuokra- ja omistus- asumista on rakennettava limittäin, jotta ei muodostuisi yhden ihmisryhmän reservaatteja. Uusiin yli 10 asunnon taloyhtiöihin on rakennettava vähintään 10% vuokra-asuntoja.
  • Asuntohallituksen normit on saatettava ajan tasalle. Nykyiset normit perustuvat 1960-luvun perheihanteeseen, jossa on isä, äiti ja kaksi lasta. Tämän päivän perheissä on yksinhuoltajia, eronneita, uusperheitä, yksinäisiä, lapsettomia pareja, yhteisöjä ja monen sukupolven perheitä. Toiset laittavat ruokaa kotona, toiset eivät tee keittiöllä mitään. Turhat normit estävät monimuotoisen asuntorakentamisen ja asukkaiden elämäntilanteiden huomioonottamisen. On kehitettävä myös asuntoja, joita voidaan muunnella elämäntilanteen muuttumisen mukaan.
  • Rakennusmaan hinta on otettava yhteiskunnan valvontaan. Rakennusmaalla keinottelu on tehtävä kannattamattomaksi säätämällä niin tiukat myyntivoittoverot, että keinottelijat siirtyvät kauaksi saalistamasta ihmisten perustarpeilla. Lisäksi on säädettävä laki, jonka nojalla kunnat voivat lunastaa rakennusmaata maksamatta omistajalle maan ansiottomasta arvonnoususta.
  • Aluepoliittisin keinoin on ohjattava uusia työpaikkoja suurimpien kaupunkien ulkopuolelle. Sosiaaliturvamaksujen porrastus, telemaksujen alentaminen ja yritystoiminnan investointivero pääkaupunkiseudulla ovat esimerkkejä keinoista, joilla voidaan vähentää yritystoiminnan ja sen myötä ihmisten ruuhkautumista pääkaupunkiseudulle. Asuntopula on liian epäinhimillinen keino hillitä Etelä-Suomen kasvua.
  • On järjestettävä tuettuja asuinyhteisöjä laitoksista vapautuville.
  • Asuntojen välityksestä on tehtävä ilmaista ja se on siirrettävä kuntien vastuulle.

  KOULUTUS: TIEDOSTA YMMÄRRYKSEEN

  Suomalainen koulutuspolitiikka on tähdännyt ja tähtää yhä selväsanaisemmin ihmisen kouluttamiseen osaksi järjestelmää, jonka päätavoite on bruttokansantuotteen kasvattaminen. Opiskelua hallitsee suurten, irrallisten faktamäärien omaksuminen. Erikoistuminen tapahtuu kokonaisnäkemyksen, ymmärryksen ja yleissivistyksen kustannuksella. Peruskoulussa huonosti menestyvät päästetään liian helposti putoamaan kelkasta, ja paluu opiskelun ja omien kykyjen kehittämisen piiriin on usein ylivoimaista. Monet psyykkiset ja sosiaaliset ongelmat alkavat tästä putoamisesta: elämä ei tarjoa ehkä ensimmäistäkään onnistumisen kokemusta. Tähän ei ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä yhteiskunnalla ole varaa.

  • Kaikessa koulutuksessa on korostettava kokonaisuuksien ja asioiden keskinäisten vuorovaikutussuhteitten ymmärtämistä. Erityinen paino on pantava ihmisen toiminnan ekologisten reunaehtojen tutkimiselle ja opettamiselle.
  • Koulutusjärjestelmä on tehtävä joustavammaksi: yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen eri vaiheet on rakennettava mahdollisimman hyvin yhteensopiviksi. Ammattikoulutuksen valinneille tulee järjestää entistä paremmat mahdollisuudet korkeakouluopiskeluun.
  • Valinnan vapautta on lisättävä: julkisen vallan on suhtauduttava nykyistä myötämielisemmin lasten vanhempien aloitteesta syntyneisiin vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä soveltaviin kouluihin.
  • Opiskelun ja työelämän yhteensovittamista on helpotettava niin nuorella kuin vanhemmallakin iällä, on luovuttava nopean opiskelun ihanteesta, joka tuottaa tehokkaasti vain akateemisia broilereita. On luovuttava muodollisten tutkintojen ylikorostuksesta; tutkinnot voidaan koota osista, jotka erillisinäkin voidaan ottaa huomioon pätevyyttä lisäävinä.
  • Yleissivistävän ja yhteiskunnallisen aineksen osuutta ammatti- ja korkeakouluopinnoissa on lisättävä. Myös niissä on lisättävä valinnanvapautta - putkitutkinnoista on luovuttava.
  • Tieteeseen panostaminen ei saa merkitä vain teknis-luonnontieteellisten ja kaupallisten alojen suosimista. Myös yhteiskunnallisten ja humanististen alojen asema on turvattava.

