Vihreän liiton koulutuspoliittinen ohjelma

Hyväksytty Vihreän liiton valtuuskunnassa 24.11.2002

(Ohjelma rtf-tiedostona: avaa tai tallenna tästä)

Sisällys

1. Työtä ja tulevaisuutta
2. Esikoulussa opitaan oppimaan
3. Perusopetuksesta eväät tulevaisuuteen
4. Toisen asteen opetus nuorten kasvattajana
4.1. Lukiosta aikuisuuteen
4.2. Haasteena ammatillinen koulutus
5. Monipuoliset korkeakoulut
6. Oppia ikä kaikki: aikuiskoulutus ja vapaa sivistystyö
7. Koulu moniammatillisena työympäristönä
8. Opettajankoulutuksen haasteet
9. Kansainvälistä koulutuspolitiikkaa

1. Työtä ja tulevaisuutta

Suomalaisen koulutusjärjestelmän taso ja kyky vastata kunkin aikakauden erityisiin haasteisiin on nostanut kansakuntamme vauraiden sivistysvaltioiden eturiviin. Koulutusjärjestelmämme peruslähtökohta on jo pitkään ollut koulutuksellinen tasa-arvo: kaikilla maan lapsilla ja nuorilla on aina oltava tasa-arvoiset mahdollisuudet saada oppia ja sivistystä, ja niin halutessaan kouluttaa itseään korkeimpaan akateemiseen oppiarvoon saakka. Kansainvälisten vertailututkimusten perusteella Suomi on onnistunut saavuttamaan koulutuspolitiikkansa keskeiset tavoitteet varsin hyvin. Koulutusjärjestelmämme tukena on Suomessa toiminut ehkä maailman kehittynein kirjastoverkko. Kirjastopalveluiden ja erityisesti koulukirjastopalveluiden saatavuus onkin varmistettava rinnan koulutusjärjestelmämme muun kehittämisen kanssa.

Kansakuntamme menestys on yhä riippuvaisempi osaamisen ja oppimisen tasosta: perustaitojen hallinnasta, oppimaan oppimisesta, halusta oppia, kyvystä hahmottaa olennainen ja löytää luovuutensa, soveltaa oppimaansa sekä sietää epävarmuutta, erilaisuutta ja muita kanssaihmisiä. Keväällä 2003 peruskoulunsa päättävä 15-vuotias nuori on todennäköisesti mukana työelämässä 2050-luvulle saakka. Millaiseksi muuttuu maailma hänen työuransa aikana? Mitä tietoja ja taitoja koulutusjärjestelmämme tulisi hänelle antaa, jotta hän tuon 50 vuoden aikana menestyisi elämässään ja tuottaisi hyvinvointia niin itselleen ja läheisilleen kuin myös ympäröivään yhteiskuntaankin? Miten koulutusjärjestelmäämme pitäisi kehittää? Siihen tämä ohjelmapaperi etsii vihreitä vastauksia.

2. Esikoulussa opitaan oppimaan

Esiopetus tavoittaa jo lähes kaikki lapset. Esiopetuksen tulee olla leikinomaista ja sen on perustuttava oppimisen taitojen oppimiseen. Tavoitteena on lapsen myönteisen minäkuvan kehittyminen, sosiaalistuminen, oppimaan oppiminen, yhteisten pelisääntöjen ja hyvien tapojen noudattaminen, leikinomainen liikunta, kieli- ja kulttuuri-identiteetin muodostuminen ja vastuuntunnon kehittyminen. Esiopetuksen on oltava tasalaatuista eivätkä ryhmäkoot saa ylittää suosituksia. Lapsiryhmissä tulee olla tarpeeksi kasvattajia ja sijaisia on käytettävä riittävästi. Erityistä tukea ja kuntoutusta tarvitseville lapsille täytyy taata riittävä tuki varhaisessa vaiheessa. Siirtymisen päivähoidosta esiopetukseen ja edelleen peruskoulun alkuopetukseen tulee tapahtua perheiden kannalta saumattomana kokonaisuutena. Yhtenäisen kasvatus- ja koulutusjärjestelmän edellytyksenä on, että kasvatus- ja koulutuskokonaisuudessa ovat mukana myös alle kouluikäisten lasten palvelut.

Monet lapset solmivat usein esikoulussa ensimmäiset yhteytensä laajempaan sosiaaliseen ympäristöön, vieraisiin kieliin ja kansainvälisyyteen. Esiopetuksen merkitys lapsen kielellisten valmiuksien kehittymiselle on yhä tärkeämpi. Jos lapsi ei voi kotonaan saada riittäviä äidinkielen perustaitoja, voi toisen kielen- maahanmuuttajalapsilla suomen tai ruotsin kielen - omaksuminen jäädä puutteelliseksi. Tämän vuoksi on vieraskielisten lasten esiopetuksessa tuettava sekä lapsen äidinkielen kehittymistä että suomen tai ruotsin kielen oppimista toisena kielenä. Leikinomainen harjoittelu luo tällöin pohjaa myös valtakielen omaksumiselle.

Esiopetuksessa olevien lasten kuljetukset tulee järjestää samalla tapaa kuin perusopetuksen oppilaille järjestetään. Kasvavat kustannukset on huomioitava kunnille ohjattavissa valtionosuuksissa.

• Esiopetuksen tulee olla leikinomaista.
• Ryhmäkoot eivät saa olla liian suuria.
• Erityistukea tarvitsevat lapset täytyy tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa.
• Esiopetuksella on suuri merkitys lapsen kielellisten valmiuksien kehittymiselle.
• Esiopetuksen kuljetukset tulee järjestää samalla tapaa kuin perusopetuksessa.

3. Perusopetuksesta eväät tulevaisuuteen

Perusopetuslain 2 §:n mukaan "perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.". Koulun on taattava kaikille oppilaille oppimisen edellytysten riittävä toteutuminen. Kunnissa on järjestettävä tarpeelliset tuki- ja erityispalvelut sekä turvallinen oppimisympäristö koko ikäluokalle. Oppilaan opetuksen ensisijainen järjestämispaikka tulee olla lähikoulussa. Lasten ja nuorten kasvun, kehityksen ja oppimisen tukeminen tarkoittaa koulun toimintojen kehittämistä siten, että edistetään avointa vuorovaikutusta ja oppimistilanteissa saavutetaan myönteinen ilmapiiri. Opetus tulee järjestää yhteistyössä kotien kanssa. Peruskoulun tavoitteena on kasvattaa oppilaista oppimishaluisia, vastuuntuntoisia ja hyvän itsetuntemuksen omaavia nuoria.

