Murrosiän jälkeen

Eli katsaus vihreän liikkeen vaiheisiin 90-luvun alkupuolella
(kirjasta Vihrea ABC-kirja 2)

Pauli Välimäki

Niin monta kättä puristettavana, niin monta suukkoa saatavana. Kaikki hyppäsivät tuoleiltaan ja juoksivat hänen peräänsä. Hieman improvisoidulta korokkeelta hänen odotettiin pitävän puheen. Mutta ammattilaisen taidot jättivät hänet hetkeksi pulaan, eikä hän voinut tehdä muuta kuin vastata yleisölle samalla myötätunnolla.

Eläköön Heidi!, ihmiset huusivat. Eläköön vihreät ja te kaikki, hän vastasi punainen ruusu kädessään. Oli voittajien aika. Näin kuvaili Hamburger Morgenpostin toimittaja Daniel Killy Suomen vihreiden vaalivalvojaisia ravintola Kappelissa Helsingissä maaliskuun 18. päivänä vuonna 1991. Vihreät olivat kasvattaneet kansanedustajiensa määrän neljästä kymmeneen. Vihreän liiton puheenjohtaja Heidi Hautala oli Helsingin äänikuningatar 13 617 äänellään. Häneen personoitui medioissa vihreiden läpimurto, pian vuosikymmenen kestänyt uuden poliittisen liikkeen kasvu. Heidi keräsi yksin miltei 5 % helsinkiläisten äänistä. Kaikkiaan vihreät saivat Helsingissä 13,8 % äänistä. Mutta yhtä hyvin vaalivoitto ja läpimurto personoitui vaikkapa Tuija Maaret Pykäläiseen. Hän ponkaisi valtakunnan julkisuuteen täydestä tuntemattomuudesta. Lappeenrantalainen 36-vuotias erityisopettaja ei ollut kuitenkaan vihreille tuntematon. Hän oli tyypillinen vihreä: kolkyt ja risat, nuorten lasten äiti, opettaja mutta samalla pienen paikkakunnan vaihtoehtotoiminnan perusaktiivi. Tuija Maaret ei ollut lääninsä ääniharava, Kymessä ei vihreitä julkkiksia ollut ennättänyt nousta. Mutta vihreä aate oli juurtunut Kymeen pitkin 80-lukua ilman mediakasvojakin. Vihreiden kansanedustajiksi valittiin viisi naista ja viisi miestä: Ulla Anttila Vantaalta, Pekka Haavisto Helsingistä, Heidi Hautala Helsingistä, Satu Hassi Tampereelta, Hannele Luukkainen Helsingistä, Paavo Nikula Espoosta, Eero Paloheimo Tuusulasta, Erkki Pulliainen Oulusta, Tuija-Maaret Pykäläinen Lappeenrannasta ja Pekka Räty Lahdesta.

Yllätysnimiä olivat Pykäläisen lisäksi näyttelijä Pekka Räty ja eläinsuojelija Hannele Luukkainen. Räty päihitti niukasti Pekka Saurin ja Tarja Helasen Hämeen eteläisessä vaalipiirissä, Hannele Luukkainen ohitti yhtä täpärästi Tuija Braxin ja Osmo Soininvaaran Helsingissä.

Vuoden 1991 vaalit eivät olleet se Käännekohta Suomelle, jota vihreät vaaliohjelmassaan toivoivat. Mutta käänne joka tapauksessa: sinipunahallitus vaihtui porvarihallitukseen ja maa syöksyi ennennäkemättömään lamaan, työttömyyteen ja pankkikriisiin. Vaalit olivat käännekohta myös vihreille. Vihreän liiton kannatus nousi 4 prosentista 6,8 prosenttiin. Vihreitä äänesti 185 789 suomalaista. Vihreä liike oli kymmenessä vuodessa kasvanut Koijärven padonneista nuorista luonnonsuojelijoista valtakunnalliseksi ympäristöpuolueeksi. Toki kahdet aiemmatkin eduskuntavaalit olivat voitto vihreille. Vuonna 1983 valittiin villeiltä listoilta eduskuntaan kaksi vihreää miestä: Ville Komsi Helsingistä ja Kalle Könkkölä Uudeltamaalta. Tämä oli yllätys poliittisille piireille, Suomessa ei koskaan oltu noustu eduskuntaan puolueiden ulkopuolelta. Vuoden 1987 vaaleissa vihreät panivat kaksin verroin paremmaksi: valitsijayhdistysten listoilta nousi neljä vihreää eduskuntaan: Pekka Haavisto ja Osmo Soininvaara Helsingistä, Eero Paloheimo Uudeltamaalta ja Erkki Pulliainen Oulusta. Silti vuoden 1987 vaalitulos oli pieni pettymys vihreille. Mielipidetiedustelut lupailivat jopa kymmentä kansanedustajaa. Siksi monista tuntui miltei tappiolta, että paikkamäärä vain kaksinkertaistui. Myös neljän miehen läpimeno Suomen naisvaltaisimmasta poliittisesta liikkeestä häkellytti monia. Vuoden 1991 vaalitulos palautti tässäkin suhteessa tasapainon: viisi vihreää naista ja viisi vihreää miestä aloitti eduskuntatyön.