  SAIRAUKSIEN HOIDOSTA TERVEYDEN EDISTÄMISEEN

  Suomen julkinen terveydenhuoltojärjestelmä joutuu 1990-luvulla kestämättömään tilanteeseen, ellei terveydestä huolehtimista aleta ymmärtää nykyistä laajemmin. Niin kauan kuin terveydenhuolto ymmärretään vain erilliseksi sektoriksi, jonka tehtävänä on kansantuoteyhteiskunnan uuvuttamien, vammauttamien tai sairastuttamien ihmisten hoitaminen, sen osuus budjetista ei tule koskaan riittämään.

  Suurin osa suomalaisten sairauksista on peräisin elämäntavasta, työrutiineista ja ravitsemustottumuksista. Aineelliseen kulutukseen sekä työn ja vapaa-ajan tiukkaan kahtiajakoon perustuva elämäntapa vaarantaa sekä ihmisen että luonnon terveyden: se on vieraannuttanut ihmisen omista tuntemuksistaan siinä määrin, että kovin moni on sopeutunut ja tottunut enemmän tai vähemmän huonoon oloon elämän perusvireenä.

  Pilaantuva ja tuhoutuva luonnonympäristö on ihmiselle epäterveellinen - ja kääntäen: fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti pahoinvoiva ihminen ei jaksa huolehtia ympäristönsä terveydestä.

  Ihmisten terveyteen vaikuttavia päätöksiä tehdään siellä, missä päätetään elämäntavan, työrutiinien ja ravitsemustottumusten puitteista ja hinnoitellaan tarjolla olevia vaihtoehtoja - tehtäessä päätöksiä energian ja polttoaineiden hinnoista, maataloustuotannon rakenteesta ja tukimuodoista, liikenneratkaisuista, yhdyskuntasuunnittelusta, aluepolitiikasta, työllisyydestä ja työttömyydestä ja sosiaaliturvasta. Suuri vastuu kansanterveydestä lankeaa maatalouspolitiikalle: eläinrasvojen liikatuotanto on pitkään varastoitu suomalaisten verisuonten seinämiin sillä seurauksella, että ohitusleikkausjonot tulevat 1990-luvulla entisestäänkin pitenemään ja ihmisiä joudutaan yhä enemmän kuljettamaan ulkomaille leikattaviksi.

  Julkisen terveydenhuollon raskasta suunnittelu- ja hallintorakennetta tulee keventää, mutta se ei saa merkitä terveydenhuollon siirtymistä kaupallisten terveysmarkkinoiden varaan.

  • Terveydenhuollon painopistettä on siirrettävä oireiden poistamisesta ihmisten arkielämän puitteiden muuttamiseen terveyttä edistäviksi. Tämä merkitsee terveyden nostamista keskeiseksi arvoksi kaikessa yhteiskuntapolitiikassa.
  • Asumisympäristöjen on tuettava ihmisten mielenterveyttä ja sosiaalista hyvinvointia.
  • Ihmisten osallistumista vanhusten, vammaisten ja kroonisesti sairaiden lähimmäisten hoitoon on erilaisin tukimuodoin helpotettava.
  • Täydentävien hoitomuotojen, luonnonlääkintämenetelmien ja itsehoidon tutkimusta ja kokeiluja tuetaan myös julkisen terveydenhuoltojärjestelmän piirissä.
  • Liikennekuolemia ja -vammautumisia ja hengityselinsairauksia vähennetään polttoaineiden hintaa nostamalla ja ajonopeuksia pudottamalla.
  • Myös julkisessa terveydenhuollossa ihmisten on voitava asioida ennestään tuttujen lääkärien ja hoitajien kanssa mahdollisimman usein.
  • Suuret mielisairaalat ja keskuslaitokset tulee vähitellen poistaa käytöstä ja korvata ne avohoidolla sekä pienillä laitosyksiköillä. Tulee kehittää myös välimuotoja laitoshoidon ja avohoidon välille, kuten tuettua asumista.