Lasten ja nuorten ensisijainen kasvatusvastuu on kuitenkin vanhemmilla. Koulun velvollisuus on tukea koteja tässä tehtävässä. Kodin ja koulun välinen tiivis yhteistyö antaa vanhemmille mahdollisuuden tutustua koulun kulttuuriin ja olla mukana oppilaan opetusta, oppimista ja koulunkäyntiä koskevissa ratkaisuissa. Oppilaan ottaminen mukaan opetuksen ja oppimisen suunnitteluun ja arviointiin lisää sitoutumista ja tietoisuutta tavoitteista ja odotuksista. Tiiviin yhteistyön syntyminen edellyttää opettajilta aktiivista aloitetta ja vuorovaikutusta. Kodin ja koulun yhteistyölle on etsitty ja löydetty uusia muotoja. Hyviä esimerkkejä ovat mm. yhteiset tavoite-, arviointi- ja kehityskeskustelut ja vanhempien mukanaolo leirikouluissa, retkillä ja muussa koulun toiminnassa. Asiat ovat hyvällä mallilla, jos sekä lapsesta, vanhemmista että opettajasta tuntuu hyvältä tulla kouluun.Tavoitteena on, että oppilaiden vanhemmat tulevat osaksi kouluyhteisöä ja kaikki yhdessä kasvattavat lasta ja nuorta kohti tietoja, taitoja, inhimillistä yksilöllisyyttä ja yhteiskunnan jäsenyyttä. Kodin ja koulun yhteistyöllä luodaan pohjaa myös eri oppilaiden vanhempien keskinäiselle vuorovaikutukselle. Kodin ja koulun yhteistyö on myös tärkeä osa toimivaa kansalaisyhteiskuntaa.

Pienimmille koululaisille (1. ja 2. luokan oppilaat) on tarjottava turvallinen mahdollisuus viettää iltapäivät aikuisen ohjauksessa perheen varallisuudesta riippumatta. Myös isommilla lapsilla (3. luokan ja sitä vanhemmat oppilaat) iltapäivään tulee järjestää iltaharrastuksia korvaavaa vapaa-ajan toimintaa. Iltapäivätoiminta ei voi perustua opettajien lisätyöhön vaan sitä on suunniteltava ja toteutettava moniammatillisessa yhteistyössä koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Jos harrastuksia saadaan sijoitettua nykyistä enemmän iltapäiväaikoihin, perheille jää iltaisin enemmän aikaa yhdessäoloon. Kokonaiskoulupäivätoiminta onkin jo käynnistynyt joillakin paikkakunnilla kokeiluluonteisena toimintana. Vihreät kannattavat kokeilua, jossa iltapäiviin sisältyy opetusta ja harrastusta, lepoa ja leikkiä. Kuitenkin iltapäivätoiminnan tulee aina perustua perheen valintaan ja vapaaehtoisuuteen, ei oppivelvollisuuteen.

Olennainen osa perheiden kasvatusvalmiuksien vahvistamista on myös pienten lasten vanhempien mahdollisuus tehdä lyhyempää työpäivää. Alle 10-vuotiaiden lasten vanhemmille onkin saatava oikeus halutessaan tehdä kuusituntista työpäivää.

Opetuksen menetelmiä on kehitettävä entistä enemmän tutkivan, soveltavan, tietoja etsivän ja arvioivan sekä ajattelun taitoja kehittävän oppimisen suuntaan. Vuorovaikuttamisen ja elämänhallinnan taitoja on opetettava järjestelmällisesti. Oppilaiden tulisi paitsi oppia oppimaan myös löytää oppimisen ilo. Oppiaineiden integraatiota on lisättävä. Pidemmällä aikavälillä koulun tulisi pystyä madaltamaan oppiainerajoja ja pyrkiä yhä enemmän opettamaan tietoja ja taitoja tosielämää vastaavien kokonaisuuksien kautta.

Peruskoulun on taattava oppilailleen hyvä yleissivistys. Taito-, tieto- ja taideaineiden on täten oltava peruskoulussa tasapainoisesti edustettuina. Taideaineet ovat oppilaan minäkuvan, itsetunnon ja muun henkisen kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeitä. Lisäksi ne parantavat oppilaiden kouluviihtyvyyttä. Vuonna 2001 tehtiin uusi tuntijakopäätös, jossa valinnaisuutta karsittiin selvästi. Nyt on pidettävä huolta siitä, että oppiminen rakentuu oppilaiden yksilöllisiin vahvuuksiin. Uusi tuntijakopäätös ei saa karsia koulujen taito- ja taideaineiden opetusta niin, että lukuainepainotteisuus johtaa perinteiseen opetukseen huonosti motivoituneiden oppilaiden lisääntyvään syrjäytymiseen. Perusopetuksen valtakunnallista yhtenäistä päättökoetta vihreät eivät kannata, koska se panisi liikaa painoa kognitiivisille taidoille ja asettaisi eri tahtiin kehittyvät nuoret eri viivalle. Opetuksen arviointia on kuitenkin kehitettävä siihen suuntaan, että peruskoulunsa päättäneiden nuorten lähtökohdat jatkokoulutukseen hakeuduttaessa olisivat tasa-arvoiset.

Uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen vihreät haluavat korvata uskontotiedon opetuksella sekä perus- että lukio-opetuksessa. Opetusta annettaisiin yhtäläisenä kaikille oppilaille riippumatta siitä, mihin uskonnolliseen yhteisöön oppilas kuuluu. Uskontotiedon tavoitteena on edistää avointa keskustelua uskoa ja elämänkatsomusta koskevista kysymyksistä sekä herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta etiikkaa ja uskontoja kohtaan, lisätä oppilaiden eettistä tietoisuutta ja antaa tietoa uskonnoista ja maailmankatsomuksista sekä niiden historiasta ja merkityksestä maailmankuvan rakentajina.