Useissa maissa vihreiden kannatus on heilahdellut vuoristoradan lailla ylös ja alas. Ruotsissa vihreä puolue välillä putosikin yhdeksi kaudeksi parlamentista, samoin kävi yhdistyneen Saksan läntisille vihreille. Tämä sai hätäisimmät tarkkailijat jo arvelemaan, että politiikan vihreä aalto on ohi. Uusimmat vaalitulokset niin Ruotsista kuin Saksasta kertovat aivan muuta molemmissa maissa vihreät voittivat komeasti vaalit. Ehkä Suomen vihreiden hidas mutta tasainen kannatuksen kasvu kertoo paremmin mistä on kysymys. Suoran toiminnan ympäristöliikkeistä lähteneiden vihreiden kehittyminen parlamentaariseksi puolueeksi on väistämättä hidas prosessi. Siihen on liittynyt monia vaikeita ratkaisuja. Komsin ja Könkkölän eduskuntakauden ajan eli vuodet 1983-87 vihreä liike toimi vapaana kansalaisliikkeenä. Tänään puhutaan paljon verkostomaisesta toiminnasta. Juuri se oli useiden vuosien ajan vihreän liikkeen toimintatapa. Liike kasvoi ameebamaisesti ilman virallista organisaatiota, ohjelmia ja järjestöpäätöksiä. Kun kannatus ja vaikutusvalta kasvoi, näin anarkistinen malli ei enää toiminut. Vuosina 1986-87 käytiin vihreissä intohimoisen värikäs keskustelu järjestäytymisestä. Se päättyi Vihreän liiton perustamiseen Kalevalan päivänä 1987. Liiton piti olla aatteellisten yhdistysten kattojärjestö, enemmistö ei halunnut siitä tuolloin puoluetta.

Mutta aika oli ajanut vaihtoehtomallien ohi. Vihreyteen kiteytyi jo niin paljon odotuksia ja mahdollista valtaa, että pelkkään aatteelliseen neuvonpitoon tarkoitettu järjestö ei voinut niitä täyttää. Nimittäin samaan aikaan leiskui jo täysillä toinenkin kiista. Tulisiko vihreiden olla tiukka ympäristöpuolue vai laajempi arvopuolue, jossa niin nais-, vammais- kuin vaihtoehtoisen elämäntavan kysymykset otetaan tosissaan? Ekopuoluetta lähti ensimmäisenä ajamaan kalastaja Pentti Linkola. Hänen väkivaltainen eloonjäämisoppinsa ei saanut kannattajia vihreissä, mutta maltillisemmatkin ekovihreät Eero Paloheimon ja Erkki Pulliaisen johdolla alkoivat puuhata puoluetta. Tämä kilpaileva hanke sai Vihreän liiton rekisteröitymään puolueeksi vuonna 1988 ja varsin pian ekovihreiden pääjoukko palasi Vihreän liiton piiriin. Aatekiistat ja riitely puolueen perustamisesta rokottivat vihreiden kannatusta. Osa puoluetta vastustaneista vihreistä siirtyi toimimaan vapaissa kansalaisliikkeissä, osa kyllästyi pitkälliseen kähinöintiin. Vihreiden julkista kuvaa hallitsi riitely. Ei ollut siis ihme, että vihreiden kannatus jäi kahteen ja puoleen prosenttiin vuoden 1988 kunnallisvaaleissa.

