Suomen soreat salot

Tasa-arvoisen maaseutupolitiikan vihreät linjat

Hyväksytty Vihreän liiton valtuuskunnassa 24. marraskuuta 2002.

(Ohjelma rtf-tiedostona: avaa tai tallenna tästä)

Sisällys

Johdanto

Alueellisen kehityksen tasapainoon
Syrjäalueiden suurtyöttömyydestä tullut pysyvää
Omaehtoinen kehittäminen ei ole ollut riittävän tuloksellisesta
Sektoripolitiikka haasteena viranomaisyhteistyölle

Maaseutusopimusjärjestelmä ja syrjäseutujen perustulomalli
Syrjäseutujen perustulojärjestelmä
Maaseutusopimusjärjestelmä

Tasa-arvoisessa Suomessa harjoitetaan alueellista kansanvaltaa
Uudet eurooppalaiset periaatteet muuttavat kuntien ja valtion työnjakoa maakunnissa
Seutukeskuksista vetureita
Aluekeskusohjelmaan myös maaseudun kehittämisen näkökulmaa

Peruspalvelut kuntoon
Kyläkoulut kunniaan turvallisina oppimisympäristöinä
Vanhuspalvelut maaseudulla

Elinkeinopolitiikka monipuoliseksi
Vihreä maatalous
Metsätalous
Etätyön mahdollisuudet hyödynnettävä
Aluekehittäminen ja naiset
Paikallisuus on kestävä arvo

Vaihtoehtoja liikkumiseen

Tekemisen meininkiä byrokratian sijaan

Maaseutu ja kaupunki - molempi parempi

Johdanto

Suomi on Euroopan unionin maaseutumaisin maa. Lähes joka neljäs suomalainen asuu edelleen maaseudulla. Myös useimmilla kaupunkilaisilla on juuret maaseudulla ja he arvostavat maaseutua elinympäristönä. Suomalaiset kokevat luonnon ja maaseudun osana omaa identiteettiään.

Maaseudun hyvinvointi on keskeinen osa kestävän kehityksen turvaamista. Hyvä elinympäristö, monipuolinen luonto, kulttuuriympäristö ja uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvat elinkeinot ovat maaseudun vahvuuksia, jotka oikein oivallettuina tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia maaseudun kehittämiseen.

Suomessa on meneillään suuri muutto syrjäseuduilta keskuksiin ja pienistä kaupungeista suurempiin kaupunkeihin. Syrjäytyvien alueiden ongelmat kiteytyvät kolmeen samanaikaisesti vaikuttavaan tekijään: palvelujen väheneminen ja etääntyminen, alkutuotannon raju muuttuminen sekä väestön ikääntyminen ja nuorten lapsiperheiden suhteellinen väheneminen.

On sekä maaseudun että kaupunkien etu löytää keinoja tuon muuttoliikkeen hillitsemiseksi, mutta nykyisen aluepolitiikan keinot ovat siihen riittämättömiä. Virallisen aluepolitiikan lähtökohta, "alueellisten vahvuuksien vahvistaminen", johtaa alueellisten erojen kasvuun. Siksi maan alueellista kehitystä on tarkasteltava uudelleen tasa-arvon näkökulmasta. Tarvitaan myös uusia, järeämpiä keinoja pitämään maaseutu asuttuna.

Alueellisen kehityksen tasapainoon

1990-luvun laman alussa työttömyys oli suurta koko maassa ja muuttoliike hidastui. Laman jälkeen yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on tapahtunut muutos, joka heikentää syrjäisten alueiden pysymistä muiden alueiden kehityksen tahdissa. Talouskasvun ja keskittämisen skenaariot ovat saaneet voiton tasapainoisesta aluekehityksestä. Työpaikkojen toivotaan syntyvän markkinavetoisesti ja muuttoliike saa hoitaa heikommin kehittyneiden alueiden työttömyysongelman.

Elinkeinoelämän kasvualojen imu hyödyttää vain osaa maata. Samanaikaisesti on käynnissä kahdentasoinen eriytyminen: toisaalta alueiden välinen, toisaalta alueiden sisäinen. Syrjäisempien alueiden työttömyyspaineet purkautuvat lisääntyvänä ulosmuuttona keskuksiin näiden myönteisen työpaikkakehityksen vuoksi. Syrjäiset maaseutualueet ovat haavoittuvia uuden muuttoliikkeen edessä. Muuttoliike on valikoivaa syrjäseutujen tappioksi. Poismuuttajat ovat nuorempia ja paremmin koulutettuja kuin tulomuuttajat, jotka ovat vanhempia ja omaavat heikomman koulutuksen. Tämä kehityskulku uhkaa syrjäisten alueiden omaehtoista kehitystä.

Alueiden sisällä eriytyminen näkyy siten, että kasvukeskukset ja niiden työssäkäyntialueet saavat väestölisäystä, kun taas syrjäisemmät alueet menettävät väestöään. Kuitenkin kasvukeskusteorioissa korostetaan sitä, että kasvun hedelmät "valuisivat" kasvukeskuksista syvemmälle maaseudulle. Tulevaisuuden työpaikat keskittyvät kasvukeskuksiin, maaseudulle ei niitä juurikaan synny. Syrjäisten alueiden alhainen markkinapotentiaali ja pitkät etäisyydet asiakkaisiin ovat omiaan karsimaan yrityksen perustajia. Tyypillisen maaseutualueilla toimivan pienyrittäjän palkka jää useimmiten erittäin pieneksi - reippaasti alle minimipalkan. Tämä ei innosta uusien yritysten perustamiseen. Parempi siis olla kortistossa satunnaisten töiden varassa kuin alle toimeentulominimin ansaitsevana yrittäjänä.