Opetuksen järjestäjä eli yleensä kunta päättää, miten paikallinen opetussuunnitelma laaditaan. Opetussuunnitelmassa voi olla kuntakohtainen osio ja alueittaisia tai koulukohtaisia osioita. Tärkeää on, että kunta laatii opetussuunnitelmansa laajapohjaisessa yhteistyössä koulua ympäröivän yhteisön kanssa ja oppilaiden vanhempia kuunnellen. Opetussuunnitelmat on laadittava niin, että eri oppiaineet kiinnostavat tyttöjä ja poikia yhtäläisesti. Myös oppilaan ohjauksen haasteena on pienentää ammatillista eriytymistä sukupuolen mukaan. Ympäristö- ja suvaitsevaisuuskasvatus, määrällisesti jatkuvasti lisääntyvän tietotulvan hallintakeinot, vuorovaikutustaidot sekä elämänhallinnan vahvistaminen on saatava osaksi kaikkea kasvatusta. Perusopetuksessa on tuettava vaihtoehtoisia opetusmuotoja, esimerkiksi kielikylpy- ja vieraskielistä opetusta. Näin helpotetaan perheiden mahdollisuuksia muuttaa kielialueelta toiselle.

Lasten koulumatkat eivät saa kasvaa kohtuuttoman pitkiksi. Maaseudun kyläkoulut turvaavat kylien pysymistä elävinä ja estävät siten maaseudun autioitumista. Lähikoulut ovat lähipalveluina asuinalueilleen tärkeitä ja asuinalueidensa näköisiä. Kaupungeissa tämä voi kuitenkin vääristää koulujen tasa-arvoisuuden tavoitetta. Epäonnistuneen kaavoitus-, asunto- ja sosiaalipolitiikan seurauksena syntyneitä kasautuvien ongelmien kouluja on kunnissa tuettava määrätietoisen politiikan kautta. Heikommin pärjäävät tai epäonnisemmista lähtökohdista ponnistavat koulut on tunnistettava, niille on kohdennettava enemmän resursseja: pienempiä opetusryhmiä, taitavia opettajia ja enemmän nuorisotyötä. Koulu voi omalla toiminnallaan ja pedagogiikallaan vaikuttaa olennaisesti lähiympäristönsä kehitykseen.

Oppilaalla on oikeus riittävään eriyttämiseen, tukiopetukseen, tarpeenmukaiseen erityisopetukseen ja oppilashuoltoryhmän apuun. Erityistä tukea tarvitseva oppilas opiskelee ensisijaisesti omassa lähikoulussaan. Erityisopetus järjestetään mahdollisuuksien mukaan muun opetuksen yhteydessä.

Kasvatuksessa, opetuksessa, oppilashuollossa ja tukipalvelujen järjestämisessä on keskeistä yksilön kunnioittaminen ja oppilaan tukeminen. Varsinaisen opetuksen lisäksi tarvitaan tukipalveluita ja erityisiä opetusjärjestelyitä. Tukitoimia voivat olla mm. kuraattori-, psykologi-, opinto-ohjaaja-, erityisopettaja-, kieliavustaja-, koulunkäyntiavustaja-, nuorisotyö-, lastensuojelu- tai puheterapiapalvelut.

Kehityksen esteiden varhainen toteaminen ja kuntoutuksen aloittaminen jo päivähoidossa kannattaa. Ajoissa puuttuminen takaa hyvän tuloksen, mutta oppilaan tulee saada tarvitsemansa tuki koulussa myös myöhemmin. Kuntoutussuunnitelma perustuu moniammatilliseen yhteistyöhön. Jokaiselle oppilaalle tulee antaa mahdollisuus suorittaa perusopetuksen oppimäärä ja hankkia jatko-opintokelpoisuus.

Nuorten syrjäytymisriski on otettava todesta. Syrjäytymisessä on kyse yksilön ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta, onnistumisesta tai epäonnistumisesta niiden ongelmien ratkaisussa, joita nuori kohtaa jokapäiväisessä elämässään. Riskiä lisääviä tekijöitä ovat mm. heikot lähtökohdat kuten kodin tuen puuttuminen, lähipiiristä saatu pysyvän työttömyyden malli, huono koulumenestys, olematon opiskelumotivaatio, päihteiden käyttö ja heikko itsetunto. Jokaisen syrjäytymisvaarassa olevan nuoren eteen koulun opettajien ja oppilashuoltohenkilöstön on ponnisteltava, sillä yhdenkin syrjäytyvän nuoren inhimillinen ja myös taloudellinen kustannus yhteiskunnalle on aivan liian suuri.

Myös erityisen lahjakkaiden tai opinnoissaan nopeasti edistyvien oppilaiden on voitava saada yksilöllistä tukea ja ohjausta. Vihreät eivät halua Suomeen eliittikouluja, vaan erityislahjakkaiden oppilaiden on voitava edetä opinnoissaan nopeammin ja syvällisemmin omassa lähikoulussaan. Lahjakkuudet on tunnistettava ja heitä on kannustettava omassa erityislaatuisuudessaan.

Kaksikielisen Suomen koulujärjestelmän on tuettava muita äidinkieliä puhuvien oppilaiden kohdalla sekä suomen tai ruotsin kielen että oppilaan oman äidinkielen opiskelua. Koulujärjestelmämme on tuettava myös saamea, romania, viittomakieltä ja vaihtoehtoisilla kommunikaatiomenetelmillä (esimerkiksi autististen lasten kuvakieli) puhuvien lasten kielellisiä oikeuksia. Suomen- tai ruotsinkielen hallinnan puutteet voivat heikentää maahanmuuttajataustaisen oppilaan jatko-opintomahdollisuuksia tai jopa sysätä oppilaan syrjäytymiskierteeseen, sillä peruskoulun oppimäärän suorittaminen edellyttää suomen tai ruotsin kielen riittävää taitoa. Maahanmuuttajataustaisia lapsia ja nuoria on tuettava sopeutumisessa suomalaiseen koulutus- ja yhteiskuntajärjestelmään. Samalla on kuitenkin huolehdittava maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuuriperinnön säilyttämisestä. Suomen koulutusjärjestelmää ja koko yhteiskuntaa on puolestaan valmennettava sopeutumaan paremmin maahanmuuttajien erilaisiin kulttuureihin ja oppimistyyleihin. Tärkeää on, että Suomessa kouluttautuu ja sijoittuu työelämään maahanmuuttajataustaisia opettajia ja muuta koulutusalan henkilökuntaa.