Tällaisten lastentautien läpi ovat joutuneet monet muutkin uudet poliittiset liikkeet käymään. Jälkeenpäin ajatellen kiistelyssä voi nähdä hyviäkin puolia. Vihreiden toiminta sai uutta määrätietoisuutta, päättymätön keskustelu sai pisteen ja toimintaan tuli uusi vaihde päälle. Eikä ehkä ollut pahitteeksi sekään että ylenpalttinen viattomuus ja hyvien ihmisten imago karisi vihreiden ympäriltä. Vihreä liike koostuu tavallisen raadollisista ihmisistä.

Varsin pian puolueen perustamisen jälkeen vihreiden toiminta lähti uuteen vauhtiin.

Vuoden 1992 kunnallisvaaleissa vihreät sitten saivat sen neljällä vuodella viivästyneen vaalivoiton. Kannatus nousi parista prosentista 6,9 prosenttiin. Niissä kunnissa joissa vihreillä oli ehdokkaita, kannatus oli noin 9 %. Varsinkin nuoret naiset rynnistivät vihreiden kautta kunnalliseen päätöksentekoon. Ajankuva: 26-vuotias Minna Kaasinen keräsi Riihimäellä enemmän ääniä kuin valtiovarainministeri Iiro Viinanen. Jälkeenpäin ajatellen 80-luvun lopun vihreä kiistakysymys ekopuolue vai yleispuolue tuntuu keinotekoiselta. Vuonna 1991 valitut kymmenen kansanedustajaa ovat joutuneet päättämään etupäässä muista kuin ympäristöasioista. Laman myötä varsinkin työttömyys ja talous ovat hallinneet myös Vihreän liiton politiikkaa. Silti ekologinen perspektiivi on pysynyt kaiken vihreän politiikan reunaehtona.

Se näkyi heti eduskuntakauden alettua hallitusneuvotteluissa. Vihreät asettivat hallitukseen osallistumiselle kynnyskysymykseksi muutoksen maan energiapolitiikassa: 2 prosentin vuotuisen säästötavoitteen ja luopumisen viidennen ydinvoimalan rakentamisesta. Esko Aho ei halunnut sitoutua selkeisiin tavoitteisiin ja siihen kariutuivat vihreiden ensimmäiset hallitusneuvottelut. Vihreiden tavoitteena on ollut ympäristöpolitiikan ja talouspolitiikan yhteensovittaminen. Siksi ympäristö- ja energiaverojen nostaminen on ollut keskeinen tavoite, joka on näkynyt Vihreän liiton ja eduskuntaryhmän vuosittain julkistamissa vaihtoehtobudjeteissa. Muuten vihreät hakivat eduskuntakauden alkuaikana talouspoliittista linjaansa Ahon hallituksen kovan markan politiikan ja vasemmisto-opposition velkaelvytyksen välissä. Kumpaankaan ei haluttu samaistua, mutta kolmattakaan vaihtoehtoa ei valmiina ollut. Isoja ratkaisuja oli kuitenkin tehtävä. Heti eduskuntakauden alussa keväällä 1991 vihreät hyväksyivät (demareiden tavoin) hallituksen esittämän markan ecu-kytkennän markan korkealla kurssilla. Tämä oli jälkeenpäin ajatellen yksi talouspolitiikan perusvirhe.

Pientä jännitettä syntyi eduskuntaryhmän ja Vihreän liiton johdon välille. Edellisen talouspoliittisia linjauksia kun veti Suomen Pankin tutkija, kansanedustaja Hannele Luukkainen ja jälkimmäisiä Suomen Pankin rahapolitiikan ankara kriitikko Osmo Soininvaara.

Vähitellen vihreä talouspolitiikkakin on linjaantunut. Vihreät ovat vuosittain esittäneet budjettiin omat säästöehdotuksensa ja myös esittäneet elvytyshankkeita ilman lisävelanottoa.