Syrjäalueiden suurtyöttömyydestä tullut pysyvää

Itä- ja Pohjois-Suomeen on laman jälkeen jäänyt korkea työttömyys, joka ei ole alentunut huolimatta muiden alueiden suotuisasta työllisyyskehityksestä. Toivoa tilanteen paranemisesta ei ole näkyvissä. Yritykset keskittävät toimintojaan kasvukeskuksiin. Valtio keskittää toimintojaan ja harventaa toimiverkkojaan. Kuntien palveluita supistetaan. Maatalouden alasajo heikentää merkittävästi varsinkin syrjäisen maaseudun työllisyyttä. Pientilavaltaisilla alueilla rakennemuutos on rajumpaa kuin muualla maassa.

Yrittäjyyden edistäminen on päivän muotisana. Sen kehittäminen pelkästään markkinatalouden ehdoilla on vain osaratkaisu syrjäisten alueiden työttömyysongelmaan. Uudet yritykset ovat pääsääntöisesti paikallisilla markkinoilla toimivia, yhden hengen työllistäviä matalan osaamistason yrityksiä. Uuden tyyppisiä korkean osaamisen yrityksiä ei juuri syrjäalueille synny. Uudet sivu- ja liitännäiselinkeinot pystyvät laskelmien mukaan korvaamaan vain 20—25 prosenttia maataloustuotannosta katoavista työpaikoista.

Palveluiden säilyminen (koulut, posti, kaupat, liikenne, muut julkiset ja yksityiset palvelut) on monilla alueilla vaa'ankielellä. Voimistuva muuttoliike ajaa tilanteen kestämättömäksi, jolloin palveluille ei ole enää riittävästi kysyntää ja ne katoavat usein lopullisesti.

Omaehtoinen kehittäminen ei ole ollut riittävän tuloksellisesta

Viimevuosina alueellisessa kehittämisessä on painotettu ns. omaehtoista kehittämistä, jolloin kukin alue kehittää toimintojaan omien vahvuuksiensa pohjalta. Teoreettisena mallina tämä on hyvä, mutta vaarana on, että kovin puhtaaksi viljelty omaehtoisen kehittämisen ajattelu johtaakin alue-erojen kasvamiseen eikä supistumiseen, niin kuin on ajateltu.

Syynä tähän on, että alueiden lähtökohtaerot määräävät, miten tehokkaasti ne pystyvät tarttumaan kehittämistyöhön. Olemassa olevia elinkeinorakenteen eroja, väestön osaamiseroja, kulttuurisia eroja ja sijainti- ja infrastruktuurieroja on vaikea kuroa umpeen. Kehittämispanokset johtavat kehittyneimmillä alueilla tehokkaampaan innovaatiotoimintaan, nopeampaan uusien työpaikkojen lisäykseen ja elinkeinorakenteen uusiutumiseen kuin lähtökohdiltaan heikommin kehittyneillä alueilla. Syrjäalueet jäävät kehityksestä ulos ja omaehtoisen kehittämisen oppi kääntyy lopulta niitä vastaan.

Sektoripolitiikka haasteena viranomaisyhteistyölle

Monella yksittäisellä toimenpiteellä ja lainmuutoksella on saatu alueellisesti enemmän vahinkoa aikaan kuin voidaan millään kehittämistoimilla korjata. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa kuntien valtionosuuksien leikkaukset, EU integraation nopeuttama maatalouden rakennemuutos, arvonlisäveron aiheuttama haitta pienyrittäjille ja käsityöläisille, investointiavustusten tason laskeminen heikoimmin kehittyneillä alueilla, yksityisteiden valtionavustusten poistaminen sekä työllisyyslain muutos, jolla estettiin yksityistä sektoria tukityöllistämästä määräaikaisiin työsuhteisiin.

Sektoriajattelu johtaa maaseutualueilla epätarkoituksenmukaisiin palveluiden lakkauttamisiin, kun viranomaiset katsovat asioita vain oman toimialansa kukkaron perusteella ja lakkauttavat ”kannattamattomia” palveluita. Monet palvelut voitaisiin säilyttää viranomaisten hyvällä yhteistyöllä.

Maaseutusopimusjärjestelmä ja syrjäseutujen perustulomalli

Työttömyysprosentti on useissa Lapin, Kainuun, Savon ja Pohjois-Karjalan kunnissa edelleen erittäin korkealla tasolla lähellä 20 %:a ja monissa kunnissa sen ylikin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että työttömyys ja vajaatyöllisyys koskettaa jopa puolta pahimpien työttömyysalueiden työikäisestä väestöstä. Ihmiset elävät työllisyystöiden ja tilapäisten pätkätöiden kierteessä.