Valtiovallan on huolehdittava, että kunnilla on riittävästi resursseja näiden kansakunnan tulevaisuuden kannalta keskeisten opetustehtävien hoitamiseen. Jotta kansalaisilla säilyy mahdollisuus käyttää kaikille avoimia tietolähteitä, kirjastot tarvitsevat lisää resursseja tietohuollon turvaamiseen.

• Pienille koululaisille on oltava mahdollisuus viettää iltapäivät turvallisesti aikuisen ohjauksessa. Hieman vanhemmilla lapsilla iltapäivätoimintaa tulisi kehittää iltaharrastuksia korvaavaan vapaa-ajantoiminnan suuntaan.
• Vanhemmat on otettava mukaanosaksi kouluyhteisöä.
• Tieto-, taito- ja taideaineiden on oltava peruskoulussa tasapuolisesti edustettuina.
• Uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetus peruskoulussa ja lukiossa tulee korvata kaikille yhteisellä uskontotiedon opetuksella.
• Lasten koulumatkat eivät saa kasvaa kohtuuttoman pitkiksi. Heikommista lähtökohdista ponnistaville kouluille on ohjattava enemmän resursseja.
• Oppilaan on saatava riittävästi oman tasonsa mukaista erityisohjausta. Tämä pätee niin oppimisvaikeuksien kanssa painiskeleviin kuin erityislahjakkaisiinkin oppilaisiin.
• Jokaisen syrjäytymisvaarassa olevan nuoren pelastamiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen.
• Muita kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvia oppilaita on tuettava sekä valtakielen että oppilaan oman äidinkielen opinnoissa.
• Valtiovallan on huolehdittava, että kunnilla on riittävästi resursseja opetustehtäviensä hoitamiseen.

4. Toisen asteen opetus nuorten kasvattajana

Toisen asteen oppilaitoksen tulee olla oppilaalleen paitsi tietojen ja taitojen myös ajattelun ja yksilön persoonallisen kehittymisen viihtyisä ympäristö. Tutkinnon suorittaminen kasvattaa oppilasta selviytymään nopeasti muuttuvan tietoyhteiskunnan haasteista, mutta edellyttää samalla itsenäistä suoriutumiskykyä ja vastuuntuntoa omasta itsestään. Kaikilla teini-ikäisillä ei näitä valmiuksia vielä ole. Kouluihin onkin saatava selvästi nykyistä enemmän oppilashuoltohenkilöstöä kuten opinto-ohjaajia. Myös ryhmähengen luomiseen vaihteleviin oppilasryhmiin on tietoisesti panostettava.

4.1. Lukiosta aikuisuuteen

Maan lukioverkko tulee säilyttää alueellisesti tasavertaisena ja siksi riittävän tiheänä. Tämä edellyttää pienten lukioiden säilymisen tukemista. Lähilukioilla on maaseudulla suuri merkitys myös peruskoulun yläluokkien säilymiselle. Ilman omaa lukiota moni 7-9 -vuosiluokan koulu lopetettaisiin ja opetuspalvelut siirtyisivät kauemmaksi.

Lukion valinnaisuutta on kehitettävä opiskelua syventävään, tutkivaan ja oppiaineita integroivaan suuntaan. Kurssitarjontaa on lisättävä yhteistyössä korkeakoulujen, ammatillisten oppilaitosten, kansalaisopistojen ja mahdollisuuksien mukaan myös yritysten kanssa.

Ylioppilastutkintoa on kehitettävä. Tutkinnossa on lisättävä erityisesti reaaliaineiden painoarvoa. Toisen kotimaisen kielen opetusta on kehitettävä arkipäivän kielitaitoa ja kielen kulttuurista luonnetta korostavaan suuntaan.

Opetushallituksen tulee kehittää lukioiden vertailtavuuden parantamiseksi menetelmä, jolla voidaan julkisesti seurata lukioiden opetustyön tuloksellisuutta. Koulujen työtä asiallisesti raportoivan seurantamenetelmän tulee pystyä huomioimaan koulun oppilasaineksen lähtökohdat suhteessa opetus- ja kasvatustyön tuloksellisuuteen ja oppimissaavutuksiin.

• Keskiasteen kouluihin tarvitaan nykyistä enemmän oppilashuollon palveluja.
• Ylioppilastutkintoa on kehitettävä. Tutkinnossa on lisättävä erityisesti reaaliaineiden painoarvoa.
• Lukioiden vertailuun on kehitettävä menetelmä, joka huomioi opetustyön tuloksellisuuden suhteessa oppilaiden lähtötasoon.

4.2. Haasteena ammatillinen koulutus

Ammatillisella toisella asteella voidaan suorittaa perustutkintoja sekä opetussuunnitelmaperusteisesti että näyttötutkintojen kautta. Opetussuunnitelmaperusteiset perustutkinnot on suunnattu lähinnä peruskoulun tai lukion päättäneille nuorille ja näyttötutkinnot jo työelämässä olleille aikuisille. Ammatillisen lisäkoulutuksen tavoitteena voi olla ammattitutkinto, näyttötutkintona suoritettava erikoisammattitutkinto tai muu ammatillisen osaamisen lisääminen. Kaikkea toisen asteen ammatillista koulutusta voidaan järjestää joko oppilaitosmuotoisena tai oppisopimuskoulutuksena. Oppilaitoksissa voidaan lisäksi suorittaa kaksoistutkintoja, joissa opiskelijalla on mahdollisuus suorittaa ammatillisen perustutkinnon ohessa myös ylioppilastutkinto. Ammatillisen koulutuksen haasteena on tulevinakin vuosina ylläpitää ja kohottaa väestön ammatillista osaamista, kehittää työelämää ja vastata työelämän koulutustarpeisiin sekä edistää työllisyyttä.