Vihreän liiton puheenjohtajaksi valittiin keväällä 1991 puoluesihteeri Pekka Sauri. Miltei neljä vuotta liittoa johtanut Heidi Hautala luopui tehtävästä. Tuolloin vihreillä oli voimassa sopimus, että puolueen puheenjohtajaksi ei valita kansanedustajaa. Ajatus oli välttää vallan keskittymistä. Kaunis ajatus ei oikein toiminut käytännössä. Se johti pikemminkin kaksinkertaiseen vallankäyttöön: eduskuntaryhmän ja Vihreän liiton johto käsitteli samoja asioita yleensä samansuuntaisesti, mutta välillä vallanjaosta kilpaillenkin. Toinen ongelma syntyi siitä, että päivänpolitiikan keskus oli eduskunnassa, ja siellä vaikuttivat myös muiden puolueiden puheenjohtajat.

Nämä lienevät syitä siihen, että Vihreän liiton liittokokous syksyllä 1992 lopulta yksimielisesti kumosi ponnen jonka mukaan kansanedustaja ei voi olla puolueen puheenjohtaja. Enteellisesti Hesari oli nimennyt ponnen Lex Haavistoksi koska lehti katsoi ponnen estävän Pekka Haaviston nousun puolueen puheenjohtajaksi.

Pekka Saurin pesti liiton puheenjohtajana kesti kaksi ja puoli vuotta. Hänen aisaparinsa puoluesihteerinä oli David Pemberton. Heidän kaudellaan Vihreän liiton politiikkaa reivattiin yleispuolueen suuntaan. Puoluetta johtava valtuuskunta paneutui seminaareissaan milloin talouden ja työttömyyden, milloin yrittäjien ja milloin nuorten lapsiperheiden ongelmiin.

Myös puolueen organisaatiota koetettiin tehostaa. Joidenkin mielestä jääräpäisellä sitkeydellä liiton johto ajoi läpi sääntömuutoksen, jolla vihreät siirtyivät normaaliin kolmiportaiseen organisaatioon: paikallisyhdistykset piirijärjestöt liitto. Puolueelle perustettiin myös 12-jäseninen hallitus monikymmenpäisen valtuuskunnan tilalle. Näin haettiin päivänpoliittista tehokkuutta aatteellinen keskustelu ja linjanveto jäivät laajapohjaisen valtuuskunnan tehtäväksi.

Kaikki nämä muutokset kuvaavat Vihreän liiton kehittymistä normaaliksi puolueeksi. Se on luonut puolueelle uutta uskottavuutta tavallisten äänestäjien silmissä. Vihreät ovat tulleet jäädäkseen suomalaiseen politiikkaan. Toisaalta perinteisten puolueiden toimintamuotojen omaksuminen on nostanut myös pettymyksen purkauksia.

Puolueen jäsenet ovat yhä tyytymättömämpiä, äänestäjät eivät koe puoluetta enää vaihtoehtona ja puolueen listoilta valitut edustajat miettivät kukin tahollaan, mikä heitä pitää vihreässä liikkeessä. Näin purki tuntojaan eduskuntaryhmän toimistosihteeri Tiina Kivinen Vihreässä Langassa lokakuussa 1993 kuukausi ennen kuin hän nousi yllätysehdokkaana David Pembertonin haastajaksi puoluesihteerikisassa. Ja hävisi Davelle vain yhdellä äänellä. Aivan normaali puolue Vihreä liitto ei vieläkään ole. Eroja ei enää kuitenkaan löydä niinkään säännöistä, vaan toimintakulttuurista. Ensinnäkin kyse on kannatukseen nähden kovin pienestä puolueesta. Vihreässä liitossa on vain tuhatkunta jäsentä kannattajia siis liki 200 000. Suurin osa esimerkiksi vihreiden kunnallisista luottamushenkilöistä ei kuulu puolueeseen. Sitoutumattomuuden perinne elää vihreissä yhä voimakkaana. Jäsenkirjapolitiikka ei kuulu vihreään poliittiseen kulttuuriin. Ehkä tämä ilmentää yleisemminkin 90-luvun yhteiskunnallista toimintatapaa. Kansalaiset sitoutuvat mieluummin projekteihin kuin organisaatioihin, mieluummin käytännön tavoitteisiin kuin kokonaisvaltaisiin ideologioihin ja mieluummin itsenäisiin pienryhmiin kuin ylhäältäohjattuihin joukkoliikkeisiin.