Työttömyysongelma on jatkuvasti pahentunut niiden osalta, jotka jäävät korkean työttömyyden alueille. Työvoimapolitiikassa ei tunneta alueiden eroja millään tavalla. Työvoimahallinto kohdentaa toimenpiteensä samalla tavalla niin Helsingin seudulla kuin Utsjoellakin ilman että huomioitaisiin alueiden erityispiirteet. Nykyisen työvoimapolitiikan tavoitteena on siirtää ihmiset sinne, missä on työtä eli taantuvilta alueilta kasvukeskuksiin. Tämä ei voi olla vihreän aluepolitiikan lähtökohta. Päinvastoin: on pystyttävä tarjoamaan työllistymisen ja toimeentulon mahdollisuuksia siellä, missä ihmiset asuvat. Työvoimapolitiikkaa onkin muutettava radikaalisti. Työhallinnon toimenpiteiden kohdentaminen eri alueiden mukaan olisi järkevää. On asioita, jotka toimivat hyvin Uudellamaalla, mutta jotka eivät toimi yhtä hyvin esim. Pohjois-Savossa. Yksityinen sektori työllistää kaupungeissa hyvin, mutta maaseudulla ei samanmuotoista työllistymistä yksityiselle sektorille ole olemassa.

Nykyinen järjestelmä on luotu toisenlaisia olosuhteita varten. Se toimii siellä, missä työttömyys on satunnaista ja tilapäistä. Pysyvän joukkotyöttömyyden alueilla tarvitaan uutta aktivoivaa politiikkaa.

Vihreät ehdottavat kahta mallia ratkaisuksi syrjäseutujen jatkuvaan työttömyysongelmaan ja yrittäjyyden esteiden poistamiseksi.

Syrjäseutujen perustulojärjestelmä

Syrjäseutujen perustulojärjestelmässä nykyisen peruspäivärahan suuruinen työmarkkinatuki muutetaan perustuloksi, jonka syrjäalueilla asuva henkilö saisi ikään kuin "starttirahana" yrittämisensä tai pätkätyönsä päälle. Näin voitaisiin kannustaa ihmisiä hankkimaan tuloja pienistä puroista eikä rankaista heitä aktiivisuudesta kuten nykyään tapahtuu. Järjestelmä ei merkittävästi lisäisi valtion menoja, koska siinä nykyiset menot kohdennettaisiin toisella tavoilla. Lisäksi se vähentäisi syrjäytymisestä aiheutuvia sosiaali- ja terveydenhoito- ym. kuluja.

Maaseutusopimusjärjestelmä

Maaseutusopimusjärjestelmässä maaseudun toimintaryhmä (esim. kyläyhdistys, osuuskunta tai maatila) tekee yhteiskunnan kanssa sopimuksen yleishyödyllisen työn tekemisestä. Järjestelmän piiriin sopivia töitä voisivat olla esimerkiksi erilaiset hoivapalvelut, erityisryhmille suunnatut kiinteistöjen ylläpito- ja kunnostustehtävät, järjestötyö ja ympäristönhoitotyöt. Vihreästä näkökulmasta maaseutusopimusta voisikin kuvailla eräänlaiseksi ryhmäkansalaispalkaksi. Maaseutusopimusjärjestelmä ei kuitenkaan saisi vääristää kilpailua maaseudun muun yritystoiminnan kanssa vaan se täydentäisi sitä.

Maaseutusopimusjärjestelmä vastaisi maaseudun alueellisiin ja tuotantotaloudellisiin tarpeisiin ja avaisi paikallisille toimijaryhmille pääsyn julkisen sektorin palvelumarkkinoille. Euroopan unionin maatalouspolitiikan uudistus tarjoaa myös rahoituslähteen maaseutusopimusjärjestelmälle.

Toimenpide-ehdotuksia:

• Kehitetään alueellisesti eriytynyttä lainsäädäntöä. Verolakeja on muokattava alue-erot huomioon ottavaksi (vapaat poisto-oikeudet, etätyön edistäminen antamalla verohelpotuksia tai bonuksia yrityksille, jotka hajasijoittavat työntekijöitään tai toimintojaan kehitysalueille, huomattavat veroalennukset ulkomaisille yrityksille, jotka investoivat kehitysalueelle Irlannin malliin, verokanta 10 %). Työnantajien sosiaaliturvamaksujen alentaminen.
• Muitakin lakeja on syytä muuttaa ja säätää, niin että kehitysalueilla on osittain eri säädökset, jotka tukisivat alueellisesti tasapainoista kehitystä.
• Palataan osin "vanhoihin" aluepoliittisiin instrumentteihin aluekehityksen nopeuttamiseksi, esim. investointiavustusten tuntuva porrastaminen ja käynnistysavustusten palauttaminen..
• Luodaan syrjäseutujen perustulomalli ja maaseutusopimusjärjestelmä, joilla edistetään sosiaalitalouden ja kolmannen sektorin kehittymistä sekä ihmisten omaehtoista työllistymistä ja pienimuotoista yritystoimintaa.
• Luodaan AVA-järjestelmä eli alueellisten vaikutusten arviointijärjestelmä, jonka tehtävänä on valvoa, että kaikissa yhteiskunnallisissa päätöksissä - valtio, kunnat, valtion liikelaitokset ja valtionyhtiöt sekä julkista rahoitusta saavat yhteisöt - otetaan huomioon niiden vaikutukset alueelliseen tasa-arvoon, kuten laki edellyttää.