Ammatillinen koulutus on ollut viime vuosina isojen uudistusten kohteena; tutkintojen sisällöllinen uudistaminen ja opiskeluajan venyttäminen kolmivuotiseksi ovat teettäneet alalla paljon työtä. Uudet ammattinimikkeet, laaja työssä oppiminen ja näyttötutkinnot ovat muovanneet uudenlaisen ammatillisen koulutuksen kuvan. Kaikki nämä uudistukset ovat tähdänneet ammatillisen toisen asteen koulutuksen syventämiseen ja ajanmukaistamiseen. Ammatillisen toisen asteen perustutkinto on niin ajallisesti kuin sisällöllisesti parantanut asemiaan ajatellen opiskelijan jatkokoulutusmahdollisuuksia. Perustutkinnon rinnasteisuus ylioppilastutkintoon mahdollistaa opintojen jatkamisen korkeakouluissa. Uhkana opetuksen laadulliselle kehittämiselle ovat kuitenkin olleet lähiopetustuntien vähentyminen ja suuret ryhmäkoot.

On huolestuttavaa, että ammatillisen koulutuksen opiskelijamäärät ovat olleet viime vuosina laskussa. Yhteiskunnan kannalta ammattiosaajien loppumisen riski on merkittävä. Ammatillisen koulutuksen houkuttelevuutta voidaan lisätä ammatinvalinnanohjauksen avulla ja kehittämällä esimerkiksi peruskoulun työelämään tutustumisjaksoista nykyistä tavoitteellisempia. Erityisopetuksella, oppilaanohjauksella, yksilöllisillä opetussuunnitelmilla ja sopivan kokoisilla opetusryhmillä voidaan ratkoa ammatillisen koulutuksen ongelmia. Koulutuksen houkuttelevuutta voidaan lisätä myös työelämän oloja edistämällä. Oppisopimuskoulutus vastaa selvästi koulutettavien ja työnantajien tarpeita ja enteilee osaltaan ammatillisen koulutuksen ja ammattiosaamisen nousua. Ammattitaitokilpailuja pitää edelleen kehittää ja tuoda laajempaan tietoisuuteen. Kilpailujen merkitys on tärkeä ammatillisen osaamisen, ammattiylpeyden ja koko ammatillisen koulutuksen imagon kehittäjänä.

Harmaantuvassa Suomessa tarvitaan myös ulkomailta tulevaa työvoimaa. Tämän työvoiman kouluttamisessa ammatillisella toisella asteella tulee olemaan varsin merkittävä rooli sekä perus- ja täydennyskoulutuksen antajana että esimerkiksi maahanmuuttajan kotimaassa hankitun ammatillisen pätevyyden osoittamisessa näyttötutkinnoin.

• Ammatillisen koulutuksen houkuttelevuutta ja arvostusta on lisättävä.
• Hyväksi osoittautunutta oppisopimuskoulutusta on lisättävä ja kehitettävä.
• Ammatillisella koulutuksella tulee olemaan merkittävä rooli ulkomaisen työvoiman kouluttamisessa jamuussa maassa hankitun ammatillisen pätevyyden osoittamisessa.

5. Monipuoliset korkeakoulut

Ammattikorkeakoulujen ja yliopistolaitoksen keskinäinen työnjako on Suomessa perustunut kahden korkeakouluväylän päämääräeroihin. Yliopistolaitoksen tehtävänä on tieteellinen tutkimus ja opetus. Ammattikorkeakoulujen lähtökohtina ovat olleet ammatillinen opetus, alueellinen kehittäminen, työelämäsuhteet ja pk-sektorin kehitysedellytysten vahvistaminen. Nyt tehtäviin on aiempaa korostuneemmin liitetty soveltava tutkimus- ja kehitystyö. Ammattikorkeakoulut ja yliopistot toimivat toisiaan täydentävillä aloilla ja niiden tavoitteet vahvistavat toisiaan. Riskinä on, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tehtäväkentät hämärtyvät liiaksi. Yhteiskunnan kokonaisetu kärsii, jos Suomen yhteensä noin 50 eri yliopistoa ja ammattikorkeakoulua ajautuvat taistelemaan keskenään samoista tehtävistä ja resursseista. Päällekkäisyydet ja turha kilpailu on vältettävä määrittelemällä tarkemmin oppilaitosten välistä yhteistyötä ja työnjakoa.

Koulutuksen suunnittelussa on otettava huomioon tulevat muutokset ikärakenteessa. Korkeakouluopetuksen mitoituksessa on muistettava, että vaikka työtehtävät tietoyhteiskuntakehityksen mukana muuttuvatkin, tarvitsee työelämä edelleen runsaasti myös toisen asteen ammatillisen koulutuksen saanutta henkilöstöä. Määrällistä ja laadullista suunnittelua ei voi irrottaa toisistaan vaan ne on nähtävä yhtenä kokonaisuutena. Koulutuksessa tulee panostaa nykyistä enemmän annettavan opetuksen ja suoritettujen tutkintojen laadun varmistamiseen. Aloituspaikkoja on suunnattava joustavasti alojen kehityksen mukaan. Soveltuvin osin voidaan tutkia luopumista yliopistojen pääsykokeista ja alakohtaisista mahdollisuuksista avata vapaa pääsy yliopistoihin ja korkeakouluihin. Nykyisenmallisten pääsykokeiden sijaan voisi kehittää soveltuvuuskokeita. Välivuosien määrää tulee vähentää eli lyhentää ajanjaksoa ylioppilastutkinnon suorittamisen ja opintojen aloittamisen välillä.

Ammattikorkeakouluja tulee kehittää niiden omista perustehtävistä käsin, ammatillisen osaamisen antajina ja uuden tiedon ja innovaatioiden tuottajina. Opintojen ohjausta on tehostettava, jotta opintonsa keskeyttäneiden määrä saadaan vähenemään. Ammattikorkeakoulujen valtionrahoituksen pohjaa tulisi muuttaa siten, että osa budjetista määräytyisi tutkinnon suorittaneiden lukumäärän perusteella. Tällä hetkellä rahoitus jaetaan opiskelijoiden määrän mukaan, jolloin opintonsa keskeyttävät, äitiyslomalle jäävät tai ase- tai siviilipalvelukseen astuvat opiskelijat heilauttelevat oppilaitostensa budjetteja.