  5. KANSAT JA KANSALAISET YHDENTYVÄSSÄ MAAILMASSA

  SUOMI EUROOPASSA

  Syksy 1989 mullisti toisen maailmansodan jälkeen vakiintuneet asetelmat Euroopassa. Vielä emme tiedä, seuraako tästä mullistuksesta todellinen jännityksen lieveneminen koko maailmassa vai onko kohta syntymässä uusia jännityksen pesäkkeitä ja aiheita.

  Vielä emme tiedä, nielaiseeko sosiaalisista ja ekologisista seurauksista piittaamaton saalistajakapitalismi Itä-Euroopan sellaisenaan vai kyetäänkö siellä luomaan uudenlaisia poliittisia ja taloudellisia rakenteita - jäikö solidaarisen yhteiskunnan unelmasta mitään jäljelle; pakottavatko ympäristötuhot aivan uudenlaisen talous- ja teollisuuspolitiikan kehittämiseen.

  Kun Länsi-Eurooppa yhdentyy ja kun myös Itä-Eurooppa tulee mukaan, on vaarana, että silmitön taloudellinen kasvu kiihtyy entisestään ja että sen seuraukset ympäristölle muodostuvat yhä vakavammiksi. Voi käydä myös niin, epädemokraattinen ylikansallinen päätöksenteko lopettaa demokratisoitumishaaveet lyhyeen.

  Mutta integraatiokehitykseen sisältyy myös valoisia mahdollisuuksia kansalaisten ruohonjuuritason yhteistyön ja kanssakäymisen lisääntymiseen. Ympäristöongelmat eivät piittaa valtioiden rajoista. Ympäristölainsäädäntöä ja -normeja tarvitaan vähintään Eurooppaa koskevina.

  Sodanjälkeisen kauden päätyttyä Suomen ulkopoliittinen liikkumavara on kasvanut. Meillä ei ole mitään syytä jatkaa ajopuupolitiikkaa, passiivista ajelehtimista virrassa, jonka suunnan määräävät muut.

  • Länsi-Euroopan taloudellinen yhdentyminen on laajennettava kaikkien Euroopan valtioiden tasaveroiseksi yhteistyöksi. Suomen tulee erityisesti kehittää Itämeren alueen valtioiden talous- ja ympäristöyhteistyötä.
  • EY-yhteistyötä ei pidä ostaa sikana säkissä. Suomen on laadittava perusteellinen selvitys Euroopan Talousalueeseen (EES) liittymisen sosiaalisista ja ekologisista seurauksista. Suomen liittymiselle Euroopan Talousalueeseen tulee asettaa ainakin seuraavat ehdot:
    - Euroopan Talousalueen päätöksentekojärjestelmä tulee demokratisoida siten, että myös EY:n ulkopuoliset maat voivat osallistua niitä koskevaan päätöksentekoon.
    - EY:n ja EES:n tavoitteeksi tulee ottaa kaupanvilkastuttamisen sijaan kansainvälisen ympäristönsuojelun, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja eri alueiden tasapainoisen kehityksen edistäminen.
    - Jokaisella valtiolla tulee olla oikeus säätää ympäristönorminsa ja sosiaaliset säädöksensä EY-normeja tiukemmiksi silläkin uhalla, että näin muodostuu kaupan esteitä.

  • Kylmän sodan ja ydinasevarustelun aikakauden päättyminen Euroopassa on vahvistettava poistamalla sotilasliittojen joukot Euroopasta, perustamalla ydinaseeton vyöhyke Skandinaviasta Baltian ja Keski- Euroopan läpi Välimerelle ja lopulta hajottamalla NATO ja Varsovan liitto. Tässä prosessissa voidaan käyttää hyväksi YK-joukkoja. Suomen on toimittava aloitteellisesti, jotta ETYK kehittyisi tämän rauhanprosessin foorumiksi.
  • Länsi- ja Itä-Euroopan maiden talousyhteistyön vilkastuessa huolehditaan siitä, että Itä-Euroopan teollisuuden uudelleenrakentaminen perustuu saastuttamattomaan ja kierrättävään tekniikkaan ja että lainojen ehtona ovat samat ympäristökriteerit kuin Suomessakin. Teollisuushankkeet tulee toteuttaa paikallisia asukkaita kuullen.
  • Suomen tulee tukea itsemääräämisoikeutensa puolesta taistelevia kansoja - tänään erityisesti Baltian maita. Myös suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurin ja elinmahdollisuuksien säilymistä on tuettava.
  • Kansalaisten yhteistyö- ja liikkumismahdollisuuksia tulee lisätä. Suomen tulee lopettaa ulkomaalaispolitiikan kaksinaismoraali, joka pitää suomalaisten liikkumavapautta ja työskentelyoikeutta ulkomailla itsestäänselvyytenä, mutta haluaa rajoittaa ulkomaalaisten oikeutta oleskella ja työskennellä Suomessa.