Tasa-arvoisessa Suomessa harjoitetaan alueellista kansanvaltaa

Merkittävä kunnallisen yhteistoiminnan muoto ovat nykyiset maakunnat, jotka ovat muodostuneet seutukaavaliittojen alueille ja saaneet uutta vastuuta hoitaa kuntaa laajempia yhteisiä tehtäviä. Maakuntahallinnon perustehtävät on säädetty aluekehityslaissa sekä maankäyttö- ja rakennuslaissa. Aluekehitysvastuu on määritelty kuntien ja valtion asiaksi, mutta aluekehitysviranomaiseksi laki määrää maakuntien liiton. Niihin tehtäviin kuuluu yleinen aluekehityssuunnittelu ja tarpeellisten kehittämisohjelmien laatiminen, toteutukseen osallistuminen ja seuranta. Aluekehitysviranomaisena tehtäviin kuuluu lisäksi EU:n rakennepolitiikan mukaisten ohjelmien toimeenpanotehtäviä.

Demokraattinen hallinto alueilla on järjestetty maakunnan liittojen varaan ja niiden toimialaksi on määrätty aluekehitystehtävät ja yleispiirteiset alueen suunnittelutehtävät. Maakunnille voivat antaa erityistehtäviä myös niiden jäseninä olevat kunnat. Maakuntaliitot ovat kuntayhtymiä, joiden toiminta on säädelty kuntalaissa. Yhtymävaltuuston ja -hallituksen on edustettava maakunnan poliittisia voimasuhteita ja maakuntavaltuuston jäsenet on valittava jäsenkuntien valtuutetuista.

Uudet eurooppalaiset periaatteet muuttavat kuntien ja valtion työnjakoa maakunnissa

Euroopan unionin jäsenenä Suomen olisi parasta seurata yleistä eurooppalaista kehitystä, joka antaa maakunnille suuremman itsenäisen vapauden hoitaa alueitaan omaan paikalliseen asiantuntemukseen ja tahtoon perustuen. Eurooppalaisen aluehallinnon peruskirja on parhaillaan valmisteilla. Sen keskeisenä periaatteena on valtion ja kuntien väliin sijoittuva alueellinen viranomainen, jolla on yleisillä vaaleilla valitut päättävät elimet ja oikeus itse järjestää toimintansa. Tämän määritelmän mukaan aluehallintoa ei siis ole keskushallinnon alainen piirihallinto eikä lääninhallinto.

Peruskirjan luonnoksen mukaan edellytetään niiden maiden, joilla ei ole alueellista itsehallintoa, tähtäävän sellaisen luomiseen tai vahvistamiseen. Yleisesti korostetaan, että alueet, joita johtavat vaaleilla valitut edustajat, pystyvät luomaan tehokkaan ja kansalaisia lähellä olevan hallinnon. Alueilla tulee olla myös tehtäviin nähden laaja riippumattomuus muista hallinnon tasoista sekä riittävät voimavarat.

Seutukeskuksista vetureita

Maakuntien kaupunkiseudut ovat yleensä luonnollisesti kehittyneitä talousalueita, joissa kohtuullisen matkan päässä keskustaajamasta on elävä pientaajamien ja maaseudun verkko. Tällaisilla luonnollisilla talousalueilla säilyvät työ- ja asiointimatkat yleensä kohtuullisina, ja ne on mahdollista rakentaa toimivan julkisen liikenteen varaan. Kuntien välisellä yhteistyöllä voidaan edistää muun muassa tarkoituksenmukaisen palvelurakenteen ja pinta-alaa säästävän yhdyskuntarakenteen suunnittelua. Näin säästetään sekä julkisia varoja että ympäristöä.

Seutukeskusten kehitystä tulisi tukea vastapainona suuremmille, voimakkaasti muuttovirtoja puoleensa vetäville kasvukeskuksille.

Aluekeskusohjelmaan myös maaseudun kehittämisen näkökulmaa

Aluekeskusohjelma toteutettiin nopealla aikataululla ja on siksi ongelmallinen: se ei nivoudu osaksi aluekehityksen kokonaisuutta. Myös itse aluekeskusten käsite on epäselvä ja aiemmalle aluekehitystyölle tuntematon. Aluksi aluekeskus on lähinnä arvonimi ja sellaiseksi se helposti jääkin, ellei aluekeskuksen statuksen saaneille alueille aleta kohdentaa muiden hallintokuntien voimavaroja.

Toimenpide-ehdotuksia:

• Maakunnat ja valtion aluehallinto soveltuvin osin yhdistetään uudeksi kansalaisia paremmin palvelevaksi aluehallinnon välineeksi, maakuntaparlamentiksi. Ensisijaisesti maakuntaparlamenttien alaisuuteen tulevat nykyiset maakuntien liitot, työvoima- ja elinkeinokeskukset ja osa lääninhallinnon tehtävistä. Nykyiset läänit lakkautetaan. Maakuntaparlamentti valitaan suoralla kansanvaalilla.
• Seutukuntien yhteistyötä tiivistetään ja ehyitä talous- ja työssäkäyntialueita kannustetaan liittymään yhdeksi kunnaksi. Kunnille, jotka eivät voi hyödyntää seutuistumisen tuomia etuja, tulee luoda toimintastrategia, jolla ne pärjäävät. Valtio tukee tällaisia kuntia erityisavustuksin.
• Aluekeskusohjelmaa on syvennettävä ja siihen antaa aineksia hallituksen III maaseutupoliittinen kokonaisohjelma ”Ihmisten maaseutu”. Maaseutupoliittisessa kokonaisohjelmassa on pohdittu huomattavasti aluekeskusohjelmaa kattavammin esimerkiksi ihmisten ja hallinnon välistä vuorovaikutusta, samoin kuin maaseutu kaupunki -vuorovaikutusta.
• Tärkeällä maaseudun yksiköllä, kylällä, eli peruspalveluja tarjoavalla kunnanosalla ei ole virallista asemaa kunnassa. Palvelutuotannon turvaamiseksi tällaisten kylien olisikin saatava lakisääteinen asema, jonka perusteella ne voisivat ottaa osaa kunnan päätöksentekoon. Kuntalain rinnalle tarvitaan "kylälaki", joka tekisi vaikkapa kyläkoulun usein siis koko kylän lakkauttamisesta nykyistä huomattavasti vaikeampaa.

Peruspalvelut kuntoon

Nykytilanteessa pienet kunnat ovat joutuneet tilanteeseen, jossa ne eivät useinkaan selviä palveluiden järjestämisestä ja muusta niille kuuluvasta vastuusta. Kunnat voivat järjestää palvelut joko tuottamalla ne omissa yksiköissään tai ostamalla yksityiseltä tai kolmannelta sektorilta. Kuntalaiselle palvelun hinta ja laatu on sama, tuli palvelu suoraan kunnalta tai yksityiseltä sektorilta.

Kyläkoulut kunniaan turvallisina oppimisympäristöinä

Kyläkoulujen kehityksen turvaamiseksi luodaan laskentamalli, jossa otetaan huomioon kaikki lapsen kunnalle aiheuttamat koulukulut pitkällä aikavälillä. Kuntakeskusten suurista kouluista voitaisiin kuljettaa lapsia pienempiin kyläkoulujen oppimisryhmiin. Näin kunnat voivat vähentää kasvavaa uusien avustajien ja erityisopettajien tarvetta.

Kyläkoulujen pienimuotoiseen ja turvalliseen oppimisympäristöön kannustetaan hankkimaan nykyaikaisia virikkeitä mm. kansainvälistymällä erilaisten projektien ja tietotekniikan mahdollistamin keinoin. Kansainvälistyminen tukee kyläkoulujen suvaitsevaisuuskasvatusta.

Kyläkoulujen iltapäivätoimintaan liitetään erilaista kerhotoimintaa ja kylän omien ihmisten taitoja ja tietoja käytetään tässä hyväksi. Lapsiperheille järjestetään vapaamuotoista, sukupolvirajat ylittävää toimintaa koulun tiloissa. Tässä työssä hyödynnetään paikallisten järjestöjen, esim. marttojen osaamista. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä.

Vanhuspalvelut maaseudulla

Maaseudun väestö vanhenee ja tarvitsee tulevaisuudessa paljon palveluja. Kunnille tulee kalliiksi tukea vanhusten asumista syrjäkylillä olevissa kodeissaan. Viranomaiset painostavat säästösyihin vedoten ikääntyviä ihmisiä muuttamaan taajamiin. Jotta tämä vältettäisiin, maaseudulle voitaisiin luoda oma kyläkohtainen kotipalvelujärjestelmä. Sen työntekijät olisivat saman kylän väkeä. Mikäli tällaista järjestelmää ei saada aikaan, vanhusten palvelut on tulevaisuudessa mahdoton hoitaa. Ongelmia tulee esiintymään ainakin Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Toimenpide-ehdotuksia:

• Luodaan kyläkoulujen kehittämisohjelma.
• Luodaan esim. maaseutusopimuksiin perustuvia kotipalvelu- ja hoitojärjestelmiä täydentämään kuntien omaa palvelutuotantoa.

Elinkeinopolitiikka monipuoliseksi

Sijainti on harvoin merkittävä kilpailuetu maaseutuyritykselle. Luontevimmin maaseudun tuotanto on yrittäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin nojaavaa mikroyrittämistä tai paikallisiin luonnonvaroihin nojaavaa, tilaa (pihamaata, rakennuksia) tarvitsevaa pienteollisuutta, jolle kaupunkien teollisuusalueiden pienet, mutta kalliit toimitilat eivät sovi. Yksin yrittävä itsensä työllistäjä on yleensä lähinnä omaa työtään myyvä, käden tai luovan työn ammattilainen. Verrattuna koneistettuihin, materiaalia jalostaviin yrityksiin arvonlisävero on huomattavasti suurempi rasitus. Monilla aloilla se on suorastaan ylimääräinen 22% vero yrittäjälle. Nykyinen arvonlisästä vapaa tuloraja ei mahdollista yrittäjän toimeentuloa. Arvonlisäverovapaan liikevaihdon alarajan tulee olla sellainen, että yrittäjän on mahdollista tehdä itsellensä kohtuullinen toimeentulo ilman arvonlisäveroa. Alv-rajan tulee olla siten liukuva, ettei se houkuta kirjanpidollisiin kikkailuihin usean yrityksen avulla.