Vihreät ovat kolkyt ja risat -puolue siinä missä muut ovat viiskyt ja risat-puolueita

Vihreillä ei tunnetusti ole ryhmäkuria. Silti päätökset kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa voidaan useimmiten tehdä yhtenäisesti. Keskusteludemokratia riittää luomaan riittävän yhtenäisyyden. Vihreiden esimerkki on selvästi vahvistanut ryhmäkurittomuutta myös muissa puolueissa. Vihreät ovat leimallisesti sukupolvipuolue. Vihreiden äänestäjien keski-ikä vuoden 1991 vaaleissa oli 30 vuotta, demareilla 47 vuotta. Vihreät ovat siis kolkyt ja risat -puolue siinä missä demarit, kokoomus, kepu ja vasemmistoliitto ovat viiskyt ja risat -puolueita. Saurin ja Pemberton aikana Vihreä liitto profiloitui nimenomaan nuorten, opiskelijoiden ja lapsiperheiden asialla. Saurin johdolla laadittiin mm. Robin Hood -ohjelma, eli vihreiden sosiaalipoliittinen julistus. Se hyväksyttiin kevätliittokokouksessa Oulussa vuonna 1992. Ohjelmassa vaadittiin lamatalkoisiin työssäkäyvää keskiluokkaa erityisesti tulosidonnaisia etuuksia tulee leikata, ei perusturvaa. Tämä linjaus ei mennyt purematta läpi monenkirjavassa viherväessä. Vihreä lanka raportoi: Vastakkain olivat vuokra- ja omistusvihreät. Tai köyhäilyvihreät ja keskiluokkavihreät. Edellisiä ohjasi sosiaalinen eetos, halu leikata parasta sosiaaliturvaa heikompien tasolle. Jälkimmäiset olivat huolissaan siitä, että keskituloisten asema romahtaa äkkinäisesti. Tämä on yksi esimerkki siitä, mitä uusia kiistoja ja jakoja 90-luku on tuonut vihreisiin.

Vihreät ovat myös naisten puolue. Yli puolet vihreiden kunnanvaltuutetuista on naisia. Vihreiden äänestäjistä noin 60 % on tutkimusten mukaan naisia. Tasa-arvo on kirjattu myös Vihreän liiton sääntöihin: molempia sukupuolia on oltava vähintään 40 prosenttia liiton päättävissä elimissä. Tätä vaatimusta vihreät ovat ajaneet myös tasa-arvolakiin. Jotain eroa on jäljellä säännöissäkin. Jämähtämisen estämiseksi liiton johtopaikoilla saa istua vain neljä vuotta yhteen menoon.

Johtopaikoista on käyty 90-luvulla tiukkoja äänestyksiä

Pekka Sauri ilmoitti syysliittokokouksen 1993 alla ettei hän asetu enää puheenjohtajaehdokkaaksi. David Pemberton oli jo aiemmin ilmoittanut jättävänsä puoluesihteerin hommat. Taustalla oli kentällä kasvanut tyytymättömyys puolueen johtoon. Vaadittiin uutta vaihdetta, harmiteltiin että vihreät eivät näy poliittisessa keskustelussa, tuskasteltiin kun gallupkäyrät eivät nouse. Sauri itse perusteli luopumista Vihreälle langalle näin:

Olen kokenut yhä vaikeammaksi hoitaa puoluejohtajan tehtäviä eduskunnan ulkopuolelta käsin. Ajat ovat mitä ovat ja eduskunnassa tehdään rankkoja päätöksiä. Ulkopuoliselta perillä pysyminen vaatii rankkaa työtä. Minua vaivaa siinä riittämättömyyden tunne.

Lausunto oli samalla viestikapulan siirto kansanedustaja Pekka Haavistolle, joka samoihin aikoihin ilmoitti lähtevänsä ehdokkaaksi. Kovin kauan ei Saurikaan saanut olla politiikasta syrjässä. Hänet valittiin Euroopan vihreiden puheenjohtajaksi tammikuussa 1994.