  Ulkomaalaisten oikeusturvaa on parannettava laatimalla uusi ulkomaalaislaki. Poliisikeskeinen ulkomaalaishallinto on purettava. Maahanmuutto- ja ulkomaalaisasiat on siirrettävä pakolaisasioiden osalta sosiaali- ja terveysministeriöön ja muiden ulkomaalaisten osalta työministeriöön. Työlupakäytäntö on tehtävä joustavaksi. Pakolaisille on tarjottava riittävästi neuvonta- ja tulkkauspalveluja. Turvapaikan hakijoille tulee turvata hallintomenettelylain mukaiset oikeudet. Oikeusministeriöön on perustettava ulkomaalaisvaltuutetun toimisto valvomaan ulkomaalaisten oikeuksia.

  EUROOPPA MAAILMASSA

  Ristiriidat maailmassa ovat yhä viiltävämpiä. Osa maailman ihmisistä ja kansoista elää rikkaampina kuin koskaan ennen. Samalla kuilu köyhän ja rikkaan välillä on suurempi kuin koskaan. Minuutissa kuolee kehitysmaissa 25 lasta nälkään ja perusterveydenhuollon puutteeseen; asevarusteluun kulutetaan joka minuutti 7 miljoonaa markkaa.

  Osa ihmiskuntaa elää riippumattomampana - ja piittaamattomampana - luonnon asettamista ehdoista kuin milloinkaan. Samaan aikaan koko maapallon luonto on ryhtynyt protestoimaan teollista elämäntapaa vastaan. Myös paikalliset ympäristökatastrofit koskevat yhä useampia ihmisiä.

  Metsien häviäminen ja viljelysmaiden eroosio, saastuminen ja kasvihuoneilmiö ovat myös sosiaalisia ongelmia. Elinmahdollisuuksien tuhoutuminen pakottaa ihmisiä pakolaisuuteen ja väkivaltaan. Nopea väestönkasvu, slummiutuminen, nälkä, sairaudet ja köyhimpien maiden velkakierre johtavat maan ryöstöviljelyyn.

  Ongelmat eivät ole vain valtioiden välisiä, vaan myös sisäisiä: esimerkiksi Sahelin alueella valtiot ovat vieneet elintarvikkeita ulkomaille samaan aikaan kun niiden omat kansalaiset ovat kärsineet nälänhädästä.

  Toisen maailmansodan jälkeen asevarustelu on edennyt mielettömyyksiin: pelkissä ydinkärjissä on niin paljon räjähdysvoimaa, että kaikki maailman ihmiset voitaisiin tuhota useampaan kertaan. Mikä vielä tärkeämpää, aseiden kehittely ja valmistus sitoo valtavat inhimilliset ja aineelliset voimavarat, jotka tarvittaisiin kipeästi elämän edellytysten turvaamiseen.

  Monet kasvi- ja eläinlajit ovat kuolleet sukupuuttoon; monet ovat sen partaalla. Sama koskee monia kansallisuuksia ja kulttuureita. Maailmassa on lukuisia valtiottomia kansoja, joita vastaan käydään julistamatonta sotaa.

  Maailman kehitysongelmia ei voida ratkaista ratkaisematta ympäristöongelmia; maailman ympäristöongelmia ei kyetä ratkaisemaan ratkaisematta kehitysongelmia.

  Kansojen välisten suhteiden perusongelma on sama kuin ihmiskunnan ja luonnon välillä: miten edetä piittaamattomasta hyväksikäytöstä ja saalistuksesta reiluun vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön.