Vieraan työntekijän palkkaaminen on pienyrityksille suuri kynnys. Sekä työllisyyden että yritystoiminnan menestymisen kannalta tähän on kuitenkin kannustettava. Keinoja ovat mm. alhaisemman sosiaalivakuutusmaksut sekä mahdollisuus työllistämis-kehittämisavustuksiin myös määräaikaisiin työsuhteisiin (kilpailua vääristämättä) sekä "yhden ilmoituksen malli" työnantajavelvoitteiden maksamisessa - viranomaisilla on enemmän ammattitaitoa kohdentaa työnteettämisen sivukulut oikeisiin osoitteisiin.

Yritysten kehittämis- ja investointiavustuksissa alueellisen porrastuksen tulee olla nykyistä jyrkempi. Erityisen huolestuttavaa on valtion oman yritysriskirahaston Finnveran levittäytyminen koko maahan, mikä on osaltaan syönyt alkuperäisen Kehitysaluerahaston idean.

Toimivat tietoliikenneyhteydet ovat luovan ja tietotyön edellytys, osa tieverkon tapaista perusinfrastruktuuria. Valtiovallan on huolehdittava, että tietoliikenneyhteydet toimivat myös syrjäkylillä liiketaloudellisesta kannattamattomuudesta huolimatta.

Vihreä maatalous

Maatalous ei ole mikä tahansa elinkeino muiden joukossa. Ruokaa tarvitaan aina. Varsinaisen tuotannon ohessa maatalous tuottaa myös ns. julkishyödykkeitä huolehtimalla ympäristöstä ja kulttuurimaisemasta, maatalouteen sidoksissa olevan eliölajiston monipuolisuudesta ja tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Lisäksi yhteiskunnan tavoitteiden mukainen maatalous takaa elintarvikkeiden turvallisuuden ja sekä saatavuuden myös poikkeusoloissa. Elinvoimainen maaseutu edellyttää monipuolisempaa elinkeinorakennetta. Vaikka maatalous ei pelasta maaseutua, se muodostaa maaseudun runkoasutuksen, jonka turvin myös muut elinkeinonharjoittajat saavat tarvittavan peruspalveluvarustuksen. Maatalouden harjoittaminen on arvo sinänsä.

Vihreässä maaseutuvisiossa maatalous on myös ekologisesti kestävää, taloudellisesti elinvoimaista ja sosiaalisesti hyväksyttävää sekä luonnon ja inhimillisen kulttuurin monimuotoisuutta kunnioittavaa. Tätä tavoitteenasettelua vasten EU-jäsenyyden aikainen kehitys on ollut huolestuttavaa.

Maatilojen määrän voimakas vähentyminen on vienyt työpaikkoja alueilta, jonne korvaavien toimeentulolähteiden luominen on erittäin vaikeaa. Toisaalta EU-kehityksessä mukana pysyneillä tiloilla investointitahti on raju ja työmäärä tiloilla on kasvanut inhimillisen jaksamisen rajoille. Viljelijöiden toimeentulo ei ole kasvanut työmäärän suhteessa. Myös tukipolitiikka on suosinut pääomavaltaista tilakoon kasvattamista.

Maatalouden ympäristötukijärjestelmän kattavuudesta huolimatta maatalouden vesistökuormitus ei ole vähentynyt odotetusti. Hyvistä tavoitteista huolimatta lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttö on pysynyt kutakuinkin ennallaan. Kotieläintilojen vähentyminen on vähentänyt laiduntamisesta riippuvaisten monimuotoisten perinnebiotooppien määrää.

Maatalouden kehitys on sidoksissa EU:n maatalouspolitiikan linjauksiin ja erityisesti odotettavissa olevaan itälaajentumiseen ja elintarvikkeiden maailmankaupan vapauttamiseen tähtääviin WTO-neuvotteluihin. Tässä yhteydessä keskusteltu tukipolitiikan muutos hehtaari- ja eläinyksikkökohtaisista tuista viljelijätuen suuntaan on vihreän maatalouspolitiikan näkökulmasta erittäin toivottavaa. EU:n komission heinäkuussa 2002 tekemä ehdotus maatalouspolitiikan uudistamisesta on askel tähän suuntaan. Ehdotus tukee myös kuluttajakeskeisyyttä, sillä uudistus ohjaa tuottamaan sellaisia tuotteita, joilla on kasvava kysyntä.

Kansallisilla päätöksillä voidaan kuitenkin edelleen vaikuttaa moniin keskeisiin maatalousasioihin. Investointitukien tilakokorajoitukset olisi poistettava. Tällä voitaisiin jarruttaa liian nopeata tilakoon kasvua. Pieni tila voi oikein organisoituna olla kannattava ja näin maaseudun elinvoimaa ylläpitävä yksikkö. Ympäristötukirahojen suuntaamisella ja verorasituksen kohdentamisella (esim. työn verotuksesta lannoite- ja torjunta-aineveroihin) voitaisiin vaikuttaa eri tuotantotapojen edellytyksiin.

Vihreiden tavoitteena on lisätä merkittävästi luomutuotantoa. Luomutuotannon tutkimus-, tietopalvelu- ja neuvontaresursseja on lisättävä ja viljelytukia parannettava. Näin syntyvät innovaatiot ja käytäntö viherryttävät myös tavanomaista tuotantoa.

Vihreät suhtautuvat kriittisesti geenimuuntelun avoimeen käyttöön esimerkiksi pellolla. Geenimuunneltujen kasvien, mikrobien ja eläinten riskien selvittämättömyys ja toistaiseksi pienet potentiaaliset hyödyt puoltavat geenimuuntelun pitämistä perustutkimuksen työkaluna pois käytännön viljelystä.