Liittokokouksessa Tampereen Teiskossa käytiin kuitenkin tiukka äänestys Osmo Soininvaaran ja Pekka Haaviston välillä. Haavisto voitti lopulta luvuin 66-62. Myös vuonna 1991 kun Sauri valittiin ensimmäisen kerran puheenjohtajaksi, vastaehdokkaana ratkaisevalla kierroksella oli Osmo Soininvaara. Silloinkin Ode hävisi yhtä täpärästi. Näissä äänestyksissä ei ole niinkään ollut kyse linjaeroista kuin siitä, mitä ominaisuuksia puhenjohtajissa itse kukin arvostaa. Soininvaaraa kehuttiin asiantuntijaksi ja pragmaattisen politiikan taituriksi, Sauria ja Haavistoa kokoaviksi hahmoiksi ja hyviksi vihreän politiikan tulkeiksi. Vihreän liiton vahvuutena voidaan pitää sitä, että johtopaikoista on 90-luvulla usein käyty tiukkoja äänestyksiä, mutta ne eivät ole puoluetta hajottaneet. Myös muutamista suurista asiakysymyksistä on viime vuosina äänestetty tiukasti ja vielä monta kertaa. Vihreidenkin politiikkaa jakoivat niin tammikuun 1994 presidentinvaalit kuin lokakuun 1994 EU-kansanäänestys.

Mutta onko meillä nyt toiseksi paras presidentti?

Presidentinvaalit olivat vihreille hankala paikka, koska osa puolueen johtohahmoista (esimerkiksi Heidi Hautala ja Kalle Könkkölä) oli jo vuoden 1993 alussa alkanut julkisuudessa kampanjoida Eeva Kuuskosken ehdokkuuden puolesta Muutos 94 -liikkeessä. Toiset taas olivat mukana Martti Ahtisaaren kampanjassa (esim. Osmo Soininvaara).

Pekka Sauri ja Pekka Haavisto ajoivat monien muiden mukana vihreille omaa presidenttiehdokasta, mutta liittokokouksissa asia jätettiin pariinkin kertaan auki. Lopulta kevätliittokokouksessa Kirkkonummella 1993 presidenttiehdokkaiksi olivat tarjolla Pekka Haavisto ja Paavo Nikula. Mutta äänin 44-42 kokous päätti että omaa ehdokasta ei aseteta. Tunnelma oli taas kerran kiihkeä ja perustelut molemmilla puolilla vankkoja. Kannattajat katsoivat että ollakseen uskottava poliittinen puolue vihreiden on asetettava oma ehdokas kukaan muu ei vihreää ehdokaslokeroa täytä. Vastustajat katsoivat että presidentin valinta on isojen elefanttien tanssia jossa pienten puolueiden realistinen mahdollisuus on yrittää saada läpi omalta kannalta toiseksi paras ehdokas.

Hajoamisen uhkaa väläyteltiin kiivaimman EU-väittelyn tuoksinassa

Tämä taktinen näkemys voitti täpärästi. Mutta onko meillä nyt toiseksi paras presidentti? Eli onnistuivatko vihreät vetäytymisen taktiikassaan? Vaikea sanoa, koska vihreiden kannatus näytti jakaantuvan ensimmäisellä kierroksella useille ehdokkaille ja toisella kierroksella varsin tasaisesti Elisabeth Rehnille ja Martti Ahtisaarelle. Mutta ehkä niin voidaan sanoa, että vihreiden äänet vaikuttivat siihen, että toisella kierroksella olivat vastakkain juuri Rehn ja Ahtisaari eikä esimerkiksi Väyrynen ja Ahtisaari. Joka tapauksessa toiselle kierrokselle pääsi vielä vihreitä pienemmän puolueen ehdokas. Hiiri meinasi sekoittaa elefanttien tanssin. Lienee selvää että vuoden 2000 presidentinvaaleissa on mukana myös vihreä ehdokas. Euroopan Unionin jäsenyyteen vihreillä oli kaksi kantaa kuten suomalaisilla ylipäätään. Vihreiden kannattajien selvä enemmistö on ollut koko ajan EU-jäsenyyden takana. Näin kertovat gallupit. Myös puolueen johdossa ja eduskuntaryhmässä enemmistö on suhtautunut jäsenyyteen myönteisesti. Mutta vihreiden aktiivien keskuudessa on myös ankaraa EU:n vastaisuutta, jopa niin että jos puolue olisi ottanut virallisesti myönteisen kannan, se olisi saattanut hajottaa puolueen. Tai ainakin hajoamisen uhkaa väläyteltiin kiivaimman väittelyn tuoksinassa. Kun EU-jäsenyys päätettiin asiallisesti ottaen kansanäänestyksessä, ei ollut välttämätöntä puolueena ottaa asiaan yksiselitteistä kantaa. Yhdeksän vihreää kansanedustajaa kymmenestä lupasi kuitenkin noudattaa kansanäänestyksen tulosta ja he äänestivät EU-jäsenyyden puolesta eduskunnassa. On tietysti mielenkiintoista, että Suomessa vihreiden kannattajat ja suurin osa johtohahmoista olivat EU-jäsenyyden kannalla. Muissa jäsenyyttä hakeneissa maissa vihreät puolueet olivat jäsenyyttä vastaan. Tässä yksi selitys, tai arvaus: Vihreä liike käyttää Suomessa paitsi ympäristöpuolueen ääntä myös sen kansainvälistyneen kaupunkilaisnuorison ääntä, joka häilyy vihreyden ja sitoutumattomuuden välimaastossa. Ympäristöperustein moni vihreä vastustaa kasvuhakuista ja keskittynyttä EU:ta, mutta kansainvälisyysperustein moni taas kannattaa rajatonta ja yhteistyötä lisäävää EU:ta.