  Parasta kehitysapua on kulutusräjähdyksen hillitseminen teollistuneissa maissa. Lisäksi haluamme, että Suomi vaikuttaa maailmassa seuraavien tavoitteiden toteutumiseen - joko itsenäisesti tai osana Eurooppaa:

  • Aseriisuntaan sekä aseiden kehittelyyn ja valmistukseen upotettujen varojen suuntaamiseen järkeviin tarkoituksiin: ympäristö-, energia- ja terveysongelmien voittamiseen sekä koulutukseen.
  • Aseteollisuuden konversioon eli sen muuntamiseen siviilituotannon tarpeita palvelevaksi. Neuvostoliiton yhteistyöaloitteisiin tällä alueella on vastattava myönteisesti.
  • Suomen ei tule osallistua ympäristöongelmia aiheuttavan teollisuuden siirtämiseen kehitysmaihin. Suomen tulee kieltää sellaisten tuotteiden tuonti, joiden tuotanto ei täytä asetettuja ympäristönormeja ja toimia siten, että muutkin maat omaksuisivat tämän käytännön.
  • Suitsien asettamiseen ylikansallisten yhtiöitten ihmisistä ja luonnosta piittaamattomalle saalistukselle. Suomen tulee pyrkiä siihen, että mahdollisimman suuri osa kehitysmaiden kanssa käytävästä kaupasta hoidetaan suoraan, ilman ylikansallisia välikäsiä. Suomen tulee pyrkiä myös kansainvälisen antitrustilainsäädännön aikaansaamiseen.
  • Kehitysavun laadulliseen kehittämiseen siten, että sen lähtökohtana ovat vastaanottajamaan ihmisten omat tarpeet, ei suomalaisen teollisuuden viennin edistäminen eikä vastaanottajamaan poliittisen eliitin edut. Kehitysyhteistyössä on erityistä huomiota kiinnitettävä naisten aseman parantamiseen, joka on paras tapa ehkäistä väestöräjähdystä.

    Maailmanpankin ja kansainvälisten kehityspankkien toimintaan tulee suhtautua tähänastista kriittisemmin. Suomen tule vaikuttaa rahoituslaitosten lainapolitiikkaan niin, että ekologisesti ja sosiaalisesti tuhoisia metsänhakkuu-, voimalaitos- ja patosuunnitelmia ei tueta. Ympäristökriteerit tulee nostaa lainapäätöksissä etusijalle. On tuettava kylätason hankkeita, kehitysmaiden välistä yhteistyötä ja kansalaisjärjestöjen yhteistoimintaa yli valtiorajojen.

  • Maailmanlaajuisen, kansainvälisessä kaupankäynnissä sovellettavan haitta- ja energiaverojärjestelmän luomiseen. Järjestelmän tuotto kanavoitaisiin erilaisiin kehitysavun muotoihin ja kehitysmaiden ympäristönsuojelun edistämiseen.

  MAAN PUOLUSTUKSEEN

  Toisen maailmansodan jälkeen vakiintuneet turvallisuuspoliittiset vastakkainasettelut ovat nopeasti murenemassa. Uusi tilanne avaa mahdollisuuksia aseidenriisunnalle ja uudelle kansainväliselle yhteistyölle, jolla ratkotaan erityisesti ympäristö- ja kehitysongelmia. Uusi tilanne voi kuitenkin riistäytyä myös kansallisiksi yhteenotoiksi. Siksi Suomen on oltava aktiivinen ja aloitteellinen Euroopan etsiessä itseään.

  Maanosamme avautuessa on myös Suomen ulkopolitiikan avauduttava. Varsinkin suhteissa Neuvostoliittoon voimme murtautua muodollisesta ja jäykästä diplomatiasta aitoon kansalaisten vuorovaikutukseen. Osa tätä prosessia on YYA-sopimuksen saattaminen vastaamaan muuttunutta tilannetta. Suomi voi olla esimerkkinä monille Keski-Euroopan maille, jotka etsivät tietä ulos sotilasblokkien puristuksesta.

  Maanpuolustuksen idea on ymmärrettävä laajemmin kuin perinteisenä sodankäyntinä. Ilman saasteet uhkaavat tänään Suomen alueen koskemattomuutta paljon konkreettisemmin ja vakavammin kuin vieraiden valtioiden joukot. Isänmaallisinta työtä on nyt ilmatilamme puolustaminen saastehyökkäyksiä vastaan. Emme hyväksy Suomen sotilaallisen varustautumisen lisäämistä aikana, jolloin kaikkien valtioiden on etsittävä rauhanomaisia teitä konfliktien ratkomiseen. Suomen ei tarvitse ylläpitää korkeinta mahdollista Pariisin rauhansopimuksen sallimaa taisteluhävittäjien määrää. Myös noin miljoonan reserviläisen ja suurten maajoukkojen ylläpitäminen on käynyt tarpeettomaksi.