Metsätalous

Metsätalous on toinen maaseudun alkutuotannon kivijalka maatalouden ohella. Metsätalouden rakenne on kuitenkin viimeiset vuosikymmenet muuttunut suuntaan, jossa yhä suurempi osa työstä ja arvonlisästä viedään pois maaseudulta. Virallisen ohjeistuksen mukainen metsätalous on muuttunut ympäristönsuojelua paremmin huomioivaksi, mutta toteutus on yhä vaihtelevaa.

Metsään mennään yhä kaavamaisemmin ja teknologian ehdoilla. Tehokkuusvaatimus ja alalla vallitseva kilpailu ovat johtaneet siihen, että lähes kaikki korjuutyö tehdään koneellisesti. Tämä kehitys on haitallista metsän virkistyskäytön, maisemapalveluiden, keruutuotteiden ja luonnon näkökulmasta.

Vallitseva metsätalous keskittyy puun kasvattamiseen sellua ja bulkkisahatavaraa varten. Ihmistyövaltaisempi linja mahdollistaisi yksilöllisemmän ja pienipiirteisemmän metsänhoidon, jonka merkittäviä tuotteita olisivat myös energiapuu ja hyvälaatuinen sahatavara erikoistarkoituksia varten.

Metsien suojelu ja energiapuun tehokas käyttö eivät ole vakavassa ristiriidassa keskenään. Lisäsuojelutarve keskittyy Etelä-Suomen uhanalaisiin metsätyyppeihin ja joidenkin eliölajien biotooppeihin. "Täystehoisen" metsätalouskäytön ja "totaalisuojelun" väliin on kehitettävä joustavampia metsäluonnon ekologiset arvot turvaavia metsätalous- ja -suojelukäytäntöjä.

Luonnollisen uudistumisen ja työvaltaisen jatkuvan kasvatuksen linja olisi eräs vaihtoehto yksilöllisemmän, työvaltaisemman ja pienipiirteisemmän metsänhoidon harjoittamiseen. Näin saataisiin hyvälaatuista puuta moniin tarkoituksiin.

Etätyön mahdollisuudet hyödynnettävä

Etätyön tekeminen tulee olla yksi työntekijän perusoikeus työn luonteen sen salliessa. Etätyön asema määritellään virallisesti luomalla sille oma sopimusjärjestelmä, jossa työntekijä ja työnantaja yhdessä sopivat etätyön tekemisen ehdoista.

Vanhentuneista työ-, organisaatio- ja johtamiskulttuureista johtuvat etätyön esteet poistetaan selkeällä sopimuskäytännöllä. Maaseudun reuna-alueiden tasavertaisuudesta huolehditaan rakentamalla riittävät laajakaistayhteydet myös sinne. Kyläkouluista voidaan kehittää paikallisia etätyökeskuksia, joissa on kotitoimistoja tehokkaammat etätyöskentelyvälineet.

Yhä useampi haluaa muuttaa kesämökkinsä talviasuttavaksi, vakituiseksi asunnoksi tai etätyöpaikaksi. Kesämökille muuttajan on kuitenkin otettava huomioon ylimääräiset, esim. jätevesihuollon kustannukset, jotka aiheutuvat haja-asutusalueella asumisesta. Kunnallisvero on jaettava prosentuaalisessa suhteessa asuinpaikkojen kesken.

Aluekehittäminen ja naiset

Maaseudun naiset ja heidän osaamisensa on unohdettu nykyisessä aluekehittämisessä, joka valtaosaltaan tukeutuu edelleen suurten lukujen miehiseen elinkeinopolitiikkaan. Sen rinnalle tarvitaan myös hyvinvointiulottuvuudet, esimerkiksi ympäristö- ja tasa-arvoasiat huomioivaa aluekehittämispolitiikkaa. Maaseudun tulevaisuuden kannalta juuri naiset työntekijöinä ja pienyrittäjinä ovat avainasemassa. Naisyrittäjyydelle ja naisten vetämille hankkeille on annettava tilaa maaseudun kehittämisohjelmissa ja naisten hakeutumista uudenlaisiin toimijan rooleihin maaseudun kehittämisprojekteissa on tuettava tietoisin tasa-arvoperusteisin tavoittein.

Erityisesti hoivapalveluiden tarve kasvaa selvästi tulevaisuudessa väestön ikääntyessä. Niiden lisäksi on seutukuntiin tietoisesti rakennettava naisten aktiivista osallistumista ja yritystoimintaa kannustava ilmapiiri, joka ulottaa käytännön vaikutuksensa mm. alueen rahoituslaitosten luottopäätösten tekijöihin.

Paikallisuus on kestävä arvo

Paikkasidonnaisuus kuuluu ihmisen lajityypillisiin ominaisuuksiin. Synnyin- tai asuinpaikka on keskeinen osa yksilön identiteettiä. Siksi paikallisuudesta voi tehdä myös erilaisille tuotteille lisäarvoa luovan merkkituotteen. Lähiruoka tai vaikkapa lähimatkailu tukevat lisäksi alueellisesti kestävän kehityksen tavoitteita. Paikallisen kulttuurin tuotteistaminen on vasta alussa, mutta alueellisen verkostoitumisen kautta se on merkittävä mahdollisuus: yksi yrittäjä voi majoittaa matkailijoita, toinen järjestää kestityksiä, kolmas ohjelmaa.