Yliopistojen maksuttomana perustutkintona säilytetään ylempi korkeakoulututkinto. Opetuksen korkeasta laadusta on huolehdittava eri koulutusaloilla kaikkialla Suomessa, alueelliset erityistarpeet huomioiden. Riittävä julkinen rahoitus ja riippumaton julkinen arviointi takaavat riippumattoman tutkimuksen ja siihen perustuvan korkeakouluopetuksen mahdollisuudet. Yliopistojen perusrahoituksella katetaan opetus, tilat, opintoneuvonta ja kirjastot, joten perusrahoituksen tason riittävyys on olennaista keskusteltaessa esimerkiksi opiskeluaikojen pituuksista. Ulkopuolelta tuleva hankerahoitus suuntautuu lähinnä tutkimustyöhön.

Korkeakouluopetuksen perusrahoitus pitää turvata, jotta opetuksen järjestelyissä ei tarvitse turvautua määräaikaisiin hankerahoituksiin. Lisäksi tarvitaan runsas julkinen tutkimusrahoitus, joka turvaa erityisesti perustutkimukselle riittävän tuen. Tavoitteena tulee olla, että tutkimusmenojen osuus bruttokansantuotteesta säilyy OECD-maiden kärjessä. Rahoitusta ei voi keskittää vain niille aloille, jotka ovat menestyneet tieteen maailmassa jo aiemmin. Myös potentiaaliset haastajat on pystyttävä tunnistamaan. Tutkimustyötä on suunnattava aiempaa enemmän tieteiden- ja taiteidenväliseen, soveltavaan ja ongelmalähtöiseen tutkimukseen. Yliopistollisen tutkimustyön tulosten pitää olla pääsääntöisesti julkisia.

Ammatilliseen tai korkeakoulututkintoon johtavan koulutuksen maksuttomuuden takaaminen opiskelijoille on ensiarvoisen tärkeää. Korkeakouluopintojen tasa-arvoisuuden takia kokopäiväisen opiskelun on oltava mahdollista ilman lainarahaa. Oikeus riittävään toimeentuloon koskee myös opiskelijoita. Riittävä vuokra- ja opiskelija-asuntotarjonta mahdollistaa tasavertaisen koulutukseen hakeutumisen eri paikkakunnilla. Suomalaisten opintojen pitkän keston syyt ovat moninaiset, mutta ongelmaa ei ratkaista tekemällä opintoja maksullisiksi. Opintoja voidaan nopeuttaa puuttumalla käytännöllisiin ongelmakohtiin: lisätään opintojen ohjausta, tenttikirjojen saatavuutta ja kurssien pitoa, opetetaan opiskelijoille opiskelutaitoja ja pidennetään lukukausien kestoa täysipainoisiksi kevät- ja syyslukukausiksi ja lisätään kesäopetusta.

Koulutuksen tehokkuusvaatimuksista huolimatta on tärkeää kannustaa opiskelijoita ja opettajia osallistumaan opiskelija- ja opettajavaihtoon, hankkimaan työkokemusta ja kontakteja elinkeinoelämään sekä osallistumaan järjestötoimintaan ja muuhun vapaaehtoistoimintaan. Suomessa koulutetut ulkomaalaiset opiskelijat eivät nykyisin pysty integroitumaan riittävän hyvin yhteiskuntaamme eivätkä saa koulutustaan vastaavia työpaikkoja. He ovat maallemme käyttämätön resurssi, joidenka työllistymiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Opintosuoritusten ja tutkintojen saaminen yhteismitallisiksi Euroopan unionin alueella ei saa tarkoittaa suomalaisen korkeakoulutuksen tason laskua ja tutkintojen sisällön heikentymistä. Yhteisiä sopimuksia vastaavuuksista kuitenkin käytännössä tarvitaan. Kaksiportaisen tutkintomallin hyviä puolia on opiskelun tavoitteellisuuden lisääntyminen. Opiskelijoiden ja työmarkkinoiden kannalta on kuitenkin suuri kysymys, mitä käytännön arvoa välitutkinnolla tulee olemaan ja mihin tehtäviin se esimerkiksi antaa kelpoisuuden.

Yliopistojen tulee olla palkkaukseltaan ja työoloiltaan kilpailukykyisiä työpaikkoja. Tutkijoiden asemaa tiedemaailman pätkätyöläisinä on parannettava. Jatkokoulutusohjelmien mitoitus on myös kyseenalaistettava, jos yhteiskuntamme ei kykene työllistämään valmistuneita nuoruusvuotensa tieteelle uhranneita tohtoreita. Naisten mahdollisuutta edetä tutkijan uralla on tuettava ja kehitettävä nuorten tutkijoiden mahdollisuuksia sovittaa yhteen perheen perustaminen ja tutkijan ura.

Korkeakoulujen on tutkintojen määrien ja sisältöjen kautta vastattava myös yhteiskunnan kannalta oleellisiin kysymyksiin kuten esimerkiksi lääkäri- ja opettajapulaan. Julkiset virat jäävät täyttämättä, jos koulutus ei anna valmiuksia käytännön työhön tai jos se ohjaa alalle koulutetut työskentelemään vain tutkimusprojekteissa, yksityisellä työnantajalla tai siirtymään muihin paremmin palkattuihin tehtäviin oman koulutusalansa ulkopuolelle.

• Ammattikorkeakoulut ja yliopistolaitos toimivat toisiaan täydentävillä aloilla ja niiden tavoitteiden ja käytännön toiminnan tulee vahvistaa toisiaan.
• Korkeakoulujen perus- ja jatkotutkinnot säilytetään maksuttomina.
• Julkisen tutkimusrahoituksen osuus bruttokansantuotteesta on säilytettävä OECD-maiden kärjessä.
• Maahan muuttaneiden korkeakouluopiskelijoiden työllistymiseen on kiinnitettävä erityistä huomioita.
• Yliopisto-opintoja on nopeutettava käytännön toimenpitein: lisätään opintojen ohjausta, tenttikirjojen määrää ja kurssien pitoa, opetetaan opiskelijoille opiskelutaitoja ja pidennetään lukukausien kestoa täysipainoisiksi kevät- ja syyslukukausiksi ja lisätään kesäopetusta.
• Yliopistojen tulee olla palkkaukseltaan ja työoloiltaan kilpailukykyisiä työpaikkoja.
• Nuorten tutkijoiden mahdollisuutta sovittaa yhteen perheen perustaminen ja tutkijan ura on helpotettava.