Missä tilanteessa Vihreä liitto on maalisvaaleissa 1995? Ohjelmallisesti puolue alkaa olla valmis vaikka hallitusvastuuseen. Viime vuosien aikana vihreät ovat hioneet näkemyksensä niin taloudesta kuin maataloudesta, niin sosiaalipolitiikasta kuin ympäristökysymyksistä niin konkreettisten tavoitteiden tasolle, että niiden luonteva ja itse asiassa ainut mahdollinen toteutuspaikka on valtakunnan hallitus. Järjestöllisesti tilanne on heikompi. Puolue on jäsenmäärältään pieni ja vanhoihin puolueisiin verrattuna hyvin kevyesti organisoitunut. Vihreän liiton kyky reagoida uusiin haasteisiin, koota voimia tavoitteiden taakse ja ajaa niitä läpi on yhä ohkainen. Vihreää politiikkaa tehdään edelleen enemmän medioiden kautta kuin kansanliikkeissä tai lobbausringeissä. Laajentuakseen Vihreän liiton on nöyrryttävä tavallistumaan.

Vihreillä on ollut vaikeastilähestyttävän vaihtoehtopuolueen leima. Ehkä jatkossa on vihreän kansanpuolueen aika. Aatteellisesti vihreät ovat haasteellisessa tilanteessa. 80-luvun kiistat ekologistien ja vaihtoehtoilijoiden välillä ovat ohi mennyttä aikaa. Myöskään puoluemuodon ympärillä ei tarvitse kahinoida. Vihreiden ympäristönäkökulma on periaatteellisella tasolla hyväksytty laajasti yhteiskunnassa. Jopa entinen vihollinen, talouselämä, opettelee ympäristöjohtamisen aakkosia. Vihreydestä voi kehkeytyä 90-luvun lopun kokoava aate. Tämän hieman sankarilliselta kuulostavan haasteen tiellä ei ole mahdottomia esteitä. Ympäristönsuojelusta on tullut kansallinen hyve ja planeetan elinehto. Ratkaiseva kysymys kuuluu: kun kansalaiset ovat oppineet ymmärtämään vihreyden tarpeellisuuden, oppivatko vihreät ymmärtämään kansalaisia ja heidän tarpeitaan? Kansalaisten tuen saa sellainen vihreä liike joka osaa yhdistää kestävän taloudenpidon korkeaan ympäristöosaamiseen, sosiaalisen oikeudentunnon kansalaisvapauksien lisäämiseen sekä maapallon laajuisen vastuun kotikuntien asian ajamiseen.

Kuulostaako vaikealta? Juuri siksi se on tehtävä.

Muuta vihreää historiankirjoitusta:

Timo Harakka: Vihreitä kohtaloita. Vihreä lanka 19.8.1993.
- kirjoitus julkaistu myöhemmin Harakan kirjassa Viemärirotta (1998)
Eero Paloheimo: Vihreiden historiikki 1982-92. Kosmos 1/93.
Pauli Välimäki: Vihreä liike Suomessa. Vihreä ABC-kirja 1991.