Vaihtoehtoja liikkumiseen

Liikenne on merkittävä ympäristökuormituksen lähde, maaseudulla pitkät välimatkat lisäävät henkilökilometrejä taajama-asutukseen verrattuna. Joukkoliikenteen vähäisyys tai täydellinen puute pakottavat yksityisautoiluun, jolloin maaseudulla liikkumiseen kuluva rahasumma kotitalouksissa on usein suuri. Toisaalta vihreän liikennepolitiikan valtavirran tavoitteena on yksityisautoilun vähentäminen sen haitallisuuden vuoksi.

Maaseudun elinvoimaisuuden takaamiseksi vaaditaan usein halpaa polttoainetta ja halpoja autoja. Nämä kuitenkin johtavat ympäristölle haitallisen yksityisautoilun lisääntymiseen myös siellä, missä toimivia joukkoliikennevaihtoehtoja on tarjolla. Myös maaseudun liikennepolitiikan tavoitteena tulee olla turhan liikenteen vähentäminen. Olemassa oleva tiestö tulee maaseudullakin pitää liikennöitävässä kunnossa. Valtaosa maaseudun teistä on yksityisteitä. Valtion tulee tukea mm. näiden peruskunnostusta.

Maaseudulla on kehitettävä erilaisia joustavan henkilöliikenteen malleja. Näitä voisivat olla liikenneinformaation jakaminen, kutsutaksi/bussijärjestelmien kehittäminen, lämmityspistokkeilla varustetut liityntäpysäköintialueet tai vaikkapa organisoitu kimppakyyti. Ne ovat vielä vajavaisesti tai kokonaan hyödyntämättä. Näin saadaan parannettua maaseudun liikenne-edellytyksiä ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla.

Tekemisen meininkiä byrokratian sijaan

EU-jäsenyyden myötä konkreettisen poliittisen päätöksenteon sijasta on siirrytty ns. ohjelmapohjaiseen alueiden kehittämiseen. Kun maaseudun kehittämiseen suunnattu valtion budjettirahoitus on sidottu lähes kokonaisuudessaan ohjelmapohjaiseen EU-rahoitukseen, sen ulkopuoliselle kansalliselle päätöksenteolle ei ole käytännössä jäänyt juurikaan tilaa. Valtio on siten vetäytynyt aluekehityksen rahoituksellisesta vastuusta ja päärahoittajiksi ovat tulleet EU, kunnat ja yksityinen sektori.

Samaa toimintamallia on noudatettu kansallistenkin aluepoliittisten toimien kuten osaamis- ja aluekeskusten ohjelmien kohdalla. Ohjelmapohjainen aluekehitystyö on johtanut alueille suuntautuvan rahoituksen hajaantumiseen entisestään.

Ohjelmapohjaisessa aluepolitiikassa pääasiaksi on tullut virkamiesvetoisten ohjelmien tehtailu. Ohjelmien tuottamiseen, hallintoon sekä menettelytapojen oikeellisuuden valvontaan käytetään aikaa ja varoja suhteettomasti verrattuna ohjelmilla saataviin konkreettisiin tuloksiin.

Euroopan unionin laajenemisen seurauksen on, että unionin rakennerahastojen varat menevät uusjakoon. Siten unionilla on aikaisempaa vähemmän mahdollisuuksia tukea nykyisten jäsenmaiden kehitysalueita. Vihreiden mielestä asiasta on otettava selkeä poliittinen vastuu jo nyt.

• Suomen tulee ajoissa varautua korvaamaan Euroopan rakennerahastojen kautta saadun tuen korvaamiseen kansallisilla tuilla.
• Tarvitaan erityinen hankelaki yksinkertaistamaan kansallisten ja Euroopan unionin osarahoittamien kehityshankkeiden haku- ja valvontamenettelyjä.

Maaseutu ja kaupunki – molempi parempi

On tärkeää oivaltaa kaupungin ja maaseudun erilaiset toimintalogiikat ja niistä vääjäämättä aiheutuvat vahvuudet ja heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat. Erilainen toimintalogiikka on rikkautta.

Tarvitsemme maaseudun ja kaupunkien vuorovaikutusta tämän rikkauden hyödyntämiseksi. Parhaiten vuorovaikutusta edistetään kehityksellä, joka tasaa kaupunkien ja maaseudun eroja elämän tärkeimmillä osa-alueilla kuten asuminen, toimeentulo, vapaa-ajanviettomahdollisuudet, turvallisuus jne. Jos maaseudulla on köyhää ja tylsää ja kaupungissa on kallista asua ja turvatonta, stereotypiat säilyvät ikuisesti. Mutta jos sekä maaseudulla että kaupungissa voi ansaita hyvin, asua edullisesti ja turvallisesti ja viettää vapaa-aikaansa mielekkäästi, ihmisten valinnanmahdollisuudet lisääntyvät.

Suuret kaupungit toimivat kulttuurien sulatusuuneina ja yhdenmukaistavat sitä. Elinvoimainen maaseutu voi tarjota kestäviä keinoja omaleimaisen kulttuurin ja osaamisen säilymiselle.