6. Oppia ikä kaikki: aikuiskoulutus ja vapaa sivistystyö

Yhteiskunnan muutokset vaikuttavat voimakkaasti aikuiskoulutukseen: oppimisen ajoittuminen ihmisen elämässä muuttuu. Aikuiskoulutuksen tarve muuttuu yksilöllisemmäksi ja työn sekä vapaa-ajan merkitys oppimisympäristönä kasvaa. Elinikäisen oppimisen periaate näkyy siinä, että eri-ikäisille kansalaisille on tarjolla monipuolisia sivistystoimen palveluita. Elinikäinen oppiminen on olennainen keino aktiivisen kansalaisuuden, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja työllisyyden kehittämisessä. Ihmisten on voitava kokea, että he kuuluvat ja voivat vaikuttaa yhteiskuntaan, jossa he elävät. Vihreän yhteiskunnan kannalta elämänikäinen opiskelu on toivottavaa itsensä kehittämistä ja uudistumista, ei vain tehokasta tutkinnon suoritusta.

Aikuiskoulutuksen yhteyksiä työelämään on parannettava, jotta aikuisväestöllä on motivaatiota ja edellytyksiä kehittää ammattitaitoaan ja työssä jaksamistaan. Aikuiskoulutuksella on erityistä merkitystä rakenteellisen työttömyyden korjaamisessa, syrjäytymisen ehkäisyssä ja maahanmuuttajien kotouttamisessa. Aikuiskoulutusta onkin kohdennettava ihmisille, joilla on heikko pohjakoulutus tai sosio-ekonominen tausta. Heille on tarjottava riittävät mahdollisuudet opiskella lisää.

Kansalaisten ja erityisesti eläkeläisten kykyä hyödyntää tietotekniikkaa on lisättävä sekä vahvistettava kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä. Tässä vapaalla sivistystyöllä, erityisesti kansalais- ja työväenopistoilla, on tärkeä tehtävä. Kansalaisopiston kynnys on monelle opiskelemaan ryhtyvälle muita oppilaitoksia matalampi.

Vapaan sivistystyön aseman säilyttäminen kulttuurin ja harrastusten peruspalveluna ja lähioppimisympäristönä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin on tärkeää. Opiskelun kautta rakentuu luontevia sosiaalisia verkostoja, joissa osanottajia yhdistää yhteinen kiinnostus, harrastus ja uuden kokeilu. Myös kansalaisopistoissa järjestettävistä työllisyyskursseista on hyviä kokemuksia. Koulutusta koskeva kestävän kehityksen edistämisohjelma on valmistunut. Vapaan sivistystyön eri organisaatioita on tuettava ja kannustettava laatimaan ja kokeilemaan kestävän kehityksen koulutusohjelmia omassa toiminnassaan.

Vapaan sivistystyön keskeisiä periaatteita on koulutuksen tavoitteiden ja toimintatapojen itsenäinen määrittely. Opintokeskusten toiminnalle on voitava jatkossakin asettaa tavoitteet vapaasti ja itsenäisesti, ja siten sopeuttaa toimintaa kansalaisyhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin. Opintokerho opiskelumuotona soveltuu näihin tarpeisiin erityisen hyvin.

Osaamisen ja pätevyyden tunnistamista, tunnustamista ja arviointia on kehitettävä siten, että nuoret ja aikuiset voivat hyödyntää opinnoissaan aiemmin työelämässä, kansalaistoiminnassa ja muulla tavoin hankkimansa osaamisen.

Suomalainen kirjastojärjestelmä on keskeinen osa vapaata kansalaisyhteiskuntaa. Kirjastojen toimintaedellytyksistä onkin pidettävä erityistä huolta. Vihreät pitävät tärkeänä lasten ja nuorten taidekasvatusta ja taiteen perusopetuksen tarjonnan laajentamista.

• Aikuiskoulutusta on kohdennettava erityisesti heikon pohjakoulutuksen omaaville ihmisille.
• Kansalaisten ja erityisesti eläkeläisten tietotekniikkataitoja on lisättävä.
• Vapaan sivistystyön oppilaitosten ja kirjastojen toimintaedellytyksistä on pidettävä erityistä huolta.
• Opintokeskusten on voitava jatkossakin asettaa tavoitteensa vapaasti, itsenäisesti ja kansalaisyhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin vastaten.

7. Koulu moniammatillisena työympäristönä

Koulua on kehitettävä myös opettajien ja koulun muun henkilökunnan työympäristönä. Työssä jaksamista ja -viihtymistä on parannettava, sillä jo nyt opettajat uupuvat ja kohta myös loppuvat. Sairaana tai täydennyskoulutuksessa olevan työntekijän tilalle on voitava palkata sijaisopettaja. Oppilasryhmien ryhmäkoot on saatava kohtuullisiksi. Resursseja on lisättävä koulun oppilashuoltohenkilöstön ja opetuksessa avustavan henkilöstön määrän saamiseksi riittävälle tasolle sekä oppilaiden oppimisen että opettajien työssä jaksamisen takia. Lastentarhan ja peruskoulun opettajat ovat tällä hetkellä alipalkattuja ja vailla urakehitysmahdollisuuksia. Opettajille on annettava riittävästi täydennyskoulutusta, sillä elinikäisen oppimisen aikakautena on ensiarvoisen tärkeää, että periaatetta noudatetaan myös opettajien arjessa. Myös ammattiuran monipuolisuutta tulee pystyä lisäämään. Vertikaalisen opettajasta rehtoriksi ylenemisen lisäksi työssä pitää pystyä kehittymään ammatillisesti myös horisontaalisten haasteiden kautta.