  • Suomen tulee esittää osana ETYK:iä Pohjois-Euroopan rauhansopimusta, joka poistaisi ydinaseet ja niiden tukijärjestemät ensin Itämereltä ja asteittain myös Pohjoiselta Jäämereltä.
  • YYA-sopimuksen artiklat sotilaallisista konsultaatioista on vanhentuneina poistettava.
  • Suomen puolustusmenoja on leikattava välittömästi 10 prosentilla. Uusia torjuntahävittäjiä ei tule hankkia, vaan niihin tarkoitetut 10 miljardia markkaa tulee käyttää Kuolan niemimaan ja muiden itärajan takaisten saasteongelmien ratkaisemiseen. Tämän avun ei kuitenkaan tule edesauttaa sotateollisuuteen kytkeytyvän tuotannon jatkumista.
  • Suomen asevienti on lopetettava kokonaan.
  • Varusmiespalvelu tulee lyhentää kuuteen kuukauteen, samoin siviilipalvelu. Lopullisena tavoitteena on näiden yhdistäminen kansalaispalveluksi, joka sisältää koulutusta ympäristönsuojeluun, kehitysyhteistyöhön, väestönsuojeluun ja väkivallattomaan vastarintaan. Sotilaallinen maanpuolustus on silloin rajoitettu rajavalvontaan ja YK:n rauhanturvatehtäviin.

  6. POLITIIKKA - ARKISTEN TEKOJEN DEMOKRATIAA

  EDUSTUKSELLISESTA DEMOKRATIASTA KANSALAISTEN SUORAAN VAIKUTTAMISEEN

  Politiikan perusongelma niin Suomessa kuin muissakin länsimaisissa demokratioissa on kansalaisten arkielämän ja poliittisten järjestelmien loitontuminen toisistaan. Kansalaisista on tullut hallintoalamaisia, joita puolue-, virka- ja talouskoneistot liikuttelevat. Se mitä tavataan nimittää politiikaksi on suurimmaksi osaksi pelkkää hallintoa. Eduskunta ei edusta kansalaisia, vaan hallitusta, valtiovarainministeriötä ja sitä myötä taloudellisen vallan käyttäjiä. Myös Suomen presidenttikeskeinen valtiosääntö heijastelee jotakin kokonaan toista aikakautta kuin nykyajan tasavaltalaista elämää.

  Vallankäyttäjät muodostavat oman suljetun osakulttuurinsa. Vallankäyttäjät niin julkishallinnossa kuin talouselämässä, ammattiyhdistysliikkeessä ja muuallakin ovat enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhoja varakkaita miehiä ja edustavat tälle ihmisryhmälle tyypillistä maailmankatsomusta ja arvomaailmaa. Tämä maailmankatsomus sulkee todellisuuskäsityksensä ulkopuolelle sellaiset asiat kuin lasten ja tulevien sukupolvien oikeus elinkelpoiseen maailmaan sekä ihmisten henkinen hyvin- tai pahoinvointi. Vallankäyttöä ohjaavat vanhakantaiseen miehen rooliin kuuluvat arvot, pyrkimys niin luonnon kuin toisten ihmisryhmienkin alistamiseen sekä oman vallan ulkoisten tuntomerkkien korostamiseen. Tällaisten arvojen ohjaamaa toimintaa he mielellään nimittävät rationaaliksi, järkiperäiseksi, mikä on ihmisjärjen karkeaa halventamista.

  Hierarkkisille järjestelmille tyypilliseen tapaan suomalainen vallankäyttökoneisto nostaa uusiksi johtajiksi mieluiten mahdollisimman paljon entisiä johtajia muistuttavia ihmisiä. Päteviä naisia syrjitään - ja epäilemme vahvasti, ettei miehistäkään viisaimpien ole helppo kivuta vaikutusvaltaisiin asemiin.

  Vihreä Liitto pitää parlamentaarista demokratiaa arvokkaana saavutuksena ja haluaa kehittää sitä pitemmälle. Mutta edustuksellinen kansanvalta on vain lähtökohta, demokratian ulkokuori. Jotta demokratia saisi myös sisällön, siitä on edettävä suoran demokratian suuntaan.

  • Kansalaisten osallistumismahdollisuuksia kaikilla elämän alueilla tulee parantaa. On löydettävä uusia, itsehallinnollisia käytäntöjä asumiseen, työhön, kuntasuunnitteluun ja aluehallintoon.
  • Demokratia ei myöskään toimi pelkän puoluepoliittisen edustuksellisuuden varassa. Jotta päätöksenteko todella edustaisi kansalaisia, tarvitaan molempien sukupuolten tasavertainen edustus sekä myös eri ikä- ja ammattiryhmiä, jotta näiden kaikkien näkemykset ja elämänkokemus saataisiin mukaan vaikuttamaan niin suunnitteluun kuin päätöksiinkin.
  • Merkittävissä valtakunnallisissa ja kunnallisissa kysymyksissä on otettava käyttöön kansanäänestys. Valtakunnallinen kansanäänestys on järjestettävä 20 000 kansalaisen sitä vaatiessa, kunnallinen yhden prosentin kuntalaisista sitä vaatiessa. Eri näkökannoille on turvattava riittävät mahdollisuudet päästä kuuluviin.
  • Päätösten valmistelun julkisuutta on lisättävä sekä valtakunnallisella että kunnallisella tasolla.
  • Poliittisista virkanimityksistä on päästävä eroon; virkoihin on valittava ansioituneimmat hakijat poliittisista näkemyksistä riippumatta. Tätä valvomaan tulee asettaa tasa-arvovaltuutetun kaltainen viranomainen.
  • Viranhaltijoiden ja luottamusihmisten esteellisyyssäännöksiä on tiukennettava.
  • Kaikki vaalirahoitus on saatettava julkiseksi.

  HYVÄ ELÄMÄ ON KAPINAN JA JÄRJESTYKSEN VUOROPUHELUA

  Vaihtoehto- ja kansalaisliikkeet ilmaisevat uusimpia aloitteita ja muutostarpeita. Niissä voi toteutua tässä ja nyt se suora demokratia, jota valtiollisella tasolla pidetään vielä haihatteluna. Kun demokratian viralliset vaikutuskanavat ovat usein hitaita ja tehottomia verrattuna yhteiskunnallisen muutoksen vauhtiin, on suora kansalaistoiminta usein ainoa tehokas keino reagoida tilanteeseen.

  Emme kuitenkaan halua kapinoida pelkästä kapinoimisen ilosta. Hyvä elämä on kapinan ja järjestyksen vuoropuhelua. Yhteiskunnasta on tehtävä niin avoin ja keskusteleva, että kansalaisliikkeiden ja edustuksellisen demokratian välillä vallitsee jatkuva vuorovaikutus.

  Tämä merkitsee sitä, että eduskunnasta ja kunnanvaltuustoista on tehtävä aitoja poliittisia elimiä, ei vain hallinnon suunnitelmien siunaajia. Vihreä Liitto on omalta osaltaan edistänyt tätä muutosta eri tavoin:

  • Olemme nostaneet parlamentaariseen keskusteluun kansalaisliikkeiden aloitteita.
  • Olemme arvostelleet ankarasti vanhoissa puolueissa noudatettavaa ryhmäkuria, joka lamauttaa elävän mielipiteenmuodostuksen.
  • Olemme pyrkineet yli puoluerajojen ja vanhentuneiden ideologisten blokkien yhteistyöhön asiakysymyksissä kaikkien halukkaiden kanssa.
  • Olemme herättäneet keskustelua yli päivänpolitiikan syvemmistä ja perustavammista muutostarpeista ja politiikan arvoperusteista.
  Näin aiomme jatkaa myös vastaisuudessa.

  VIHREÄ LIITTO - ERILAINEN NUORI?

  Suomen vihreän liikkeen historia on ollut kaksijakoinen. Vihreät ovat olleet mukana vaihtoehtoliikkeiden suorassa toiminnassa ja uudessa elämäntapakulttuurissa. Olemme osallistuneet myös vaaleihin ja teemme parlamentaarista puoluepolitiikkaa. Pidämme molempia toimintatapoja olennaisen tärkeinä ja erottamattomina - tunnustaen myös, että niiden välillä on usein vaikeita jännitteitä.

  Vihreät keskustelivat pitkään ja kiivaasti siitä, onko puolueeksi järjestäytyminen viisasta. Osa vihreistä olisi halunnut jatkaa myös parlamentaarista toimintaa epämuodollisena liikkeenä: vihreät tekivät Suomen parlamentarismin historiaa nostamalla kaksi kansanedustajaa vuoden 1983 vaaleissa villeiltä listoilta eduskuntaan.