Alalle tuleville uusille opettajille tulisi järjestää työhöntulo-ohjausta. Ensimmäiset vuodet ammatissa ovat usein kohtuuttoman raskaita ja huonoimmin palkattuja, ja siksi omiaan houkuttelemaan nuoria pois alalta kevyempiin ja paremmin palkattuihin työtehtäviin. Ensimmäistä vuottaan opettavan ja oppituntejaan valmistavan opettajan työtaakka on niin suuri, että tulisi harkita nuorten opettajien opetusvelvollisuuden vähentämistä ensimmäisen työvuoden osalta.

Opetusalan palkkausjärjestelmä tulee uudistaa, jotta tehdystä, aiempaa selvästi monipuolisemmasta opettajantyöstä maksetaan myös asiallinen korvaus.

Tuleva opettajapula pakottaa kunnat kilpailemaan opetushenkilöstöstä. Viisas työnantaja parantaa ajoissa opettajien työskentelyolosuhteita, työnohjausta, palkkausta ja täydennyskoulutusta ja suhtautuu myötämielisesti opettajien urakehitysmahdollisuuksiin sekä sapattivapaavuosiin. Opettajat ovat tiedonkäsittelyn, ryhmäjohtamisen ja kommunikaation moniosaajia, joiden tietotaidolle on tietoyhteiskunnassa muitakin ottajia kuin koululaitos.

• Lastentarhan ja peruskoulun opettajat ovat tällä hetkellä alipalkattuja. Palkkausjärjestelmä tulee uudistaa, jotta tehdystä, aiempaa selvästi monipuolisemmasta opettajantyöstä maksetaan asiallinen korvaus.
• Oppilasryhmien ryhmäkoot on saatava kohtuullisiksi.
• Opettajan ammatillisia etenemismahdollisuuksia tulee edistää. On kehitettävä mahdollisuuksia monipuolistaa ammattiuraa myös horisontaalisten haasteiden kautta.
• Ensimmäistä vuottaan opettavien opettajien työtaakkaa tulisi keventää vähentämällä opetusvelvollisuutta ensimmäisen työvuoden osalta.
• Viisas työnantaja parantaa opettajien työskentelyolosuhteita jo ennen opettajapulaa.

8. Opettajankoulutuksen haasteet

Opettajankoulutus on Suomessa tunnustetusti korkeatasoista. Hyvä niin, sillä opettajat ja opettajankoulutus ovat tulevaisuuden avaintekijöitä. Uuden vuosituhannen opettajat eivät ole enää pelkkiä tiedonjakajia eivätkä enää edes tiedonjakaja-kasvattajia, vaan myös rohkaisijoita, tukijoita, innostajia, valmentajia, konsultteja, työnohjaajia ja kanssaoppijoita. Opettajankoulutuksen tulee painottaa oppimisen neljää ulottuvuutta: tietämään oppimista, tekemään oppimista, yhdessä elämään oppimista ja olemaan oppimista. Sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttamisessa opettajankoulutus on keskeisessä asemassa ja tasa-arvokasvatusta onkin lisättävä.

Opettajan ammatti-identiteetin on oltava hyvin vahva. Opettajaksi kasvaminen on aikaa vievä prosessi, jossa tarvitaan pätevää henkilökohtaista ohjausta ja harjoittelua. Tiedollisten, taidollisten ja opetusmenetelmällisten valmiuksien lisäksi opettajan työn perusta on vahvassa ammattietiikassa, ihmissuhde- ja vuorovaikutustaidoissa, oppimisvaikeuksien tunnistamisessa, syrjäytymisen ehkäisyssä, monikulttuurisuudessa, tieto- ja viestintäteknisissä taidoissa, opetussuunnitelma- ja arviointityössä ja työyhteisön jäsenyydessä. Suomen harjoittelukoulujärjestelmä täydennettynä kenttäharjoittelulla antaa hyvät valmiudet opettajan taitojen omaksumiseen ja ammattirooliin kasvamiseen. Samalla harjoittelukoulut toimivat koulujärjestelmämme innovaatiokeskuksina ja ikiliikkujina. Opettajapulan edessä harjoittelukoulujen on vastattava isoon haasteeseen laajentamalla ja tehostamalla kenttäkouluverkkojaan. Kouluverkon kautta voidaan myös saada harjoittelukoulujen ohjaavia opettajia ammattikiertoon välivuosiksi kenttäkouluihin ja vastavuoroisesti kenttäkoulujen opettajia työhön harjoittelukoulujen ohjaaviksi opettajiksi. Ammattiopettajien tulisi päästä säännöllisesti tutustumaan oman alansa nopeasti muuttuvaan työelämään.

• Opettajaksi kasvaminen on aikaa vievä prosessi, jossa tarvitaan pätevää henkilökohtaista ohjausta ja harjoittelua.
• Harjoittelukoulujärjestelmä täydennettynä kenttäharjoittelulla on kestävä pohja suomalaiselle laadukkaalle opettajankoulutukselle.

9. Kansainvälistä koulutuspolitiikkaa

Kansainvälisen koulutuspolitiikan tavoite on kaikkien lasten mahdollisuus käydä koulua ja saavuttaa luku- ja kirjoitustaito. Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja onkin kohdennettava lasten ja naisten koulunkäyntimahdollisuuksien parantamiseen. Pohjoismailla on erityinen vastuu maailman maiden joukossa edistää kehitysmaiden lapsille ja nuorille annettavaa seksuaaliterveysvalistusta osana muuta kouluopetusta. Oman ruumiin toimintojen tunteminen on yhtä tärkeää kuin luku- ja kirjoitustaito.

Kansainvälisen korkeakoulupolitiikan tavoite on poistaa opiskelijoiden ja tutkijoiden liikkuvuuden esteitä lisäämällä tutkintojen vertailtavuutta. Puhdasoppinen markkina-ajattelu ja vapaakauppa eivät sovi koulutuspalveluihin. EU:n ei pidä avata koulutussektoria maailmankauppajärjestö WTO:n palvelujen kauppaa koskevan GATS-sopimuksen piiriin.

• Kehitysyhteistyömäärärahoja kohdennetaan lasten ja naisten koulunkäyntimahdollisuuksien parantamiseen.
• Kehitysmaiden lapsille ja nuorille on annettava seksuaaliterveysvalistusta osana muuta kouluopetusta.