  Lähinnä käytännön syyt panivat järjestäytymiseen vauhtia. Pitkäjänteinen toiminta valtuustoissa ja eduskunnassa osoittautui hankalaksi ilman organisaatiota. Liikkeelle muotoutui piilevä organisaatio: sitkeimmät aktivistit päättivät asioista, julkisuus nosti näkyvimmät vihreät epävirallisiksi johtajiksi. Avoin ja yhdessä sovittu demokraattinen organisaatio tuntui paremmalta ratkaisulta kuin tällainen epävirallinen vallankäyttö.

  Vihreät perustivat ensin rekisteröidyn yhdistyksen, Vihreän Liiton, vuonna 1987. Seuraavana vuonna se rekisteröityi puolueeksi. Vihreän Liiton toimintaperiaatteita mietittiin pitkään, koska haluttiin säilyttää aiemman toiminnan ripeä epävirallisuus, avoimuus ja alhaalta ohjautuva luonne.

  Vihreässä Liitossa on tavanomainen kolmiportainen järjestörakenne: paikallisyhdistykset, piiriyhdistykset ja valtuuskunta vuosikokousten välillä ylimpänä päättävänä elimenä. Jäseninä on myös aatteellisia yhdistyksiä ja ryhmiä. Järjestöissä voi olla myös jäsenenä liittymättä puolueen jäseneksi.

  Vaikka Liitto on järjestörakenteeltaan paljon muiden puolueiden kaltainen, toimintatavoissa on merkittäviä eroja. Kukin Vihreän Liiton jäsenyhdistys on itsenäinen: yhdistyksiä ei voi kukaan pakottaa "puoluekuriin" vasten niiden tahtoa. Perusjärjestöt ovat suoraan yhteydessä Liiton johtoon. Jäsenjärjestön suuruus ei anna sille ratkaisevaa sananvaltaa liittokokouksissa. Kuten julkisuudestakin on voinut päätellä, vihreät rakastavat keskustelua päätöksentekomuotona. Päätöksenteossa on vahva vähemmistösuoja, koska uskomme keskustelun ja vahvimman argumentin, emme pelkän suuren enemmistön voimaan.

  Kunnalliseen toimintaan vihreät ovat edelleen osallistuneet ilman puoluetta, valitsijayhdistysten listoilla. Tällä on haluttu kunnioittaa paikallistoiminnan itsenäisyyttä ja moninaisuutta.

  Tehtävien ja luottamustoimien kierrätyksellä vihreät pyrkivät vähentämään vallan keskittymistä samoille ihmisille ja tarjoamaan tilaa uusille tekijöille. Valtuuskunnan jäsenet voidaan valita enintään neljäksi vuodeksi peräkkäin, samoin Liiton puheenjohtaja.

  Naisten osuus Vihreän Liiton johdossa on ollut laajinta Suomen puolueiden joukossa. Vihreät ovat ensimmäinen poliittinen ryhmä Suomessa, jonka kunnallisvaltuutetuista yli puolet on naisia. Vihreiden edustajina on moniin luottamuselimiin jo ennen tasa- arvolakia valittu ensimmäiset niissä koskaan nähdyt naiset. Molempien sukupuolten tasaveroinen edustus on oleellinen osa vihreiden toimintaperiaatteita.

  Vihreän Liiton oma byrokratia on kevyt: valtaosa puoluetuesta ja muista varoista käytetään ajankohtaisiin projekteihin ja julkaisutoimintaan. Tavoittelemme verkostomaista toimintatapaa, jossa ei ole yhtä johtokeskusta, vaan itsenäisiä, toinen toistaan tukevia ryhmiä, joita syntyy ja kuolee tehtävien mukana.

  Avoimuus on olennainen osa kaikkea toimintaamme. Puolue on väline ja yksi voimavara toiminnassamme, joka ei rajoitu puoluepolitiikkaan: monet meistä ovat samalla mukana erilaisissa kansalaisliikkeissä ja käytännön työssä uudenlaisen elämäntavan rakentamiseksi. Emme kysele mukaan tulevien jäsenkortteja tai vihreyden värisävyjä, vaan halukkuutta tarttua toimeen ja edistää yhteisiä tavoitteita.

  KESKUSTELU JATKUU

  Maailma muuttuu, ja ihmiset oppivat uutta. Emme kuvittele, että tähän ohjelmaan olisi kyetty kokoamaan lopullinen totuus. Elämä tuo koko ajan eteemme uusia ongelmia, uusia näkökulmia ja uusia ideoita. Keskustelu siitä, millaisin käytännön toimin päästään ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään yhteiskuntaan, jatkuu. Sinun panoksesi on tervetullut.